Rogerin talo Prince's Gardenissa oli loistavasti valaistu. Oli
hankittu suuri määrä vahakynttilöitä, jotka oli asetettu kristallisiin
kruunuihin, ja pitkän, kaksiosaisen salongin parkettilattia kuvasti
näitä tähtisikermiä. Huone oli saatu todella tilavannäköiseksi
siirtämällä kaikki huonekalut yläkertaan ja reunustamalla seinät noilla
omituisilla sivistyksen tuotteilla, joita sanotaan tabureteiksi.
Etäisessä nurkassa palmujen keskellä oli piano, jonka nuottitelineellä
oli avattuna kappale »Kensingtonin karkeloa.»
Roger oli vastustanut soittokuntaa. Hän ei vähääkään ymmärtänyt, mitä
sillä tehtäisiin. Hän ei aikonut kustantaa sellaista, ja sillä hyvä.
Francien (äiti, jolle Roger jo kauan sitten oli hankkinut kroonillisen
vatsakatarrin, meni vuoteeseen tällaisissa tilaisuuksissa) oli ollut
pakko tyytyä vahvistamaan pianoa nuorella miehellä, joka soitti torvea,
ja hän oli järjestänyt palmut niin, että jokainen, joka ei katsonut
syvälle asioihin, saattoi kuvitella useampien soittajien piilevän
siellä. Hän päätti käskeä heitä soittamaan kovaa — torvesta sai paljon
musiikkia irti, jos soittaja vain pani siihen sielunsa.
Hän oli vihdoinkin, niinkuin sivistyneemmällä Amerikan kielellä
sanotaan, »selvä» — oli läpäissyt tuon kiusallisen hätäkeinojen
labyrintin, joka on läpäistävä, ennenkuin muodinmukainen esiintyminen
voidaan yhdistää Forsyten terveeseen taloudenhoitoon. Laihana mutta
loistavana maissinvärisessä puvussaan, paljon tylliä olkapäillä, hän
kulki paikasta paikkaan ja silmäili kaikkea.
Vartavasten hankitulle hovimestarille (Roger piti vain palvelustyttöjä)
hän puhui viineistä. Ymmärsikö hän nyt oikein, että herra Forsyte
tahtoi kaksitoista Whiteleyltä ostettua samppanjapulloa avattaviksi?
Mutta jos samppanja loppui kesken (hän ei kyllä luullut sen loppuvan,
useimmat naiset kuitenkin joivat vettä), mutta jos se loppuisi, saisi
hän turvautua samppanjabooliin ja tulla toimeen parhaansa mukaan.
Francien mielestä oli sietämätöntä puhua tällaista hovimestarille,
se oli niin alapuolella hänen arvonsa, mutta mitä muutakaan voi
tehdä, kun isä kerran oli sellainen? Roger, tehtyään itsensä kyllin
epämiellyttäväksi tanssin aikana, tulisi sitten punakkana, ulkonevine
otsineen, ikäänkuin hän olisi järjestänyt kaiken, hymyilisi ja
luultavasti veisi kauneimmat naiset illallispöytään, ja kahdelta, juuri
kun tanssi olisi parhaassa vauhdissa, hän menisi salaa soittajien luo,
käskisi heitä soittamaan »God save the Queen» ja lähtemään tiehensä.
Francie toivoi hurskaasti, että isä pian väsyisi ja painuisi vuoteeseen.
Hänen kolme tai neljä parasta tyttöystäväänsä, jotka olivat vieraina
talossa näitten tanssiaisten kunniaksi, olivat yhdessä hänen kanssaan
nauttineet eräässä hyljätyssä yläkerran huoneessa teetä ja kylmää
kananpoikaa, jotka tarjottiin kiireisesti. Miehet oli lähetetty
päivälliselle Eustacen klubiin, heidän tiettävästi piti saada
kunnollinen ruokansa.
Lyönnilleen kello yhdeksän saapui rouva Small yksin. Hän pyysi
kaunopuheisesti anteeksi Timothyn poissaoloa, mutta ei maininnut
sanaakaan Hesteristä, joka viime hetkessä oli ilmoittanut tahtovansa
jäädä rauhaan. Francie otti hänet vastaan vuolaasti ja asetti hänet
tuoliin jättäen hänet siihen istumaan yksinäisenä ja nyrpeänä
lavendelinvärisessä silkissään — ensi kerran Annin kuoleman jälkeen
hänellä oli värillinen puku.
