Jos vanha Jolyon, noustessaan vaunuihin, olisi sanonut: »Minä en tahdo
uskoa siitä sanaakaan», olisi hän ilmaissut tunteensa rehellisemmin.
Tieto siitä, että James naisineen oli nähnyt hänet poikansa seurassa,
ei ollut herättänyt hänessä ainoastaan sitä kärsimättömyyttä,
jota hän aina tunsi, kun jokin meni hullusti, vaan tuon salaisen
vihamielisyyden, joka on luonnollinen veljesten välillä. Sen juuret
— pienet lastenkamarikiistat — voivat väliin kovettua ja tunkeutua
syvemmälle elämän kuluessa ja itse yhä piilossa ollen kannattaa kasvia,
joka ajan tullen voi tuottaa mitä katkerimpia hedelmiä.
Tähän saakka ei noiden kuuden veljeksen kesken ollut vallinnut sen
epäystävällisempää tunnetta kuin salainen ja luonnollinen epäilys,
että tuo toinen ehkä oli rikkaampi kuin itsekukin itse. Tämän tunteen
oli nostattanut suoranaiseksi uteliaisuudeksi kuoleman, tuon kaikkien
kilpajuoksujen päätöksen, lähestyminen ja heidän yhteisen asianajajansa
suuri umpimielisyys, hän kun oli kyllin ovela sanomaan Nicholasille,
ettei tuntenut Jamesin tuloja, Jamesille, ettei tuntenut Jolyonin ja
Jolyonille, ettei tuntenut Rogerin, Rogerille, ettei tuntenut Swithinin
tuloja. Swithinille hän taas sanoi erittäin ärsyttävästi, että Nicholas
mahtoi olla rikas mies. Timothy yksin oli poissa pelistä — hänen
vakavaraisuutensa oli niin ilmeinen.
Mutta nyt oli ainakin kahden välille noussut aivan erilainen
loukkaantumisen tunne. Siitä hetkestä saakka, jolloin James oli
ruvennut nuuskimaan hänen asioitaan — niin selitti vanha Jolyon
tilanteen — ei tämän enää tehnyt mieli uskoa tuota juttua Bosinneysta.
Hänenkö pojantyttärensä olisi tullut syrjäytetyksi »tuon miehen»
perheenjäsenen vuoksi! Vanha Jolyon päätti, että Bosinneyta oli
parjattu. Hänen rikkomukseensa täytyi olla jokin muu syy.
Ehkä June oli suuttunut hänelle, tyttöhän oli niin närkäs kuin ikinä
saattoi.
Vanha Jolyon tahtoi kuitenkin antaa Timothyn vähän tuntea mielialaansa
— saa nähdä, vieläkö hän sitten jatkaisi vihjailujaan! Eikä hän liioin
antaisi ruohon kasvaa jalkainsa alle, vaan lähtisi heti, saman tien,
Timothyn luo ja katsoisikin, ettei hänen tarvitsisi lähteä samalle
asialle uudestaan.
Hän näki Jamesin valjakon sulkevan kadun »Bowerin» edustalla. He olivat
siis ehtineet ennen häntä — kaakattamaan siitä, että olivat nähneet
hänet, tietenkin. Ja kauempana Swithinin harmot kääntelivät turpiaan
Jamesin ruskeitten turpia kohti, ikäänkuin nekin pohtisivat perheen
asioita niinkuin isännät tuolla ylhäällä pohtivat.
Vanha Jolyon pani hattunsa tuolille tuossa ahtaassa eteisessä, missä
Bosinneyn hattua niin kauan sitten oli luultu kissaksi, siveli laihalla
kädellään tuimasti kasvojaan ja riippuvia valkeita viiksiään ikäänkuin
haihduttaakseen kaikki ilmeitten jäljet, ja nousi yläkertaan.
Sali oli hänen tullessaan täynnä. Se oli muuten täynnä parhaillaankin
ollen — kun ei ollut vieraita sillä Timothy ja hänen sisarensa,
seuraten sukupolvensa tapoja, olivat sitä mieltä, että huone ei ole
»hauska» jollei se ole »kunnollisesti» kalustettu. Siinä oli siis
yksitoista tuolia, sohva, kolme pöytää, kaksi kaappia, lukematon määrä
pikkutavaroita ja osa suurta flyygeliä. Ja nyt, kun tuoleilla istuivat
rouva Small, täti Hester, Swithin, James, Rachel, Winifred, Euphemia,
joka oli tullut tuomaan takaisin »Kärsimyksen ja lohdun», jota hän oli
lukenut aamupäivällä, ja hänen paras ystävänsä Frances, Rogerin tytär
(soitannollinen Forsyte, hän, joka sävelsi lauluja), oli vain yksi
tuoli tyhjänä, lukuunottamatta tietenkään niitä kahta, joilla ei kukaan
koskaan istunut — ja ainoata seisomapaikkaa piti hallussaan kissa,
jonka päälle vanha Jolyon suoraa päätä astui.
