Vanha Jolyon suoritti toisen kokouksensa — tavallinen johtokunta
vain — hyvin ylimalkaisesti. Hän oli niin diktaattorimainen että
johtokuntatoverit jo alkoivat punoa juonia vanhan Forsyten vallanhimoa
vastaan, jota he eivät suinkaan aikoneet sietää kauan.
Hän lähti maanalaisella junalla Portland Roadin asemalle, otti sieltä
ajurin ja ajoi Eläintarhaan.
Hänellä oli siellä kohtaus, eräs noita kohtauksia, jotka viime aikoina
olivat tulleet yhä tavallisemmiksi ja joihin häntä ajoi kasvava
levottomuus Junesta ja tytössä tapahtunut muutos, niinkuin hän sanoi.
June hautautui pois näkyvistä ja laihtui; kun isoisä puhutteli häntä,
ei hän vastannut tai tiuskaisi tai näytti siltä kuin tahtoisi puhjeta
itkuun. Hän oli niin muuttunut kuin ikinä saattoi, ja kaikki vain tuon
Bosinneyn vuoksi. Ettäkö hän kertoisi jotakin isoisälleen — ei sinne
päinkään!
Ja vanha Jolyon istui pitkiä rupeamia mietiskelemässä, lehti
lukemattomana edessään, sikaari sammuneena huulten välissä. Tyttö oli
kolmen vanhasta asti ollut hänelle sellainen seura! Ja hän rakasti
Junea niin!
Voimat, jotka eivät ota huomioon perhettä tai luokkaa tai tapaa, olivat
tekemässä tyhjäksi hänen holhouksensa, uhkaavat tapaukset, joita hän
ei voinut hallita, loivat varjonsa hänen päänsä päälle. Hän, joka aina
oli tottunut kulkemaan omaa tietään, oli harmistunut johonkin, eikä hän
edes tietänyt mihin.
Vaunujen hitauteen hermostuneena hän vihdoin ehti Eläintarhan portille.
Mutta se aurinkoinen vaisto, joka sai hänet ottamaan parhaan puolen
joka hetkestä, auttoi häntä unohtamaan harminsa, kun hän käveli
kohtauspaikalle.
Hänen poikansa ja molemmat lapsenlapsensa kiirehtivät alas karhuhäkin
yläpuolella olevalta pengermältä, kun näkivät vanhan Jolyonin tulevan,
ja veivät hänet leijonataloa kohti. Lapset taluttivat häntä molemmin
puolin pitäen kiinni hänen käsistään. Jolly, joka oli kömpelö niinkuin
hänen isänsäkin, kantoi isoisän sateenvarjoa ikäänkuin olisi tahtonut
vangita ohikulkijain jalat kädensijan koukkuun.
Nuori Jolyon seurasi jäljessä.
Oli hyvän näytelmän arvoista nähdä isoisän kulkevan tuossa lasten
kanssa, mutta se oli sitä lajia näytelmää, joka hymyilyttää, mutta tuo
myös kyyneleet silmiin. Vanha mies ja kaksi pientä lasta kävelyllä
on näky, jonka voi nähdä minä päivän hetkenä tahansa, mutta vanhan
Jolyonin näkeminen Jollyn ja Hollyn seurassa oli nuoren Jolyonin
mielestä erikoinen tirkistysaukko niihin asioihin, jotka piilevät
sydämemme pohjalla. Tuon vanhan suoran olennon täydellinen antautuminen
noille pienille, jotka taluttivat häntä molemmista käsistä, oli
niin vihlovan liikuttavaa, että nuori Jolyon, joka oli tottunut
itsetutkisteluun, kiroili hiljaa itsekseen. Näky liikutti häntä
tavalla, joka oli sopimaton Forsytelle — he eivät näyttäneet mitään
niin vähän kuin tunteitaan.
Näin he tulivat leijonan talolle.
Aamulla oli ollut jokin juhla Kasvitieteellisessä puutarhassa, ja
suuri joukko Forsy — s.o. hyvinpuettuja ihmisiä, joilla on omat vaunut
— oli kuljettautunut Eläintarhan puolelle saadakseen rahallaan vielä
enemmänkin, jos mahdollista, ennenkuin palasivat takaisin Rutland
Gatelle tai Bryanston Squarelle.
»Lähdetäänpäs Eläintarhaan», olivat he sanoneet toisilleen. »Siitä
tulee mainion hauskaa!» Oli shillingin päivä, joten saisi olla turvassa
tuolta kauhealta rahvaalta.