Parhaat tyttöystävät tulivat nyt huoneistaan, jokaisella kuin
taikajärjestelyn kautta erivärinen puku, mutta kullakin sama tyllin
runsaus olkapäillään ja povellaan — sillä heidän kohtalonaan oli
olla tytöiksi liian laihoja. Heidät saatettiin kaikki rouva Smallin
luo. Kukaan ei viipynyt hänen seurassaan muuta kuin pari sekuntia,
he ryhmittyivät yhteen, juttelivat ja hypistelivät ohjelmiaan ja
vilkuilivat salaa ovelle odotellen ensimmäisen miehen ilmaantumista.
Sitten saapui ryhmässä joukko Nicholaslaisia, täsmällisinä kuten aina
— se oli Ladbroke Groven korkeinta muotia; ja kohta heidän takanaan
Eustace tovereineen, synkeänä ja tupakantuoksuisena.
Nyt tuli kolme tai neljä Francien ihailijaa peräkkäin — hän oli ottanut
jokaiselta lupauksen tulla aikaisin. He olivat kaikki sileiksiajeltuja
ja vilkkaita — se oli tuota erikoista nuoren miehen vilkkautta, joka
oli hiljattain vallannut Kensingtonin. He eivät näyttäneet vähääkään
häiriytyvän toinen toistensa läsnäolosta. Jokaisella oli ulkonevat
kravatinpäät, valkoiset liivit ja kirjaillut sukat. Ja jokainen oli
piilottanut nenäliinan kalvosimeen. He liikkuivat hilpeinä, kukin
varustettuna ammattimaisella iloisuudella ikäänkuin olisi tullut
suorittamaan suuria tekoja. Tanssiessa olivat heidän kasvonsa kaukana
tuosta tanssivan englantilaisen perimätavallisesta juhlallisuudesta,
vastuuttomat, hurmaavat, huolettomat; he lennättivät ja pyörittivät
pariaan aika vauhtia pitämättä turhantarkkaa lukua soiton tahdista.
Toisia tanssittajia he katselivat kepeän ylenkatseellisesti — he, kevyt
prikaati, satojen Kensingtonin »hippojen» sankarit, joilta yksin voi
toivoa oikeata käyttäytymistä ja hymyä ja astuntaa.
Tämän jälkeen virta taajeni. Kaitsijat asettuivat ovea vastapäätä
olevalle seinustalle, tanssiva aines täytti pian salin pyörteillään.
Miehiä oli niukasti, ja seinäkoristeilla oli tuo erikoinen,
intomielinen ilmeensä, tuo kärsivällinen, katkerahko hymynsä, joka
näytti sanovan: »Oi, ei, älä narraa minua, kyllä minä tiedän, ettet
aio tulla hakemaan minua. Sitä tuskin voisin odottaa.» Ja Francie
suostutteli jotakin ihailijaansa tai jotakin muuta parratonta
poikaa: »Kas niin, minun mielikseni antakaa minun esittää teidät
neiti Pinkille, hän on oikein herttainen tyttö!» Ja Francie kuljetti
nuorukaisen paikalle ja sanoi: »Neiti Pink — herra Gathercole. Voitko
varata hänelle tanssin?» Silloin neiti Pink hymyili väkinäistä hymyään,
punastui vähän ja vastasi: »Oi, enköhän!» Ja varjostaen tyhjää
korttiaan hän kirjoitti siihen Gathercolen nimen ja luki sen siitä
innokkaasti nuorukaisen ehdottaman tanssin, noin toisen ylimääräisen,
kohdalta.
Mutta kun nuorukainen oli mumissut, että on kuuma, ja kadonnut,
hän palasi toivottomaan odotukseensa, hymyilemään kärsivällistä,
katkerahkoa hymyään.
Äidit, leyhytellen hitaasti viuhkojaan, pitivät silmällä tyttäriään,
ja heidän silmistään voi lukea noiden tytärten onnen tarinan. He
itse saivat tunti tunnilta istua kuolemanväsyneinä, hiljaisina tai
suonenvedontapaisesti puhellen, mutta mitä siitä niinkauan kuin
tytöillä oli hauskaa! Mutta nähdä heidät laiminlyötyinä ja syrjässä!