Näinä aikoina ei ollut mitenkään tavatonta, että Timothyn talossa oli
noin paljon kävijöitä. Perhe oli aina, joka jäsentään myöten, tuntenut
todellista kunnioitusta Ann tätiä kohtaan, ja nyt, kun hän oli poissa,
tultiin Boweriin paljon useammin ja viivyttiin kauemmin.
Swithin oli tullut ensimmäisenä ja istui tympeänä punaisessa
nojatuolissa, jolla oli kullattu selkä, ehdottomasti sen näköisenä,
että hän aikoi istua väsyksiin kaikki toiset. Hänen valtava ruhonsa,
joka antoi täyden oikeutuksen Bosinneyn nimitykselle »tuo iso», paksu
valkea tukka, pöyhkeät, liikkumattomat, parrattomat kasvot tekivät
hänet alkuaikaisemman näköiseksi kuin konsanaan tuossa suuressa,
täyteenahdetussa huoneessa.
Hänen puheensa, niinkuin viime aikoina usein, oli heti kääntynyt
Ireneen, ja hän ei ollut kadottanut hetkeäkään ilmaistakseen Juley ja
Hester tädeille mielipidettään huhuista, joitten hän oli kuullut olevan
liikkeellä. Ei, sanoi hän, Irene kenties tarvitsi hieman liehittelyä —
pitäähän kauniilla naisella olla vähän huvia — mutta sen enempää hän
ei uskonut asiasta. Ei mitään julkista — Irenellä oli siksi paljon
hyvää järkeä, siksi paljon oikeata tietoa siitä, mitä hän oli velkaa
asemalleen ja perheelleen! Ei mitään sk — hän aikoi sanoa »skandaalia»,
mutta pelkkä ajatuskin tuntui niin mahdottomalta, että hän vain
heilautti kättään ikäänkuin sanoakseen »jättäkää nuo puheet sikseen!»
Myönnettäköön, että Swithin suhtautui asiaan vanhanpojan tavoin —
mutta eikö voinutkin puhua velvollisuuksista tuota perhettä kohtaan,
jonka niin monet jäsenet olivat osanneet järjestää asiansa niin hyvin,
olivat saavuttaneet määrätynlaisen aseman? Jos hän olikin joinakin
pimeinä pessimismin hetkinä kuullut käytettävän sanoja »talonpoika»,
»pien'eläjä» esi-isiensä yhteydessä, niin uskoiko hän niihin?
Ei, hän elätteli intomielisen hartaasti rinnassaan salaista teoriaa,
jonka mukaan jossakin kohdassa hänen esi-isiensä sukupuuta oli jotakin
erikoisen hienoa.
»Täytyy olla», oli hän kerran sanonut nuorelle Jolyonille ennenkuin
tämä oli kääntynyt pahan puolelle. »Katsohan meitä, me olemme
menestyneet maailmassa! Meissä täytyy olla hyvää verta jossakin kohden.»
Hän oli pitänyt nuoresta Jolyonista. Poika oli joutunut hyvään seuraan
korkeakoulussa, oli tuntenut tuon vanhan lurjuksen Sir Charles Fisten
pojat — yhdestä olikin tullut aika veijari. Hänessä oli tyyliä — oli
vietävän viheliäistä, että hänen piti karata tuon ulkomaalaisen tytön
kanssa — kotiopettajatar päälle päätteeksi! Jos hänen välttämättä piti
karata, niin miksi hän ei voinut valita jotakin, joka olisi tuottanut
perheelle kunniaa! Ja mikä hän nyt oli? Alempi kirjuri Lloyds'illa.
Kuului maalaavan taulujakin — tauluja! Hitto vieköön, hän olisi voinut
lopettaa Sir Jolyon Forsytena, saada paikan parlamenttiin ja maatilan!
Swithin se oli, joka seuraten jokaisen suuren perheen jossakin
jäsenessä ennemmin tai myöhemmin ilmaantuvaa mielijohdetta lähti
sukututkimustoimistoon, missä hänelle sanottiin, että hän epäilemättä
oli samaa perhettä kuin tunnetut Forsitet (i:llä), joiden vaakunassa
oli »kolme oikean saran solkea mustapunaisella pohjalla». Tämä
epäilemättä sanottiin siinä toivossa, että hän ostaisi perheelleen
aatelisarvon.
