Ne, jotka eivät tunne »Forsyten Pörssiä», eivät kenties käsitä sitä
hälinää, minkä Irenen käynti uudisrakennuksella aiheutti.
Kun Swithin Timothylla oli antanut täydellisen kuvauksen tuosta
muistettavasta ajelumatkastaan, toimitettiin sama kertomus, lisänään
pieni aavistus uteliaisuutta, heikko hiven ilkeyttä ja vilpitön halu
tehdä hyvää, Junen tietoon.
»Ja kuinka _hirmuista_, kultani», lopetti Juley täti, »tuo, mitä hän
sanoi kotiinpääsystä. Mitä hän tarkoitti?»
Junen korvissa kertomus kuului hyvin omituiselta. Hän kuunteli
tuskallisesti punastuen, antoi kättä hyvin lyhyesti ja lähti.
»Melkein epäkohtelias», sanoi rouva Small Hester tädille Junen
lähdettyä.
Varsinaiset päätelmät rakennettiin hänen tavalleen ottaa vastaan
uutinen. June oli järkytetty. Jotakin oli siis hyvin hullusti.
Kummallista! Hän ja Irene olivat aina olleet parhaat ystävät.
Kaikki tämä soveltui liiankin hyvin yhteen niiden kuiskausten
ja vihjeitten kanssa, joita oli ollut liikkeessä jonkin aikaa.
Muisteltiin, mitä Euphemia oli kertonut teatterimatkastaan — eikö
herra Bosinney sitäpaitsi aina ollut Soamesilla? Tosiaankin! Niin,
tietysti, hänen _pitikin_ olla — talon vuoksi! Mitään ei sanottu
avoimesti. Forsyten Pörssissä puhuttiin avoimesti vain suurimman,
tärkeimmän haasteen sattuessa. Tämä koneisto oli niin perin hieno,
pelkkä viittaus, vähäpätöisin pahoittelun tai epäilyksen ilmaisu riitti
panemaan perhesielun — joka oli niin herkkä — väreilemään. Kukaan
ei tahtonut että tästä väreilystä olisi seurannut mitään ikävyyksiä
— kaukana siitä, se pantiin alulle mitä parhain tarkoituksin, siinä
mielessä, että jokaisella perheen jäsenellä on tukensa perhesielussa.
Ja juorun pohjalla oli paljon hyväntahtoisuutta, sen tuloksena oli
usein surunvalituskäynti, joka oli täysin sopusoinnussa seuraelämän
lakien kanssa ja josta koitui todellista hyvää kärsivälle ja niinikään
lohtua lohduttajalle, joka sai mielihyväkseen todeta, että toinen
kärsi vaivaa, josta hän oli edes itse vapaa. Pohjalla oli vain halu
pitää asiat hyvässä tuuletuksessa, sama halu, joka elähyttää julkista
sanomalehdistöä, kun esim. James asettui yhteyteen rouva Septimuksen
kanssa, rouva Septimus pikku Nicholaslaisten ja pikku Nicholaslaiset
tiesi Irenen j.n.e. Tuo suuri luokka, johon he olivat kohonneet ja nyt
kuuluivat, vaati eräänlaista selvyyttä ja vielä enemmän eräänlaista
vaiteliaisuutta. Tämä yhdistelmä takasi heidän jäsenyytensä.
Monet nuoremmat Forsytet tietenkin tunsivat ja avoimesti julistivatkin,
etteivät he tahdo asioihinsa sekaannuttavan, mutta niin voimakas oli
perhejuorun näkymätön, magneettinen virta, että he eivät voineet,
vaikka kuinka olisivat koettaneet, olla tietämättä kaikkea kaikesta.
Asia myönnettiin toivottomaksi.
Eräs heistä (nuori Roger) oli tehnyt sankarillisen ponnistuksen
nousevan polven vapauttamiseksi ja sanonut Timothya vanhaksi kissaksi.