Oi, he hymyilivät, mutta heidän silmänsä surmasivat kuin haavoitetun
joutsenen silmät, he olisivat tahtoneet iskeä nuoren Gathercolen
keikarimaisten housujen höllään paikkaan ja vetää hänet tytärtensä luo
— senkin marakatin!
Ja kaikki elämän julmuudet ja kovuudet, sen paatos ja sen
mahdollisuuksien epätasaisuus, sen turhamaisuus, epäitsekkyys ja
kärsivällisyys, kaikki oli edustettuna tämän Kensingtonin tanssisalin
taistelukentällä.
Siellä täällä oli myöskin rakastavaisia — ei ihailijoita sellaisia
kuin Francien, jotka ovat oma luokkansa — vaan yksinkertaisesti
rakastuneita, jotka vavisten, punastuvina ja hiljaisina etsivät
toisiaan ohimenevin silmäyksin, koettivat kohdata ja koskettaa
toisiaan tanssin pyörteissä ja silloin tällöin tanssiessaan yhdessä
hämmästyttivät satunnaista katselijaa silmiensä kirkkaudella.
Ei sekuntiakaan ennen kymmentä saapui James, saatossaan Emily, Rachel,
Winifred (Dartie oli jätetty kotiin, koska hän edellisellä kerralla
oli juonut liian paljon samppanjaa Rogerilla), ja nuorin, Cicely, joka
esiintyi ensi kerran seuraelämässä. Heidän jälkeensä tulivat ajurilla
Soames ja Irene, jotka olivat syöneet päivällistä isänkodissa.
Kaikilla näillä naisilla oli olkanauhat eikä mitään tylliä — ihon
rohkeammasta paljastamisesta näki heti, että he tulivat muodikkaammalta
puolelta puistoa.
Soames vetäytyi syrjään tanssivien kosketuksesta ja asettui
seinustalle. Kalpea hymy huulillaan hän seisoi ja katseli. Valssi
toisensa jälkeen alkoi ja päättyi, pari toisensa jälkeen liukui ohi
hymyillen, nauraen ja puhellen katkonaisesti tai taas suljetuin huulin,
silmät etsien joukosta jotakin, tai hiljaisina, puoliavoimin huulin,
katse vajonneena toisen katseeseen. Ja juhlan lemu, kukkien, hiusten ja
naisten haju vesien tuoksu nousi tukahduttavana kesäyön kuumuudesta.
Hiljainen, hieman ylenkatseellinen Soames ei näyttänyt panevan merkille
mitään, mutta silloin tällöin, hänen silmiensä löytäessä etsimänsä, ne
kiintyivät johonkin kohtaan tuossa liikkuvassa ihmisjoukossa, ja hymy
kuoli hänen huuliltaan.
Hän ei tanssinut kenenkään kanssa. Muutamat miehet tanssivat vaimojensa
kanssa; hänen sopivaisuuden tajunsa ei ollut sallinut hänen tanssia
Irenen kanssa heidän mentyään naimisiin, ja Forsytein Jumala tietänee,
oliko se hänelle huojennus vai eikö.
Irene kulki ohi tanssien toisten miesten kanssa, hänen iriksensininen
pukunsa liukui Soamesin jalkojen edestä. Hän tanssi hyvin, ja Soames
oli väsynyt kuulemaan naisten sanovan happamasti hymyillen: »Kuinka
kauniisti vaimonne tanssii, herra Forsyte — on oikein ilo katsella
häntä!» Väsynyt vastaamaan heille syrjäsilmäyksin: »Niinkö arvelette?»
Eräs nuori pari leyhytteli viuhkaa vallan lähellä, ja siitä tuli
epämiellyttävää vetoa. Francie ja eräs hänen ihailijansa seisoivat
lähellä. He puhuivat rakkaudesta.
Hän kuuli takaa Rogerin äänen, joka antoi palvelijalle määräyksen
illallisesta. Kaikki oli erittäin toisluokkaista! Hän toivoi, ettei
olisi tullut ollenkaan! Hän oli kysynyt Ireneltä tahtoiko tämä, että
hän tulisi, ja Irene oli vastannut hymyillen tuota hymyään, joka voi
tehdä toisen hulluksi: »En toki.»
