Muidenkin kuin Junen ja Soamesin silmät olivat nähneet »noiden
kahden» (niinkuin Euphemia jo oli alkanut nimittää heitä) tulevan
talvipuutarhasta, toisetkin silmät olivat panneet merkille Bosinneyn
kasvojen ilmeen.
On hetkiä, jolloin Luonto paljastaa intohimon, joka kätkeytyy
tavallisten ilmeitten huolettoman rauhan alle — kiihkeä kevät, joka
valkeana leimahtaa mantelikukille purppurapilvien läpi, luminen, kuun
valaisema vuorenharjanne, jonka yllä loistaa yksinäinen tähti ja joka
kohoaa ylös intohimoiseen sineen, tai vanha marjakuusi, joka seisoo
mustana, jotakin ylpeätä salaisuutta vartioiden, iltaruskon paloa
vastaan.
On myöskin hetkiä, jolloin taulugalleriassa jokin teos, joka
satunnaisen katselijan tajunnassa on »***Tizian — huomattavan kaunis»,
nujertaa jonkin vastustelevan Forsyten, joka kenties on syönyt paremman
lounaan kuin hänen toverinsa, ja pakottaa hänet seisomaan lumottuna,
haltioitumisen tilassa. On jotakin, tuntee hän, on jotakin tässä, mikä
— niin, on jotakin. Jokin järkeilemätön, järjetön valtaa hänet; kun hän
koettaa määritellä sitä käytännöllisen ihmisen täsmällisyydellä, se
liukuu pois, kaikkoaa hänen käsistään niinkuin hänen nauttimansa viinin
hehku kaikkoaa jättäen hänet tympeyteen ja tietoisuuteen maksastaan.
Hän tuntee haihatelleensa, tuhlanneensa jotakin, voimaa on lähtenyt
hänestä. Ei hän halunnut väläystä siitä, mikä piili noiden luettelon
kolmen tähden alla. Jumala varjelkoon häntä tietämästä mitään luonnon
voimista! Jumala varjelkoon häntä hetkeksikään myöntämästä, että
sellaisia onkaan! Mihin joudut, jos sen kerran myönnät? Sisäänpääsy
maksoi shillingin, luettelo toisen.
Ilme, jonka June oli nähnyt, jonka toiset Forsytet olivat nähneet, oli
kuin kynttilän valo olisi äkkiä leimahtanut jonkin kuvitellun kankaan
reiän läpi — kankaan, jonka takana kynttilää kuljetetaan. Oli kuin
himmeä, epävakainen, häilähtelevä ja houkutteleva tuli äkkiä olisi
leimahtanut ilmiliekkiin. Katsojiin tuli tietoisuus, että vaarallisia
voimia oli liikkeellä. Hetken aikaa he huomioivat sitä mielihyvin,
kiinnostuneina, sitten he tunsivat, että heidän ei pitänyt olla
tietääkseen.
Siitä kuitenkin saatiin syy, miksi June tuli niin myöhään ja katosi
heti, tanssimatta, pudistamatta edes kättä sulhasensa kanssa. Hän oli
sairas, sanottiin, eikä ihmekään.
Mutta he katselivat toisiinsa syyllisinä. Heillä ei ollut mitään halua
levittää häväistysjuttua, ei mitään halua olla ilkeämielisiä. Kuka sitä
tahtoisi? Ja ulkopuolisille ei hiiskuttu sanaakaan, kirjoittamaton laki
piti heidät hiljaisina.
Sitten tuli uutinen, että June oli lähtenyt rannikolle vanhan Jolyonin
kanssa.
Vanha Jolyon oli vienyt hänet Broadstairsiin, mikä paikka juuri silloin
oli suosittu, Yarmouthin menettäessä arvoaan Nicholasista huolimatta.
Kukaan Forsyte ei lähde rannikolle aikomatta rahallaan saada ilmaa,
joka viikossa tekisi hänet vaikka sappitautiseksi. Ensimmäisen Forsyten
kohtalokas aristokraattinen taipumus juoda madeiraa oli tehnyt hänen
jälkeläisensä kieltämättömän vastaanottavaisiksi.
Niin June lähti rannikolle. Perhe odotti asiain kehitystä, ei voinut
tehdä muutakaan.
Mutta kuinka pitkälle — kuinka pitkälle olivat »nuo kaksi» menneet?
Kuinka pitkälle he aikoivat mennä? Voivatko he yleensä ollenkaan mennä
pitkälle? Siitä ei varmaankaan voinut tulla mitään, sillä kummallakaan
ei ollut rahaa. Enintään hakkailua, joka päättyi sopivaan aikaan,
niinkuin tuollaisissa suhteissa ainakin.