Ponnistus oli täysin oikeudenmukaisesti kimmahtanut takaisin häneen
itseensä; nuo lentävät sanat olivat hienonhienoja teitä tulleet Juley
tädin korviin, ja hän toisti ne kauhistuneella äänellä rouva Rogerille,
joka taas palautti ne nuorelle Rogerille.
Loppujen lopulta vain väärintekijät joutuivat kärsimään, niinkuin
esimerkiksi George, joka oli menettänyt paljon rahaa biljardipelissä,
tai nuori Roger itse, hän kun oli niin peloittavan vähällä naida tytön,
jonka kanssa hänen kuiskattiin jo olevan naimisissa luonnon lakien
mukaan, tai nyt Irene, jonka arveltiin pikemmin kuin sanottiin olevan
vaarassa.
Kaikki tämä ei ollut ainoastaan hauskaa, vaan myös terveellistä.
Ja se kevensi niin monta pitkää tuntia Timothyn talossa Bayswater
Roadin varrella, niin monta tuntia, joitten muuten olisi pitänyt
olla hedelmättömät ja raskaat niille kolmelle, jotka asuivat siellä.
Ja Timothyn koti oli vain yksi satojen samanlaisten joukossa tässä
Lontoon Cityssä — turvatun luokan puolueettomien henkilöitten kotien,
henkilöitten, jotka ovat poissa taistelusta itse ja joitten pitää
löytää olemassaolonsa oikeutus toisten taisteluista.
Ilman perhejuorun suloisuutta olisi täällä tosiaankin ollut yksinäistä.
Huhut ja jutut, kuulumiset ja johtopäätökset — eivätkö ne olleet
talon lapsia, yhtä rakkaita ja kallisarvoisia kuin ne jokeltelevat
pikkulapset, joita vaille Timothy ja hänen sisarensa olivat jääneet
elämänsä matkalla? Niitten parissa he saivat mahdollisimman suuressa
määrin omikseen ne lapset ja lastenlapset, joita heidän pehmeät
sydämensä ikävöivät. Sillä vaikka voikin epäillä, kaipasiko Timothyn
sydän mitään, on vääjäämätöntä, että jokaisen uuden Forsyte-vauvan tulo
järkytti häntä suuresti.
Oli siis hyödytöntä nuoren Rogerin sanoa: »Vanha kissa!» ja Euphemian
kohottaa käsiään ja huutaa: »Oi, ne kolme!» puhjeten hiljaiseen
nauruun, joka päättyy kirkaisuihin. Hyödytöntä, eikä juuri ystävällistä.
Tilanne, joka tällä asteellaan saattoi näyttää, varsinkin Forsytein
silmissä, kummalliselta, ettemme sanoisi »mahdottomalta», ei loppujen
lopulta, jos eräät näkökohdat otetaan huomioon, ollut niinkään mahdoton.
Muutamat seikat oli kadotettu näkyvistä.
Ensiksikin oli monien harmittomien avioliittojen turvallisuudessa
unohdettu, että rakkaus ei ole mikään ansarikukka, vaan villi yrtti,
joka syntyy kosteana yönä, syntyy päivänpaisteisena hetkenä puhjeten
villistä siemenestä, jonka villi tuuli on puhaltanut tietä pitkin.
Villi yrtti, jota sanomme kukaksi, jos se sattuu kukoistamaan omien
puutarha-aitojemme sisäpuolella, mutta rikkaruohoksi, jos se kukkii
ulkopuolella. Kukka tai rikkaruoho, tuoksultaan ja väriltään se on aina
villi.
Ja edelleen — koska heidän oman elämänsä tosiseikat ja kaavat olivat
tämän totuuden tajuamista vastaan — ei Forsyte-piireissä yleensä
myönnetty, että missä tämä villi yrtti puhkeaa, siinä ovat miehet ja
naiset vain kärpäsiä tuon kalpean, liekkimäisen kukan ympärillä.
Nuoren Jolyonin karkaamisesta oli jo pitkä aika — uhkasi taaskin
syntyä perimätieto, että ihmiset heidän asemassaan eivät kiipeä aidan
yli poimimaan tuota yrttiä ja että rakkauden voi suorittaa niinkuin
tuhkarokonkin kerta kaikkiaan määrätyssä iässä, ja sitten lopullisesti
selviytyä siitä, niinkuin tuhkarokosta selviydytään mieluisalla voi ja
hunajasekoituksella, avioliiton helmassa.