Swithin ei kuitenkaan ostanut, mutta saatuaan tietää, että
vaakunakilven kruununa oli »heraldinen fasaani», ja että tunnuslause
oli »Forsiten puolesta», teetti hän »heraldisen fasaanin» kuvan
vaunujensa katolle ja ajajainsa nappeihin ja painatti sekä
tunnuslauseen että fasaanin kirjepapereihinsa. Itse vaakunan hän piti
omana tietonaan, osittain siksi, että hänen mielestään olisi ollut
kerskailua panna vaunuihinsa vaakunaa, kun hän ei kerran ollut maksanut
siitä, ja hän vihasi kerskailua, ja osittain siksi, että hän, niinkuin
kuka tahansa käytännöllinen mies kautta maan, salaa vieroi ja halveksi
asioita, joita ei ymmärtänyt — hänen oli vaikea, niinkuin kenen tahansa
olisi ollut, niellä »kolmea oikean saran solkea mustapunaisella
pohjalla».
Hän ei koskaan kuitenkaan unohtanut sitä kuulemaansa sanaa, että
jos hän maksaisi vaakunasta, olisi hänellä oikeus käyttää sitä,
ja se lujitti hänen vakaumustaan, että hän oli oikea herrasmies.
Huomaamatta muukin perhe omaksui »heraldisen fasaanin» ja muutamat
toisia vakavammat omaksuivat myös tunnuslauseen. Vanha Jolyon kuitenkin
kieltäytyi jälkimmäisestä sanoen, että se oli humpuukia — vailla mitään
tarkoitusta, mikäli hän saattoi nähdä.
Vanhempi sukupolvi kenties vielä saattoi muistaa, mistä suuresta
historiallisesta tapauksesta he olivat saaneet tuon vaakunakruununsa.
Jos heiltä tiukattiin tätä tietoa, he välttääkseen valhetta — he eivät
pitäneet valheista, heillä oli se tunne, että vain ranskalaiset ja
ryssät valehtelevat — tunnustivat kiireisesti että Swithin kai oli sen
saanut jollakin tavoin haltuunsa.
Nuorempi sukupolvi suhtautui asiaan tahdikkaasti, niinkuin sopikin.
He eivät tahtoneet pahoittaa vanhempiensa mieltä eivätkä itse joutua
naurunalaisiksi, he yksinkertaisesti käyttivät vaakunakruunua...
»Ei», sanoi Swithin, hänellä oli ollut tilaisuus nähdä omin silmin,
ja hän tahtoisi sanoa, että Irene ei ollut käyttäytynyt tuota nuorta
Merirosvoa tai Bosinneyta tai mikä hänen nimensä nyt oli, millään
tavoin toisin kuin Swithiniä itseään kohtaan, itse asiassa hän sanoisi,
että... Mutta tässä Francesin ja Euphemian tulo onnettomuudeksi
katkaisi keskustelun, sillä tämä ei ollut aihe, josta voitaisiin puhua
nuorten ihmisten aikana.
Ja vaikka Swithin oli vähän kiihtynyt siitä, että hänet tällä tavoin
keskeytettiin juuri, kun hän aikoi sanoa jotakin tärkeätä, hän pian
taas oli ystävällinen kuten aina. Hän oikein piti Francesista — eli
Franciesta, niinkuin häntä kotona sanottiin. Tyttö oli hieno, ja hänen
sanottiin ansaitsevan sievät neularahat lauluillaan, mikä Swithinin
mielestä oli erittäin viisasta.
Swithin melkein ylpeili vapaamielisestä suhtautumisestaan naisiin, hän
kun ei nähnyt mitään syytä, miksi he eivät voisi maalata tauluja tai
sepittää lauluja tai kirjojakin, varsinkin jos he voivat sillä tavoin
ansaita muutaman hyödyllisen pennin. Kaikkia vielä — se vain piti
heidät poissa pahemmista kolttosista. Ei heistä siltä miehiä tullut!
»Pikku Francie», joksi häntä yleensä hyväntahtoisesti väheksyen
sanottiin, oli tärkeä henkilö, jollei muuten niin ainakin elävänä
todistuskappaleena Forsytein suhtautumisesta taiteeseen. Hän ei
todellisuudessa ollut »pieni», vaan pikemminkin pitkä, ja hänellä oli
Forsyteksi tumma tukka, joka yhdessä harmaitten silmien kanssa antoi
hänelle, niinkuin sana kuului, »kelttiläisen ulkomuodon». Hän sepitti
lauluja, joilla oli sellaisia nimiä kuin »Huokaellen», tai »Äiti, anna
suutelo», jossa oli virsimäinen kertosäe:
Ȁiti, anna suutelo,
Kuolo luoksein saapuu jo!
Äiti armas, suutelo
Anna, kuolo saapuu jo!»