He seisoskelivat jonoissa häkkien pitkän rivin edustalla katsellen
noita kellanruskeita, ahnaita petoja, jotka ristikkojensa takana
odottivat ainoata huvitustaan kahdenkymmenen neljän tunnin aikana. Mitä
nälkäisemmät pedot, sitä suurempi tenho. Mutta oliko se siksi, että
katsojat kadehtivat petojen ruokahalua vai — ihmisystävällisemmin —
siksi, että tämä ruokahalu niin pian tulisi saamaan tyydytyksensä, sitä
ei nuori Jolyon voinut ratkaista. Hänen korviinsa osui huomautuksia:
»Tuo tiikeri vasta on ilkeännäköinen peto!» »Oi, kuinka kultainen!
Katso sen pientä suuta!» »On, se on aika sievä eläin! Älä mene liian
lähelle, äiti.»
Ja silloin tällöin yksi tai toinen hieman kopautti kädellään
takataskuaan ja katsahti ympärilleen ikäänkuin peläten, että nuori
Jolyon tai joku muu välinpitämättömän näköinen henkilö vapauttaisi
heidät taskujen sisällöstä.
Eräs hyvässä ravitsemistilassa oleva mies, jolla oli valkoiset liivit,
sanoi hitaasti hampaittensa välistä: »Se on pelkkää ahneutta, ei niiden
voi olla nälkä. Eiväthän ne saa mitään ruumiinliikuntoa.» Hänen näin
sanoessaan tiikeri sieppasi kappaleen veristä maksaa, ja lihava mies
nauroi. Hänen vaimonsa, jolla oli parisilaismallinen puku ja kultainen
pincenez, nuhteli häntä: »Kuinka voit nauraa, Harry? Tuollainen kauhea
näky!»
Nuori Jolyon rypisti kulmiaan.
Hänen elämänsä olosuhteet, vaikka hän olikin lakannut suhtautumasta
niihin liian henkilökohtaisesti, saivat hänet ajoittain
potemaan ihmisvihaa, ja se luokka, johon hän oli kuulunut —
vaunujenomistajaluokka — varsinkin kiihdytti hänen pilkanhenkeään.
Leijonan tai tiikerin sulkeminen häkkiin oli varmasti kauhean
barbaarinen teko. Mutta kukaan sivistynyt ihminen ei sitä myöntäisi.
Petoeläinten häkissäpitämisen barbaarisuus ei luultavasti koskaan ollut
johtunut esimerkiksi hänen isänsä mieleen. Isä oli vanhan koulun mies,
ja hänen käsityksensä mukaan oli sekä sivistävää että kasvattavaa pitää
apinoita ja panttereita häkissä, silmämääränä epäilemättä se, että
aikojen kuluessa näitä eläimiä opittaisiin hoitamaan järkiperäisemmin
eikä niin, että ne kuolevat kurjuuteen ja ikävään häkkiensä ristikkojen
takana ja yhteiskunnan täytyy suurin kustannuksin hankkia uusia.
Hänen silmissään, niinkuin kaikkien Forsytein, ilo nähdä nuo kauniit
eläimet vankeuden tilassa painoi vaa'assa paljon enemmän kuin se
epämukavuus, että oli suljettava häkkeihin eläimiä, jotka Jumala oli
niin varomattomasti luonut elämään vapauden tilassa! Itse asiassa oli
epätietoista, mitä muutakaan varten petoeläimet oli luotu kuin häkissä
pidettäviksi?
Mutta koska nuoren Jolyonin luonteen rakenteeseen kuului
puolueettomuuden aineksia, oli hänen mielestään sentään väärin leimata
barbaarisuudeksi sitä, mikä oli vain mielikuvituksen puutetta, sillä
kukaan näitten mielipiteitten kannattaja ei ollut koskaan joutunut
samanlaiseen asemaan kuin ne eläimet, joita he pitivät häkissä, eikä
siis voinut odottaa, että he ymmärtäisivät niitten elämyksiä.
Vasta kun he olivat lähtemässä puutarhasta — Jolly ja Holly
onnellisessa haltioitumisen tilassa — vanha Jolyon sai tilaisuuden
puhua pojalleen siitä asiasta, joka oli lähinnä hänen sydäntään. »Minä
en ymmärrä, mitä on tehtävä», sanoi hän, »jos tyttö jatkaa tähän
suuntaan, en osaa sanoa, mitä siitä tulee. Minä olen tahtonut häntä
lähtemään tohtorille, mutta hän ei suostu. Hän ei ole vähääkään minun
kaltaiseni. Hän on äitisi siinä paikassa. Itsepäinen kuin muuli! Jos
hän ei tahdo tehdä jotakin, ei hän tee, ja sillä hyvä.»