Minkätähden hän _oli_ tullut? Viimeisenä neljännestuntina hän ei ollut
edes nähnyt Ireneä. Tuossa tuli George klovninnaamoineen häntä kohti.
Oli liian myöhäistä päästä pakoon.
»Oletko nähnyt Merirosvoa?» kysyi tuo julkea narri. »Hän on
sotapoluilla — tukka leikattu ja vaikka mitä.»
Soames sanoi, että hän ei ollut nähnyt, kulki huoneen poikki, joka
tanssien lomassa sattui olemaan melkein tyhjänä, meni parvekkeelle ja
katsoi alas kadulle.
Eräät vaunut olivat tuoneet myöhäisiä juhlavieraita, ja oven
ulkopuolella vetelehti noita Lontoon katujen kärsivällisiä
katselijoita, joita valot ja musiikki vetävät puoleensa. Heidän
ylöspäinkääntyneet kasvonsa, jotka näyttivät kalpeilta mustia ja
likaisia pukuja vastaan, näyttivät tylsän odottavilta, ja Soamesia
suututti. Minkätähden heidän sallittiin seisoa siinä, miksi ei poliisi
ajanut heitä pois?
Mutta poliisi ei näyttänyt huomaavan heitä; hän seisoi hajareisin
kivitykselle levitetyn punaisen maton syrjällä ja hänen kasvoillaan,
joita kypärä kehysti, oli sama töllistävä odotus kuin heilläkin.
Parvekkeen ristikkojen läpi Soames näki kadun toisella puolella olevien
oksien kiiltävän katulyhdyn valossa ja hiljaa liikkuvan iltatuulessa.
Taampaa näkyi talojen yläkertojen valot, jotka olivat kuin silmiä
puutarhan tummassa hiljaisuudessa, ja kaiken yläpuolella oli tuo
ihmeellinen Lontoon taivas, johon lukemattomien lamppujen valot
heijastuivat, holvi, jonka tähtivaloon ihmisten tarpeet ja kuvitelmat
taittuvat — loiston ja kurjuuden kuvastin, joka ilta illalta levittää
ystävällistä ivaansa penikulmamääriin taloja ja puutarhoja, linnoja
ja hökkeleitä, yli Forsytein, poliisien ja kadun kärsivällisten
katselijain.
Soames kääntyi pois ja katsoi piilopaikastaan valaistuun huoneeseen.
Ulkona oli viileämpi. Hän näki viimeisten tulokkaitten, Junen ja hänen
isoisänsä, astuvan sisään. Mikä oli saanut heidät myöhästymään näin? He
seisoivat oviaukossa. He näyttivät uupuneilta. Että setä Jolyon olikin
ulkona tähän aikaan yöstä! Miksi ei June ollut tullut hakemaan Ireneä,
niinkuin tavallisesti? Ja hänen mieleensä tuli äkkiä, ettei hän ollut
nähnyt jälkiäkään Junesta pitkiin aikoihin.
Hän katseli tytön kasvoja välinpitämättömänä ja häijysti, hän näki
niitten muuttavan väriä, käyvän niin kalpeiksi, että hän luuli tytön
kaatuvan, sitten leimahtavan purppuranpunaisiksi. Kääntyessään
katsomaan mitä June oli nähnyt, hän huomasi vaimonsa, joka Bosinneyn
käsipuolessa tuli salin toisessa päässä olevasta talvipuutarhasta.
Hänen silmänsä olivat kiintyneet Bosinneyn silmiin ikäänkuin hän
juuri vastaisi tämän tekemään kysymykseen, ja Bosinney katsoi häneen
innokkaasti.
Soames katsoi taaskin Junea. Hänen kätensä oli vielä vanhan Jolyonin
käsivarrella, hän näytti pyytävän jotakin. Soames näki yllättyneen
ilmeen setänsä kasvoilla, sitten he kääntyivät ja lähtivät ovesta ulos
kadoten hänen näkyvistään.