Kaikista niistä, joitten korviin nuo kummalliset huhut Bosinneysta
ja rouva Soamesista ehtivät, James oli järkytetyimpiä. Hän oli kauan
sitten unohtanut, kuinka hän itse oli parveillut, hontelona ja kalpeana
pähkinänruskeine poskipartoineen, Emilyn ympärillä oman kosintansa
päivinä. Hän oli kauan sitten unohtanut sen pienen talon Mayfairin
liepeillä jossa hän oli viettänyt avioliittonsa varhaisimmat päivät,
tai oikeammin, hän oli unohtanut nuo varhaiset päivät eikä tuota pientä
taloa, sillä Forsyte ei koskaan unohda taloa, ja hän oli myöhemmin
myynyt sen saaden kirkasta voittoa neljäsataa puntaa.
Hän oli aikoja sitten unohtanut nuo päivät, niiden toiveet ja pelot ja
naimiskaupan järjellisyyttä koskevat epäilykset (sillä Emily, vaikka
olikin kaunis, ei omistanut mitään, ja hän itse niihin aikoihin teki
vain tuhannen vuodessa) sekä sen kummallisen, vastustamattoman voiman,
joka oli häntä vetänyt kunnes hänestä tuntui, että hänen täytyi kuolla,
jollei hän saanut vaimokseen tuota tyttöä, jolla oli niin kaunis,
niin siististi kammattu tukka, kauniit käsivarret, jotka tulivat
näkyviin tiukan röijyn hiha-aukoista, ja jonka viehkeätä vartaloa niin
säädyllisesti suojasi todella hämmästyttävän laaja pönkkähame.
James oli käynyt tulen läpi, mutta myös sen vuosien virran, joka
huuhtoo tulen sammuksiin. Hän oli saanut surullisimman kaikista
kokemuksista — hän oli unohtanut, minkälaista on olla rakastunut.
Unohtanut! Unohtanut niin kauan sitten, että oli unohtanut jo oman
unohduksensakin.
Ja nyt oli tämä huhu tullut hänen korviinsa, tämä huhu hänen poikansa
vaimosta. Se oli hyvin epämääräinen, kuin väikkyvä varjo keskellä asian
selkeätä ja suoraa todellisuutta, epätodellinen, käsittämätön kuin
haamu, mutta haamun tavoin herättäen selittämätöntä kauhua.
Hän koetti käsittää sitä järjellään, mutta yhtä hyvin olisi voinut
koettaa sovittaa itseensä jotakin noista murhenäytelmistä, joita hän
päivittäin luki sanomalehdistä. Hän yksinkertaisesti ei osannut. Siinä
ei voinut olla perää. Se oli kaikki heidän tyhjää juttuaan. Eihän Irene
tullut toimeen Soamesin kanssa niin hyvin kuin olisi voinut, mutta hän
oli kiltti pieni olento — kiltti pieni olento!
Niinkuin ihmisten sangen huomattava enemmistö, niin Jameskin nautti
hauskasta pikku skandaalista ja oli tottunut sanomaan asiallisella
äänellä, huuliaan nuoleskellen: »Niin, niin, hän ja nuori Dyson, he
kuuluvat asuvan yhdessä Monte Carlossa!»
Mutta mitä tämäntapainen juttu merkitsi — mikä oli sen menneisyys,
nykyisyys ja tulevaisuus — se ei ollut ikinä tullut hänen mieleensä.
Mitä siihen kuului, mitä tuskaa ja hurmiota oli tarvittu sen
syntymiseksi, mikä hidas, ylivoimainen kohtalo oli väijynyt niiden
perin alastomien, väliin synkkien, mutta useimmiten hyvinmaustettujen
tosiseikkain alla, jotka näkyivät hänen silmilleen. Hän ei ollut
tottunut moittimaan, kiittämään tai vetämään johtopäätöksiä, hän
vain kuunteli melko haluisesti ja kertoi kuulemansa edelleen, saaden
menettelystään huomattavaa huvia niinkuin sherryn ja kirpeän palan
nauttimisesta ennen ateriaa.