Nuori Jolyon nauroi, hänen katseensa osui isän leukaan. »Hyvä pari»,
ajatteli hän, mutta ei sanonut mitään.
»Ja sitten tuo Bosinney», jatkoi vanha Jolyon. »Tahtoisin puhkaista sen
miehen pään, mutta arvatenkaan en voi, vaikka — en ymmärrä miksi se
oikeastaan ei ole luvallista», lisäsi hän epäröiden.
»Mitä hän sitten on tehnyt? Paljon parempi, että kihlaus purkautuu, jos
he eivät sovi toisilleen!»
Vanha Jolyon katsoi poikaansa. Jouduttuaan nyt puhumaan aiheesta, joka
koski sukupuolien välisiä suhteita, hän tuli epäluuloiseksi. Jo-poika
varmaan kannatti joitakin vapaita mielipiteitä.
»Niin, minä en tiedä mitä sinä ajattelet», sanoi hän. »Lyönpä vetoa,
että olet miehen puolella — en ihmettelisi. Mutta minä sanon, että hän
on käyttäytynyt aika pahasti, ja jos hän tulee ulottuvilleni, saa hän
kyllä sen tietää.» Hän jätti aiheen sikseen.
Oli mahdotonta keskustella hänen poikansa kanssa Bosinneyn rikkomuksen
todellisesta luonteesta ja tarkoituksesta. Eikö hänen poikansa ollut
tehnyt juuri samoin (ja vähän pahemmin, jos mahdollista) viisitoista
vuotta sitten? Sen hullun teon seurauksilla ei näyttänyt olevan mitään
loppua!
Nuori Jolyon oli vaiti hänkin. Hän oli nopeasti tunkeutunut isänsä
ajatuksiin, sillä jouduttuaan alas päivänselvän ja suoraviivaisen
katsantokannan korkealta istuimelta hän oli kehittynyt sekä teräväksi
että herkäksi huomioimaan asioita.
Se kanta, jonka hän oli ottanut sukupuoliasioihin nähden viisitoista
vuotta sitten, oli kuitenkin liian kaukana isän kannasta. Mikään silta
ei vienyt sen kuilun yli.
Hän sanoi kylmästi: »Otaksun, että hän on rakastunut johonkin toiseen
naiseen?»
Vanha Jolyon katsoi häneen epäluuloisesti. »En osaa sanoa», vastasi
hän. »Niin he väittävät.»
»Sitten se luultavasti on totta», sanoi nuori Jolyon odottamatta.
»Arvaan että _he_ myös ovat sanoneet sinulle kuka hän on.»
»Ovat», sanoi vanha Jolyon. »Soamesin vaimo.»
Nuori Jolyon ei viheltänyt. Hänen oman elämänsä tapaukset olivat
tehneet hänet kykenemättömäksi viheltämään tällaiselle asialle, mutta
hän katseli isäänsä, ja hymyn häive väreili hänen kasvoillaan.
Jos vanha Jolyon huomasi sen, ei hän ainakaan ollut huomaavinaan.
»Hän ja June olivat sydänystäviä», mutisi hän.
»Pieni June parka», sanoi nuori Jolyon pehmeästi. Hän ajatteli
tytärtään vielä kolmen vanhana vauvana.
Vanha Jolyon pysähtyi äkkiä.
»Minä en usko siitä sanaakaan», sanoi hän. »Se on vanhojen naisten
tyhjää puhetta. Hanki minulle ajuri, jo, olen kuolemaan saakka väsynyt.»
He seisoivat eräässä kulmauksessa ja katsoivat, sattuisiko joku
vapaa ajuri tulemaan. Vaunut toisensa jälkeen ajoivat ohi vieden
kaikenkaltaisia Forsyteja Eläintarhasta pois. Vaunut, livreat, hevosten
valjaat, kaikki välkkyi ja kiilsi toukokuun auringossa, ja joka
ainoat ajoneuvot, kuomuvaunut, trillat, puolikääsit, Viktoriavaunut,
broughamrattaat, näyttivät ylpeästi laulavan pyöriessään:
»Minut tunnet ja vaununi tunnet kai,
meistä melkoisen summan maksaa sai,
vaan kylläpä kannatti, kannatti maksaa!