Hän kirjoitti laulujen sanat itse ja muitakin runoja. Iloisempina
hetkinään hän sepitti valsseja, joista yksi, »Kensingtonin karkelo»,
oli melkein kansallisvalssina Kensingtonissa, siinä kun oli niin
suloinen sävelkulku. Tähän tapaan:
Se oli hyvin omaperäinen. Sitten oli »Lauluja pikkuväelle», jotka
olivat sekä kasvattavia että hauskoja, varsinkin »Isoäidin kultamuru»
ja tuo reipas »Iske hänet mustelmiin», joka miltei profeetallisesti
kuvasti tulossaolevaa imperialistista henkeä.
Kuka tahansa kustantaja otti tällaisia vastaan, ja aikakauslehdet
sellaiset kuin »Ylhäismaailma» ja »Hienon naisen opas» olivat
haltioissaan, kun saivat julkaista »taaskin ihastuttavan pikkupalan,
säkenöivän ja harrasmielisen, neiti Francie Forsytelta. Me itse itkimme
ja nauroimme. Neiti Forsyte tulee menemään pitkälle.»
Heimonsa tarkkavaistoisena tyttärenä Francie oli pannut asiakseen
tutustua oikeihin ihmisiin, sellaisiin, jotka voivat kirjoittaa
hänestä ja puhua hänestä ja jotka liikkuivat seurapiireissä myöskin.
Hän luetteloi hengessään ihmiset ja tiesi tarkoin, milloin hänen oli
käytettävä viehätysvoimaansa. Hän ei myöskään päästänyt näkyvistä
palkkioitten ylenevää asteikkoa, mikä hänen silmissään merkitsi
tulevaisuutta. Tällä tavoin hän hankki itselleen yleistä arvonantoa.
Kerran, kun hänen mieltään oli järkyttänyt rakastuminen — sillä
Rogerin elämän pääsuunta, joka oli ollut eheäsydämistä kiinteimistöjen
kokoamista, oli aiheuttanut hänen ainoassa tyttäressään taipumuksen
antautua tunteen valtaan — hän oli ryhtynyt suureen ja vilpittömään
työhön ja valinnut muodoksi viulusonaatin. Tämä oli hänen tuotteistaan
ainoa, joka teki Forsytet levottomiksi. He tunsivat heti, että se ei
menisi kaupaksi.
Roger, joka oli sangen tyytyväinen älykkääseen tyttäreensä ja joka
usein viittasi hänen itse ansaitsemiensa taskurahojen runsauteen, oli
harmissaan viulusonaatista.
»Sellaista roskaa», sanoi hän. Frances oli lainannut Euphemialta
nuoren Flageolettin soittamaan sitä Prince's Gardensin salongissa.
Itse asiassa Roger oli oikeassa. Se _oli_ roskaa, mutta — harmillista
kyllä — sellaista roskaa, joka ei mennyt kaupaksi. Niinkuin jokainen
Forsyte tietää, ei kaupaksimenevä roska olekaan roskaa — kaukana siitä!
Ja kuitenkin, huolimatta siitä terveestä periaatteesta, joka
määrittelee taideteoksen arvon myynnin perustuksella, eräät Forsytet —
täti Hester esimerkiksi, joka oli aina ollut soitannollinen — ei voinut
olla valittamatta sitä, että Francien musiikki ei ollut »klassillista»,
ja samaa he sanoivat hänen runoistaan. Mutta Hester täti sanoi myös,
ettei tähän aikaan ilmestynytkään oikeata runoutta, kaikki runot olivat
vain »keveitä pikkunäperryksiä». Kukaan ei voinut kirjoittaa sellaista
kuin »Kadotettu Paratiisi» tai »Childe Harold», mistä molemmista sai
sen tunteen, että todella oli lukenut jotakin. Oli kuitenkin mukavaa,
että Franciella oli jotakin askartelua — toisten tyttöjen hukatessa
rahaa kaupoissa hän istui kotona ja teki rahaa! Ja sekä Hester täti
että Juley täti olivat aina valmiit kuulemaan uusinta kertomusta siitä,
kuinka Francie oli saanut palkkionsa kohoamaan.
He kuuntelivat nytkin, ja saman teki Swithin, vaikka ei ollut
kuuntelevinaan — nuo nuoret ihmiset puhuivat niin nopeasti ja
epäselvästi, ettei hän koskaan saanut selvää heidän sanoistaan!
»Minä en sitten käsitä kuinka sinä osaat», sanoi rouva Septimus. »Minä
en ikinä maailmassa uskaltaisi!»
Francie hymyili keveästi. »Minä olen paljon mieluummin tekemisissä
miesten kuin naisten kanssa. Naiset ovat niin ilkeitä!»
»Eihän toki, rakkaani», huudahti rouva Small.
Euphemia puhkesi hiljaiseen nauruun, joka päättyi kirkaisuihin, kuten
aina, ja sanoi ikäänkuin häntä olisi kuristettu: »Oi, sinä otat minut
hengiltä jonakin päivänä, täti pieni.»
