»Mitä, tuliko hän siis yksin?»
»Ei toki?»
»No — kuka sitten toi hänet tänne?»
»Minä en tosiaankaan tiedä, saanko kertoa teille kuka hänet toi.»
James, joka tiesi, että se oli Swithin, ei voinut käsittää tätä
vastausta.
»Mitä», sopersi hän, »tehän tiedätte, että —» mutta hän tajusi äkkiä
vaaran ja keskeytti.
»No niin», sanoi hän, »jollette tahdo kertoa sitä minulle, ette kai
sitten kerro! Kukaan ei koskaan kerro minulle mitään.»
Bosinney yllätti hänet tekemällä erään kysymyksen.
»Asiasta toiseen», sanoi hän, »voitteko sanoa onko vielä joku teistä,
tulossa tänne? Minä tahtoisin olla läsnä.»
»Vielä joku?» sanoi James hämmästyneenä. »Kuka se sitten olisi? En minä
tiedä kenestäkään. Hyvästi!»
Maahan katsoen hän ojensi kätensä, laski sen poikittain Bosinneyn
käteen, tarttui sateenvarjoonsa aivan kankaan yläpuolelta ja lähti pois
pengertä pitkin.
Ennenkuin hän kääntyi kulmauksen taakse hän katsoi taakseen ja näki
Bosinneyn tulevan jäljessä hitaasti — »hiipien seinustaa kuin suuri
kissa», sanoi hän itsekseen. Hän ei ollut näkevittään, kun nuori mies
nosti hattua.
Päästyään pois käytävältä ja näkyvistä hän hidastutti kulkuaan
vieläkin. Hyvin hitaasti, kumarampana kuin tullessaan, nälkäisenä, pää
painuksissa ja mieli painuksissa hän kulki takaisin asemalle.
Merirosvo näki hänen surullisen paluunsa ja kenties katui käytöstään
vanhaa miestä kohtaan.