Hei, herra ja rouva nyt ajelee,
mukavuudesta, rauhasta nautitsee!»
Sellainen, niinkuin kaikki tietävät, on oikein säestys ajeleville
Forsyteille.
Vaunujen joukossa tulivat eräät puolikääsit, joitten vauhti oli
suurempi kuin toisten ja joita veti vaaleanruskea hevospari. Vaunut
keinuivat korkeilla vietereillä, ja ne neljä ihmistä, jotka istuivat
niissä, näyttivät olevan kuin kehdossa.
Nämä ajoneuvot kiinnittivät nuoren Jolyonin huomiota, ja äkkiä hän
tunsi takaistuimella istujan sedäkseen Jamesiksi, josta ei voinut
erehtyä, vaikka poskiparta olikin tuullut valkeammaksi. Vastapäätä
istuivat, selät päivänvalojen turvaamina, Rachel Forsyte ja hänen
vanhempi, naimisissaoleva sisarensa Winifred Dartie. Heidän pukunsa
oli virheetön, ja he kantoivat päänsä kenossa niinkuin pari sen lajin
lintua, jota he olivat käyneet katsomassa Eläintarhassa. Jamesin
rinnalla istui takakenossa Dartie, yllään uudenuutukainen lievetakki,
joka oli napitettu kiinni tiukkaan ja nelikulmaiseti ja jonka kummankin
hihan suusta työntyi näkyviin leveä, huolellisesti asetettu kalvosin.
Ylimääräinen, joskin hillitty kimallus, lisätty kerros parasta
kiiltoväriä tai vernissaa oli ominaista näille vaunuille ja näytti
erottavan ne kaikista muista, ikäänkuin jokin onnellinen liioittelu —
verrattavissa siihen, mikä erottaa todellisen taideteoksen tavallisesta
taulusta — olisi määrännyt ne ajoneuvojen esikuvaksi, Forsyte-tyypin
todelliseksi valtaistuimeksi.
Vanha Jolyon ei nähnyt heidän ajavan ohi, hän lohdutteli juuri Holly
parkaa, joka oli väsynyt, mutta vaunuissaolijat olivat panneet merkille
tämän pienen ryhmän. Naiset keikauttivat äkkiä päätään, päivänvalot
tekivät suonenvedontapaisen suojaavan liikkeen, Jamesin kasvot
pitenivät naiivisti ikäänkuin pitkän linnun pää, ja hänen suunsa aukeni
hitaasti. Päivänvarjojen suojelevat kilvet pienenivät pienenemistään ja
katosivat.
Nuori Jolyon näki, että he olivat tunteneet hänet, Winifredkin, joka ei
voinut olla muuta kuin viisitoistavuotias siihen aikaan, jolloin hän
menetti oikeutensa käydä Forsytesta.
_He_ eivät olleet paljonkaan muuttuneet! Hän muisti tarkalleen,
minkälaista heidän esiintymisensä oli ollut kauan aikaa sitten.
Hevoset, miehet, vaunut olivat nyt luultavasti toiset, mutta niillä
oli täsmälleen sama leima kuin viisitoista vuotta sitten, sama
virheettömyys, sama hienosti laskettu ylimielisyys — mukavaa ja
turvallista kaikki! Vieterien keinunta oli oikea, päivänvarjojen asento
oikea, oikea koko esiintymisen henki.
Ja vaunut toisensa jälkeen vierivät ohi auringonpaisteessa,
päivänvarjojen ylpeitten kilpien turvaamina.
»James setä ajoi juuri ohi naisineen», sanoi nuori Jolyon.
Hänen isänsä katsoi taakseen. »Näkikö setäsi meidät? Näki? Hm. Mitä
_hän_ täältä hakee?»
Tyhjät vuokravaunut ajoivat samassa hetkessä ohi, ja vanha Jolyon
pysäytti ne.
»Minä koetan tavata sinut taas pian, poikani», sanoi hän.
»Älä kiinnitä mitään huomiota siihen, mitä kerroin nuoresta Bosinneysta
— minä en usko siitä sanaakaan!»
Hän suuteli lapsia, jotka eivät olisi laskeneet häntä menemään, astui
vaunuihin ja ajoi pois.
Nuori Jolyon, joka oli ottanut Hollyn syliinsä, seisoi nurkkauksella
liikkumattomana ja katseli poistuvia vaunuja.