Swithin ei katsonut välttämättömäksi nauraa, hän ei sietänyt
ihmisiä, jotka nauroivat, kun hän itse ei keksinyt mitään naurun
syytä. Itse asiassa hän ei sietänyt koko Euphemiaa, josta hän aina
puhui tähän tapaan »Nickin tytär, mikä hänen nimensä nyt onkaan —
se kalpea?» Hän oli ollut vähällä joutua Euphemian kummiksi — olisi
joutunutkin, jollei olisi niin lujasti asettunut vastustamaan hänen
ulkomaalaista nimeään. Hän vihasi kummiksi joutumista. Swithin sanoi
siis Francielle arvokkaasti: »Kaunis ilma — hm — vuodenaikaan nähden.»
Mutta Euphemia, joka tiesi erittäin h yvin, että Swithin setä oli
kieltäytynyt tulemasta hänen kummikseen, kääntyi Hester tätiin ja alkoi
kertoa, kuinka hän oli nähnyt Irenen — rouva Soamesin — Kirkko- ja
Kauppayhtiössä.
»Oliko Soames hänen kanssaan?» kysyi Hester täti, jolle rouva Small ei
ollut vielä ehtinyt kertoa tapausta.
»Soames hänen kanssaan? _Tietysti_ ei.»
»Oliko hän siis yksin ulkona Lontoossa?»
»Ei toki, herra Bosinney oli hänen kanssaan. Irene oli _täydellisen_
hyvin puettu.»
Mutta Swithin, kuullessaan Irenen nimen, katsoi ankarasti Euphemiaan,
joka totta puhuen ei koskaan näyttänyt miltään puvussaan, oli hänen
yllään sitten mitä hyvänsä, ja sanoi:
»Puettuna hienon naisen tavoin, otaksun. Häntä on ilo katsella.»
Sinä hetkenä ilmoitettiin James ja hänen tyttärensä. Dartie, jota
kovin oli alkanut janottaa, oli sanonut saaneensa vastaanoton
hammaslääkäriltä ja noustuaan vaunuista Marble Archin kohdalla
istahtanut ajurinrattaille ja oli jo asettunut ikkunapöytänsä ääreen
klubiinsa Piccadillyllä.
Hänen vaimonsa — kertoi hän klubiveikoilleen — olisi tahtonut hänet
mukaan joillekin vierailuille. Se ei ollut hänen makuunsa — ei oikein.
Hahahaa!
Hän huusi tarjoilijaa ja lähetti hänet halliin katsomaan kuka oli
voittanut puoli viiden kilpa-ajot. Hän sanoi olevansa väsynyt kuin
koira, ja se oli totta, hän oli ajellut kaiken iltapäivää vaimonsa
kanssa »näyttelyissä». Oli viimein kuitenkin hypännyt pois. Täytyihän
miehen elää omaa elämäänsä.
Samana hetkenä, katsellessaan ulos ikkunasta — hän piti tästä pöydästä,
josta saattoi nähdä kaikki ohikulkijat — hän sattui onnettomuudeksi tai
kenties onneksi huomaamaan Soamesin hahmon, joka pyrki hiljalleen kadun
poikki Green Parkin puolelta ilmeisesti aikoen tulla sisään, sillä
myöskin Soames kuului »Iseeum-klubiin.»
Dartie hyppäsi pystyyn, sieppasi lasinsa, mutisi jotakin »tuosta puoli
viiden kilpailusta» ja poistui nopeasti pelihuoneeseen, johon Soames ei
koskaan tullut. Täällä, himmeässä valossa, täydellisesti eristettynä,
hän eli omaa elämäänsä puoli kahdeksaan, jolloin hän tiesi Soamesin
varmasti lähteneen klubista.
Ei kävisi laatuun, niin toisti hän itselleen aina, kun kiusaus liittyä
ikkunapöytien äärellä pakinoiviin yltyi liian voimakkaaksi, ei kerta
kaikkiaan kävisi laatuun panna toimeen kohtausta Winifredin kanssa nyt,
kun hänen raha-asiansa olivat niin huonot ja »vanha herra» (James)
pahalla tuulella aina tuosta öljyosake-jutusta saakka.
Jos Soames näkisi hänet klubilla, tulisi epäilemättä tiedoksi, että
hän ei ollut käynytkään hammaslääkärillä. Hän ei käsittänyt kuinka
perheasiat »tulivat tiedoksi» niin pian. Hän istui levottomana
vihreällä verhottujen pelipöytien keskellä, olivinväriset kasvot
rypyssä, toinen ruutuinen housunpolvi nostettuna toisen päälle,
kiiltonahkakengät loistaen hämärässä, ja mietti etusormeaan
pureskellen mistä hitosta saisi rahaa, jos Erotic ei voitaisikaan
Lancashire-kilpailuissa.