Soitto alkoi taas — valssi — ja Soames odotti ikkunakomerossaan
hiljaisena kuin patsas, liikkumattomin kasvoin, mutta hymy huulilta oli
kadonnut. Nyt hänen vaimonsa ja Bosinney tanssivat ohi tuskin kyynärän
päässä pimeästä ikkunakomerosta. Hän tunsi sen gardenian tuoksun, jota
Irene käytti, näki hänen povensa nousun ja laskun, hänen silmiensä
ikävän, hänen raollaanolevat huulensa ja ilmeen, joka oli hänelle outo.
He tanssivat ohi hitaasti, keinuvassa tahdissa, ja Soamesista näytti,
että he painautuivat toisiinsa. Hän näki Irenen nostavan katseensa,
pehmeän ja tumman, Bosinneyhin ja painavan sen taas alas.
Soames palasi hyvin kalpeana parvekkeelle, nojautui kaiteeseen ja
katsoi alas puistoon. Samat olennot töllistelivät vielä tympeän
itsepintaisina valoihin, poliisin kasvot olivat myöskin kääntyneet
ylöspäin ja tuijottivat, mutta hän ei nähnyt niistä mitään. Alhaalla
eräät vaunut ajoivat esiin, kaksi olentoa nousi niihin ja lähti pois...
Sinä iltana June ja vanha Jolyon olivat syöneet päivällistä tavalliseen
aikaan. Tyttö oli korkeakauluksisessa arkipuvussaan, vanha Jolyon ei
ollut muuttanut pukua.
Aamiaisilla hän oli puhunut tanssiaisista setä Rogerilla, hän olisi
tahtonut mennä, hän ei tyhmää kyllä ollut pyytänyt päästä kenenkään
seurassa. Nyt oli liian myöhäistä.
Vanha Jolyon nosti terävät silmänsä. Oli aina ollut itsestään selvää,
että June oli mennyt tanssiaisiin Irenen kanssa! Ja hän kiinnitti
tyttöön tarkkaavaisen katseen ja kysyi: »Miksi et lähde Irenen kanssa?»
Ei! June ei tahtonut pyytää Ireneä, hän lähtisi nyt vain jos — jos
isoisä tahtoisi kerran tulla — pieneksi aikaa!
Hänen katseensa oli ollut niin kiihkeä ja niin nääntynyt, että vanha
Jolyon oli nuristen suostunut. Hän ei vain tietänyt, sanoi hän, mitä
Irene tekisi tuollaisissa tanssiaisissa. Tilaisuus ei olisi paljonkaan
arvoinen, siitä hän löisi vaikka vetoa, ja June ei sopinut sellaisiin
paremmin kuin kissa! Meri-ilmaa June tarvitsi, ja kun Kansainvälisen
Kultayhtiön yleiskokous vain oli ohi, olisikin isoisä valmis viemään
hänet rannikolle. Eikö June tahtonut? Voi, hän vallan lopettaa itsensä!
Vanha Jolyon vilkaisi häneen surullisesti ja jatkoi aamiaistaan.
June lähti ulos aikaisin ja käveli levottomana kuumuudessa. Hänen pieni
keveä olemuksensa, joka viime aikoina oli liikkunut niin hitaasti
toimissaan, oli pelkkää tulta. Hän osti itselleen kukkia. Hän tahtoi
— hän aikoi olla niin kaunis kuin suinkin mahdollista. Hän tulisi
sinne! June tiesi varsin hyvin, että Bosinney oli saanut kutsukortin.
Hän tahtoisi nyt näyttää sulhaselleen, että hän ei välittänyt. Mutta
syvällä sydämessään hän päätti sinä iltana voittaa hänet takaisin. Hän
tuli kotiin touhuissaan ja puhui iloisesti koko lounaan ajan. Vanha
Jolyon oli saapuvilla ja meni ansaan.
Iltapäivällä June sai epätoivoisen itkukohtauksen. Hän tukahdutti
nyyhkytykset vuoteensa tyynyihin, mutta kun hän vihdoin lakkasi
itkemästä, hän näki peilissä turvonneet kasvot ja punaiset silmät,
joiden ympärillä oli sinertävät renkaat. Hän viipyi hämärtyvässä
huoneessa päivälliseen asti.