Soamesin sisar Winifred Dartie, joka Mayfairin tuulen mukana — hän asui
Green Streetillä — oli hengittänyt sieluunsa muodikkaampia mielipiteitä
aviolliseen käyttäytymiseen nähden kuin mitkä olivat vallalla
esimerkiksi Ladbroke Grovessa, nauroi ajatusta, että siinä jotakin
olisi. »Pikku rouva» — Irene oli pitempi kuin hän itse, ja se seikka,
että hän aina sai kantaa »pikku rouvan» nimeä, oli vain todistus
Forsytein järkkymättömästä arvosta — pikku rouva oli ikävystynyt. Miksi
ei hän saisi huvitella? Soames oli melko väsyttävä, ja mitä herra
Bosinneyhin tulee, saattoi vain tuo hulluttelija George sanoa häntä
Merirosvoksi — Winifredin mielestä hän oli kerrassaan _chic_.
Tämä lausunto — että Bosinney oli chic — aiheutti todellisen hälyn.
Se ei vakuuttanut ketään. Että hän oli »hauskan näköinen omalla
tavallaan», se oltiin valmiit myöntämään, mutta että joku voi käyttää
sanaa _chic_ miehestä, jolla oli hänen ulkonevat poskipäänsä,
kummalliset silmänsä ja pehmeät huopahattunsa, oli vain osoitus
Winifredin käsittämättömästä tavasta juosta kaiken uuden jäljissä.
Oli tuo kuuluisa kesä, jolloin vallattomuus oli muodissa, jolloin
itse maa oli vallaton, pähkinäpuut kukkia tulvillaan, yrtit täynnänsä
tuoksua niinkuin ei koskaan ennen, jolloin ruusut puhkesivat joka
puutarhaan ja yötaivaalla oli tuskin tilaa tähtiparvilleen, kun
joka päivä ja kaiken päivää aurinko täydessä haarniskassa käänsi
hehkuvan kilpensä puistoon, ja ihmiset tekivät kummia asioita, söivät
lounasta ja päivällistä ulkoilmassa. Ennennäkemätön oli se vaunujen
ja ajoneuvojen määrä, joka virtasi pitkin välkkyvän joen siltoja
vieden ylempää keskiluokkaa tuhatluvuin Busheyn, Richmondin, Kew'n ja
Hampton Courtin vihreään ihanuuteen. Melkein joka perhe, joka vähänkin
katsoi kuuluvansa vaunuluokkaan, kävi sinä vuonna katsomassa Busheyn
hevoskastanjoita tai ajeli Richmond Parkin espanjankastanjain lomassa.
Ajaen pehmeästi, joskin hieman tomuisesti eteenpäin omien vaunujensa
luomassa pilvessä he muodinmukaisesti ällistelivät sarvekkaita päitä,
joita suuret, hitaat saksanhirvet kohottivat saniaismetsiköistä, jotka
lupasivat syksyn ystäville ennennäkemättömiä löytöjä. Ja aina silloin
tällöin, kun kastanjankukkain ja saniaisten lemmentäysi tuoksu ajautui
liian likelle, he sanoivat toinen toisilleen: »Voi, kultaseni, mikä
erikoinen tuoksu!»
Ja lehmuksenkukat olivat sinä vuonna ihmeen ihanat, miltei
hunajanväriset. Lontoon puistojen nurkkauksista ne auringon laskettua
levittivät tuoksua suloisempaa kuin hunajan, jota mehiläiset olivat
koonneet — tuoksua, joka herätti nimettömän kaipuun Forsytein ja heidän
vertaistensa sydämissä, kun he päivällisen jälkeen vilvoittelivat
noissa pienissä yksityispuutarhoissa, joihin vain heillä oli avain.
Ja tuo kaipuu sai heidät viipymään kukkapenkkien himmeitten muotojen
keskellä pakenevassa päivänvalossa, sai heidät kääntymään, kääntymään
ja taas kääntymään ikäänkuin rakastaja odottaisi jossakin — odottaisi
viimeisen valonsäteen katoamista oksien varjon alla.
Jokin epämääräinen, lehmuksenkukkien tuoksun herättämä myötätunto,
jokin sisarellinen halu nähdä omin silmin, jokin ajatus osoittaa,
kuinka terve oli hänen lausuntonsa, että »siinä ei ollut mitään» tai
vain sen kesän vastustamaton tarve ajella Richmondiin sai pienten
Dartien (he olivat pikku Publius, Imogen, Maud ja Benedict) äidin
kirjoittamaan seuraavan kirjeen kälylleen:
»Kesäkuun 30 p.
Rakas Irene,
Kuulin, että Soames aikoo lähteä Henleyhin huomisillaksi. Ajattelin,
että olisi hyvin hauskaa, jos tekisimme pienen huviretken ja
ajaisimme Richmondiin. Tahdotko sinä pyytää herra Bosinneytä, minä
pyydän nuoren Flippardin.
Emily (he sanoivat äitiänsä Emilyksi — tapa oli niin _chic_) lainaa
meille vaunut. Tulen hakemaan sinua ja nuorta miestä seitsemältä.