Hänen ajatuksensa kääntyivät synkeinä Forsyteihin. Oli sekin joukkoa!
Heiltä ei saanut kerrassaan mitään — ei ainakaan ilman suuria
vaikeuksia. He olivat niin s — saamarin pikkumaisia raha-asioissa, ei
ainoatakaan urheilijaa koko joukossa, jollei kenties George. Tuo Soames
esimerkiksi sai melkein kohtauksen, jos pyysi häneltä viheliäistä
vippiä, tai jollei hän saanut kohtausta, katsoi hän toiseen hymyillen
tuota kirottua ylimielistä hymyään ikäänkuin sitä olisi kadotettu sielu
vain siksi, että oli rahapulassa.
Ja tuo Soamesin vaimo sitten (Dartielle tuli tahtomattaan vesi suuhun),
hänen kanssaan Dartie oli koettanut olla hyvissä väleissä, niinkuin
kauniin kälyn ainakin, mutta paha hänet periköön, jos tuo — (hän käytti
hengessään rumaa sanaa) — koskaan suvaitsi puhua hänelle mitään, ja
hän katsoikin lankoonsa ikäänkuin tämä olisi lokaa — ja kuitenkin sama
nainen saattoi mennä sangen pitkälle, siitä hän löisi korkean vedon.
Hän tunsi naiset, noin lempeitä silmiä ja kaunista vartaloa ei annettu
turhan vuoksi, minkä Soames pian saisi huomata, jos oli mitään perää
siinä, mitä hän oli kuullut tuosta herra Merirosvosta.
Dartie nousi tuoliltaan, käveli huoneen poikki ja pysähtyi marmorisen
tulisijan yläpuolella olevan peilin eteen. Siinä hän seisoi kauan
katsellen peilistä kasvojensa kuvaa. Vahattuine tummine viiksineen
ja pienine hienostuneille poskiparran alkuineen ne näyttivät kuin
pellavaöljyllä voidelluilta, niinkuin muutamien miesten tyyppiin
kuuluu. Hän huomasi surukseen lupaavan näppylänäkin toisella sivulla
käyrähköä, lihavaa nenäänsä.
Tällä välin vanha Jolyon oli huomannut tuon ainoan tyhjän tuolin
Timothyn mukavassa salongissa. Hänen tulonsa oli ilmeisesti katkaissut
keskustelun, ja vääjäämätön nolous oli vallalla. Juley täti pyrki
tunnetulla hyväntahtoisuudellaan auttamaan tilanteen ennalleen.
»Niin, Jolyon», sanoi hän, »me juuri sanomme, että sinä et ole ollut
täällä pitkään aikaan, mutta emmehän me saa sitä ihmetellä. Sinulla
tietysti on työtä? James juuri sanoi, kuinka kiireellinen aika vuodesta
—»
»Sanoiko hän?» sanoi vanha Jolyon ja katsoi Jamesiin tiukasti. »Ei
olisi puoleksikaan niin paljon kiirettä, jos jokainen hoitaisi omat
asiansa.»
James torkkui matalalla tuolilla, jolta hänen jalkansa nousivat kuin
ylämäkeen. Hän alkoi muutella niitä levottomana ja polki toisella
niistä kissaa, joka epäviisaasti kyllä oli etsinyt turvaa vanhasta
Jolyonista hänen luonaan.
»Kas, teillä on täällä kissa», sanoi hän loukkaantuneella äänellä
vetäen hermostuneena pois jalkansa, jonka hän tunsi likistävän tuota
pehmeätä, karvaista ruumista.
»Montakin», sanoi vanha Jolyon katsellen toisesta toiseen, »minä poljin
juuri yhtä.»
Hiljaisuus seurasi.
Sitten rouva Small, väännellen sormiaan ja katsellen ympärilleen
intomielisen tyvenesti, kysyi: »Entä kuinka voi rakas June?»
Huumorin tuikahdus välähti vanhan Jolyonin totisuudessa. Ihmeellinen
nainen tuo Juley! Ei kukaan vetänyt vertoja hänelle väärän asian
sanomisessa.
»Huonosti», sanoi hän. »Lontoo ei sovi hänelle — liian paljon väkeä,
liian paljon juorua ja jupinaa.» Hän sanoi sanansa painokkaasti ja
katseli taaskin Jamesia kasvoihin.
Kukaan ei puhunut.
Kaikilla oli se tunne, että oli liian vaarallista yrittää mihinkään
suuntaan tai huomauttaa mitään. Jotakin siitä uhkaavan kohtalon
tunteesta, joka valtaa katselijan kreikkalaista draamaa esitettäessä,
oli tullut tuohon täyteenahdettuun huoneeseen, noitten valkotukkaisten,
lievetakkisten vanhojen miesten ja muodikkaasti puettujen naisten
keskuuteen, jotka kaikki olivat samaa verta ja joitten kaikkien välillä
oli epämääräistä yhtäläisyyttä.