Taistelu jatkui hänessä koko tuon hiljaisen aterian ajan. Hän näytti
niin varjomaiselta ja uupuneelta, että vanha Jolyon käski »Sankeyta»
toimittamaan vastasanan kuskille, hän ei veisi Junea ulos tänä iltana.
Junen piti mennä sänkyyn! Tyttö ei vastustellut. Hän meni huoneeseensa
ja istui pimeässä. Kello kymmeneltä hän soitti palvelustyttöä.
»Tuo vähän kuumaa vettä ja sano herra Forsytelle, että tunnen itseni
täysin levänneeksi nyt. Sano, että jos hän on liian väsynyt, voin aivan
hyvin mennä tanssiaisiin yksinkin.»
Tanssiaispuku oli vielä levitettynä sohvalla, ja June pukeutui vihaisen
huolellisesti, otti kukat käteensä ja lähti alas, kantaen pientä
päätään pystyssä tukkataakan alla. Hän saattoi ohikulkiessaan kuulla
vanhan Jolyonin liikkuvan huoneessaan.
Vanha Jolyon pukeutui, hämmästyneenä ja vihaisena. Kello oli yli
kymmenen, he eivät ehtisi perille ennen yhtätoista, tyttö oli hullu.
Mutta isoisä ei uskaltanut pahoittaa hänen mieltään — tytön ilme
päivällisellä vaivasi häntä vielä.
Hän harjasi tukkaansa suurella mustapuisella harjalla kunnes se loisti
kuin hopea lampun alla; sitten hänkin astui pimeään rappukäytävään.
June kohtasi hänet siellä, ja sanaakaan sanomatta he astuivat vaunuihin.
Kun ajelun jälkeen, joka tuntui kestävän ikuisuuden, he vihdoin
astuivat Rogerin salonkiin, June kätki päättäväisen naamion alle
hermostuksensa ja mielenliikutuksensa tuskan. Häpeän tunteen siitä,
mitä voisi sanoa »miehen perässä juoksemiseksi» tasoitti pelko, että
Phil ei olisikaan mukana, että June ei saisikaan nähdä häntä ja,
niinkuin hän itsepintaisesti oli päättänyt, vaikka ei tietänytkään,
kuinka se tapahtuisi, voittaa hänet takaisin.
Tanssisalin, sen kiiltävän lattian näkeminen herätti hänessä ilon
tunteen, voitonriemun, sillä hän tanssi hyvin ja liiteli tanssiessaan,
kevyt kun oli, kuin levoton, kiihkeä pieni henkiolento. Bosinney
tietysti pyytäisi hänet tanssiin, ja jos he vain saisivat tanssia
yhdessä, tulisi kaikki ennalleen. Hän katseli innokkaasti ympärilleen.
Bosinneyn näkeminen, kun hän Irenen kanssa tuli kukkahuoneesta,
kasvoillaan tuo täydellisen poissaoleva, omituinen ilme, iski häneen
liian äkisti. He eivät olleet nähneet — kukaan ei saisi nähdä hänen
tuskaansa, ei edes isoisä.
Hän pani kätensä vanhan Jolyonin käsivarrelle ja sanoi hyvin hiljaa:
»Minun pitää mennä kotiin, isoisä, minä olen sairas.»
Isoisä lennätti hänet pois muristen itsekseen, että hän kyllä tiesi,
kuinka tulisi käymään.
Hänelle vanha Jolyon ei sanonut mitään, mutta kun he taas istuivat
vaunuihin, jotka onnellisen sattuman kautta olivat lähellä ovea, hän
kysyi: »Mikä on, rakkaani?»
Huomatessaan nyyhkytysten ravistavan koko tuota hentoa ruumista hän
hätääntyi hirveästi. Junen piti mennä tohtori Blankille huomispäivänä.
Isoisä ajaisi tahtonsa läpi. Hän ei voinut nähdä Junea tällaisena...
No, no!
June hillitsi nyyhkytyksensä, pusersi isoisän kättä kuumeisesti ja
painui nurkkaansa, kasvot huiviin kätkettyinä.
Vanha Jolyon näki vain hänen silmänsä, jotka tuijottivat
liikkumattomina pimeyteen, mutta ei lakannut sivelemästä hänen kättään
laihoilla sormillaan.