»Roskaa!» kertasi Dartie. »Sinä et tunne naisia, kaunis rouvaseni.»
Toisella kertaa hän vain kysyi: »Miltä näytän? Heltta vähän punaisena?
Tuo vanha vekkuli George on niin mieltynyt vahvoihin viineihin!»
Hän oli syönyt lounasta George Forsyten kanssa Haversnakessa.
Bosinney ja Irene olivat saapuneet ennen heitä. He seisoivat pitkän
ranskalaisikkunan luona katsellen jokea.
Ikkunat olivat sinä kesänä auki kaiken päivää ja kaiken yötä myös, ja
öin päivin tuli sisään kukkien ja puitten tuoksua, kärventyneen ruohon
kuumaa tuoksua ja raskaan kasteen kylmää tuoksua.
Huomioivan Dartien silmissä nämä kaksi vierasta eivät näyttäneet
pitävän kiirettä, seisoivat vain siinä liki toisiaan, sanaakaan
sanomatta. Bosinney oli nälkäisen näköinen otus — hänessä ei ollut
paljon vauhtia!
Hän jätti heidät kuitenkin Winifredin haltuun ja ryhtyi tilaamaan
päivällistä.
Forsyte vaatii hyvää, joskaan ei hienoa ruokaa, mutta Dartie panee
Kruunun ja Valtikan mahdollisuudet koetukselle. Ihmiselle, joka elää
kädestä suuhun niinkuin hän, ei mikään ole liian hyvää syötäväksi, ja
hän syö sitä. Hänen juomansa ovat myöskin tarkoin valittavat; maassa
on paljon juomia, jotka eivät ole kyllin hyviä Dartielle, hän tahtoo
parasta. Koska hän maksaa kaikesta toisen välityksellä, ei hänellä ole
mitään syytä kitsastella. Kitsasteleminen on hullun merkki, ei Dartien.
Parasta kaikesta! Terveemmälle mielipiteelle ei voi perustaa elämäänsä
mies, jonka apella on sangen huomattavat tulot ja puolueellinen
kiintymys lapsenlapsiinsa.
Dartie oli silmillään, jotka eivät olleet kykyä vailla, pannut
merkille tuon heikkouden Jamesissa jo ensimmäisenä pikku
Publiuksen syntymän jälkeen (erehdys); hän oli käyttänyt hyväkseen
tarkkanäköisyyttään. Neljä pientä Dartie-vesaa oli jo jonkinlainen
elinkorko.
Punakala oli kieltämättä juhlan runko. Tuo herkullinen kala, joka
tuotiin melko kaukaa miltei säilykkeenä, paistettiin ensin, perattiin
sitten ja tarjottiin jäässä, kastikkeena madeirapunssia, jonka
valmistusohjeen tiesivät vain harvat miehet maailmassa.
Mikään muu ei vaadi huomiota, kuin että laskun maksoi Dartie.
Hän oli tekeytynyt äärimmäisen hauskaksi koko aterian ajan. Hänen
rohkea, ihaileva katseensa luopui tuskin hetkeksikään Irenen kasvoista
ja vartalosta. Hänen oli kuitenkin pakko tunnustaa itselleen, että hän
ei hyötynyt siitä paljoakaan — Irene oli totisesti kylmä, yhtä kylmä
kuin miltä hänen olkapäänsä näyttivät kermanvärisen pitsiverhonsa alla.
Dartie toivoi saavansa hänet kiinni jostakin pikku pelistä Bosinneyn
kanssa, mutta ei sinne päinkään, hän näytteli osaansa huomattavan
hyvin. Mitä tuohon arkkitehtipoikaan tulee, oli hän juro kuin karhu,
jolla on päänsärkyä — Winifred sai hädintuskin hänestä irti sanaakaan.
Hän ei syönyt mitään, mutta otti kyllä liköörinsä, ja hänen kasvonsa
kävivät yhä kalpeammiksi, ja hänen silmiinsä tuli omituinen katse.
Kaikki oli hyvin huvittavaa.
Dartie itse oli loistavalla tuulella ja puhui vapaasti, vieläpä
vähän terävästi, sillä hän ei ollut mikään hölmö. Hän kertoi pari
kolme juttua, jotka kallistuivat sopimattomaan, mikä oli myönnytys
seurueelle, sillä hänen juttunsa eivät tavallisesti vain kallistuneet.
Hän ehdotti Irenen maljan pilapuheessa. Kukaan ei juonut sitä, ja
Winifred sanoi: »Älä ole sellainen klovni, Monty.»
Winifredin ehdotuksesta he menivät päivällisen jälkeen yleiselle
pengermälle katselemaan jokea.
»Minusta olisi hauska nähdä yhteisen kansan rakastelevan», sanoi hän,
»se on niin mukavaa.»
Heitä oli joukottain kävelemässä illan viileydessä, päivän helteen
jälkeen, ja ilma oli täynnä ääniä, karkeita ja kovia, tai pehmeitä kuin
kuiskisivat ne salaisuuksia.
Ei kestänyt kauan ennenkuin Winifredin parempi järki — hän oli ainoa
Forsyte joukossa — oli varannut heille tyhjän penkin. He istuivat
rivissä. Raskas puu levitti tiheän katoksen heidän päittensä päälle, ja
sumu joella tummeni hitaasti.
Dartie istui päässä, hänen vieressään Irene, sitten Bosinney, sitten
Winifred. Penkillä oli vaivoin tilaa neljälle ja maailmanmies saattoi
tuntea Irenen käsivarren likistyvän omaansa vastaan. Hän tiesi, ettei
Irene voinut vetää sitä pois tuntumatta epäkohteliaalta, ja se huvitti
häntä. Silloin tällöin hän suunnitteli liikkeen, joka toi hänet vielä
lähemmäksi. Hän ajatteli: »Tuon Merirosvo-Johnnyn ei pidä saada häntä
kokonaan itselleen! Tiukka ote, totisesti!»
Kaukaa pimeältä joelta ajautui mandoliinin helinää, ja äänet lauloivat
vanhaa piirilaulua:
»Lautturi, lautturi, venhosi tuo,
toiselle rannalle lähteä suo
tanssin ja viinin ja tyttöjen luo.»
Ja äkkiä kuu tuli näkyviin, nuorena ja hienona, purjehtien selällään
puitten takaa, ja samassa ilma viileni ikäänkuin kuu olisi hengittänyt
siihen, mutta viileämmän ilman alta tuntui aina lehmusten lämmin tuoksu.
Dartie kurkisti sikaarinsa yli Bosinneyhin, joka istui käsivarret
ristissä, tuijottaen suoraan eteensä, kasvoilla kidutettavan ilme.
Ja Dartie vilkaisi heidän välillään oleviin kasvoihin, jotka olivat
niin kokonaan varjossa, että ne olivat vain kuin pimeämpi kohta
pimeyttä, joka oli saanut muodon ja hengitti, pehmeät, salaperäiset,
houkuttelevat.
Hälisevällä pengermällä oli tullut hiljaista, ikäänkuin kaikilla
kävelijöillä olisi ollut mielessä salaisuuksia, jotka olivat liian
kallisarvoiset lausuttaviksi julki.