Eipä siltä, että he olisivat olleet siitä tietoisia — sellaisten
kohtalokkaitten, katkerien henkien vierailu vain tunnetaan.
Sitten Swithin nousi. Hän ei tahtonut jäädä tällaisen mielialan
vallitessa. — Hän ei vain antaisi kenenkään nujertaa itseään! Hän
liikehti huoneen läpi tavallistakin juhlallisempana ja sanoi kädestä
hyvästi jokaiselle erikseen.
»Sanokaa terveisiä Timothylle, että hän lellittelee itseään liikaa»,
sanoi hän. Sitten hän kääntyi Francieen, joka hänen mielestään oli
»tyylikäs», ja lisäsi: »Tule ajelemaan minun kanssani jonakin päivänä.»
Mutta tämä manasi esille muiston tuosta toisesta tapausrikkaasta
ajelusta, josta oli ollut niin paljon puhetta, ja hän seisoi hetkisen
aivan hiljaa, silmät lasimaisina, ikäänkuin tajutakseen omien sanojensa
merkityksen, sitten hän äkkiä muisti, että hän ei välittänyt rahtuakaan
ja kääntyi vanhaan Jolyoniin: »No, hyvästi, Jolyon! Sinun ei pitäisi
lähteä ulos ilman päällystakkia, sinä saat lonkkasärkyä tai jotakin
muuta sellaista!» Ja potkaisten hiljaa kiiltonahkakenkänsä kärjellä
kissaa hän kuljetti valtavan ruhonsa pois.
Kun hän oli lähtenyt, katsoivat kaikki salaa toisiinsa nähdäkseen,
kuinka muut olivat ottaneet sanan »ajelu» — tuon kuuluisaksi käyneen
sanan, joka oli saanut niin valtavan merkityksen ollen ainoa niin
sanoaksemme virallinen uutinen, joka voitiin asettaa yhteyteen tuon
epämääräisen ja kolkon, perhekielille tarrautuneen huhun kanssa.
Euphemia antautui mielijohteen valtaan ja sanoi lyhyesti nauraen: »Onpa
hyvä, ettei Swithin setä kutsu minua ajelulle.»
Rouva Small, rauhoittaakseen häntä ja hälventääkseen mahdollisen
pienen hämmingin, vastasi: »Rakkaani, hän vie kernaasti ajelulle
jonkun, joka on hyvin puettu, josta hänellä on kunniaa. Minä en koskaan
unohda sitä kertaa, jolloin hän kutsui minut. Se oli elämys!» Ja
hänen pöhöttyneille vanhoille kasvoilleen levisi hetkeksi omituinen
tyytyväisyys. Sitten ne hervahtivat, ja hän sai kyyneleet silmiin.
Hän ajatteli sitä ajelua, jonka hän kauan sitten oli tehnyt Septimus
Smallin kanssa.
James, joka oli vaipunut takaisin hermostuneeseen mietiskelyynsä
matalalla tuolilla, tempautui äkkiä pystyyn: »Lystikäs mies, tuo
Swithin», sanoi hän, mutta ei koko sydämestään.
Vanhan Jolyonin hiljaisuus, hänen ankarat silmänsä pitivät kaikkia
lamaannuksen vallassa. Hän itse oli levoton omien sanojensa
vaikutuksesta — se näytti syventävän tuon huhun merkitystä, jota hän
oli tullut tekemään tyhjäksi — mutta suuttunut hän oli vieläkin.
Hän ei ollut vielä selvä heistä. Ei, ei — hän antaisi heille vielä
letkauksen tai pari.
Hän ei tahtonut letkauttaa veljentyttäriään, hänellä ei ollut mitään
riitaa heidän kanssaan — nuori ja edustavannäköinen nainen aina vetosi
vanhan Jolyonin suopeuteen — mutta tuo James, ja — kenties vähemmässä
määrässä — nuo toiset ansaitsivat kaiken minkä voivat saada. Ja hän
kysyi myöskin Timothya.
Ikäänkuin aavistaen jonkin vaaran uhkaavan nuorempaa veljeä Juley täti
äkkiä tarjosi Jolyonille teetä. »Tuolla sitä on», sanoi hän, »kylmää
ja pahaa kylläkin, se odottaa sinua ruokasalissa, mutta Smither saa
laittaa sinulle uutta.»
Vanha Jolyon nousi. »Ei kiitos», sanoi hän katsellen suoraan Jamesiin,
»minulla ei ole aikaa teenjuontiin ja — skandaalijuttuihin ja sen
semmoisiin. Minun on aika lähteä kotiin. Hyvästi, Julia, hyvästi,
Hester, hyvästi, Winifred.»
Ilman sen juhlallisempaa hyvästiä hän marssi ulos.
Vuokravaunuissa hänen kiukkunsa haihtui, sillä sellaista hänen
suuttumuksensa aina oli — kun hän oli saanut purkaa sitä, haihtui
se. Hänen mielensä tuli ankeaksi. Hän oli tukkinut heidän suunsa,
mutta millä hinnalla! Sillä, että hän nyt varmaan tiesi tuon huhun,
jota hän oli tullut kumoamaan, olevan totta. June oli hyljätty, tuon
miehen pojan vaimon vuoksi! Hän tunsi, että huhu oli totta, ja koetti
karkaista itsensä käyttäytymään ikäänkuin se ei olisi totta, mutta
kipu, jonka hän kätki tähän päätökseen, alkoi hitaasti, varmasti
muuttua sokeaksi vihamielisyydeksi Jamesia ja hänen poikaansa kohtaan.
Nuo kuusi naista ja yksi mies, jotka olivat jääneet saliin, alkoivat
puhella niin luontevasti kuin saattoivat tällaisen tapauksen jälkeen,
sillä vaikka jokainen heistä tiesi tosiasiaksi, että hän ei ikinä
puhunut skandaalijuttuja, tiesi joka-ainoa niinikään, että kuusi muuta
kyllä puhui, ja kaikki olivat suuttuneita ja tunsivat kärsineensä
tappion. James yksin vaikeni, järkytettynä sielunsa pohjia myöten.
Sitten Francie sanoi: »Tiedättekö, minusta Jolyon setä on kauheasti
muuttunut viime vuodesta. Mitä sinä arvelet, Hester täti?»
Hester täti teki pienen torjuvan liikkeen. »Oi, kysy Juley tädiltä»,
sanoi hän. »Minä en tiedä.»
Kukaan muu ei pelännyt myöntää, ja James mutisi synkeänä lattiaan
tuijottaen: »Hän ei ole puoltakaan siitä mitä hän oli.»
»Minä olen pannut sen merkille jo pitkän ajan kuluessa», sanoi Francie.
»Hän on peloittavasti vanhentunut.»
Juley täti pudisti päätään, hänen kasvonsa olivat äkkiä menneet
kokonaan lerpalleen.
»Rakas Jolyon parka», sanoi hän, »jonkun pitäisi nähdä se hänen
puolestaan.»
Tuli taaskin hiljaisuus, sitten kaikki viisi vierasta nousi yhtä aikaa
lähteäkseen, ikäänkuin heitä olisi kauhistuttanut jäädä yksin toisten
jälkeen.
Rouva Small, Hester täti ja kissa jäivät vanhaan rauhaansa, ja kaukaa
kuuluva oven sulkeutuminen ilmaisi Timothyn tulon.
Samana iltana, kun Hester täti oli juuri mennyt nukkumaan takimmaiseen
makuuhuoneeseen, joka oli ollut Juley tädin, ennenkuin Juley täti otti
haltuunsa Ann tädin huoneen, avautui ovi ja rouva Small astui sisään,
vaaleanpunainen yömyssy päässä, kynttilä kädessä. »Hester», sanoi hän.
»Hester.»
Hester täti kahisutti hiljaa lakanaansa.
»Hester», toisti Juley täti ollakseen ihan varma siitä, että oli saanut
toisen hereille, »minä olen niin huolissani rakkaan Jolyon raukan
vuoksi. _Mitä_» — Juley täti viipyi tässä sanansa — »luulet, että
pitäisi tehdä?»
Hester tädin lakana kahisi taaskin, hänen äänensä kuului heikosti
pyytävältä: »Tehdä? Kuinka minä tietäisin?»
Juley täti kääntyi tyytyväisenä pois, sulki oven erikoisen hiljaa,
ettei häiritsisi Hester kultaa, mutta kadotti otteensa ja antoikin sen
paukahtaa.
Tultuaan takaisin omaan huoneeseensa hän seisoi ikkunassaan katsellen
kuuta, joka paistoi yli puiston puitten, musliiniverhon raosta —
verhot olivat muuten tiukasti suljetut, ettei kukaan näkisi. Ja siinä,
kasvot pyöreinä ja lerpallaan vaaleanpunaisen yömyssyn alla, silmät
kosteina, hän ajatteli »rakasta Jolyonia», joka oli niin vanha ja niin
yksinäinen, ja kuinka hän voisi olla hyödyksi veljelleen, ja kuinka
Jolyon rupeaisi pitämään hänestä niinkuin ei kukaan ollut pitänyt sen
jälkeen kuin Septimus parka erkani täältä.