Mutta kun nyt tällainen asia — tai oikeammin huhu, henkäys, — oli
lähestynyt hänen omaa persoonaansa, tunsi hän olevansa kuin sumussa,
joka täytti hänen suunsa paksulla, pahalla maulla ja teki hengityksen
vaikeaksi.
Häväistysjuttu! Oliko tulossa häväistysjuttu?
Sanan toistaminen itsekseen oli ainoa keino, millä hän voi tehdä asian
käsitettäväksi. Hän oli unohtanut ne tunteet, mitkä ovat välttämättömät
tällaisen jutun menon, kohtalokkuuden tai merkityksen käsittämiseksi,
hän yksinkertaisesti ei enää voinut tajuta sitä mahdollisuutta, että
ihmiset panisivat jotakin alttiiksi intohimon vuoksi.
Kaikkien noitten hänen tuttujensa joukossa, jotka joka päivä tulivat
Cityyn ja toimittivat asiansa, olivat ne mitä olivat, ja joutohetkinään
ostivat osakkeita ja taloja ja söivät päivällisiä ja pelasivat pelejä,
niinkuin kerrottiin, kaikkien niitten joukossa ei ollut ketään, jonka
ei olisi ollut hullunkurista kuvitella panevan jotakin alttiiksi jonkin
niin epäselvän ja kuvitellun kuin intohimon vuoksi.
Intohimo! Hän muisti kyllä kuulleensa siitä jotakin, ja säännöt
sellaiset kuin: »Nuorta miestä ja nuorta naista ei koskaan saa jättää
kahden», olivat juurtuneet hänen mieleensä niinkuin leveysasteet
karttaan (sillä kaikilla Forsyteillä on hyvin hieno todellisuuden
taju niin pian kuin tullaan rakkauden asiallisempaan puoleen); mutta
mitä tulee kaikkeen muuhun — hän voi arvostella sitä vain iskusanalla
»häväistysjuttu».
Oi, mutta se ei ollut totta — ei voinut olla. Hän ei pelännyt,
Irene oli tosiaankin hyvä pieni olento. Mutta kun on saanut jotakin
päähänsä, pysyy se siinä. Ja James oli hermostunut luonnoltaan — noita
ihmisiä, joita asiat eivät jätä rauhaan, joita odotus ja epävarmuus
hermostuttavat. Pelosta, että päästäisi käsistään jotakin, jonka muuten
voisi saavuttaa, hän oli fyysillisesti kykenemätön tekemään päätöstä
ennenkuin oli ehdottomasti varma, ettei sen kautta menettänyt mitään.
Elämässä oli kuitenkin paljon tilaisuuksia, jolloin päätöksen teko ei
edes riippunut itsestä, ja tämä oli yksi niitä.
Mitä hän voisi tehdä? Puhua asiasta Soamesin kanssa? Se vain pahentaisi
asioita. Ja loppujen lopulta hän oli varma, ettei koko jutussa ollut
mitään perää.
Tuo talo oli syynä kaikkeen. Hän oli alun pitäen epäillyt koko
hanketta. Mitä Soamesin tarvitsi muuttaa maalle? Ja jos hänen
välttämättä piti kuluttaa paljon rahaa ja rakentaa itsellensä talo,
miksi hän ei sitten käyttänyt ensiluokkaista miestä tuon nuoren
Bosinneyn sijasta, jota ei kukaan tuntenut? Ja hän oli kuullut, että
talo maksaisi Soamesille kauniit rahat yli sen, mitä hän oli arvioinut.
Tämä seikka enemmän kuin mikään muu sai Jamesin käsittämään tilanteen
todellisen vaarallisuuden. Se oli niin noitten »taiteilijain» tapaista
— järki-ihminen ei saisi sanoa heille mitään. Hän oli varoittanut
Ireneäkin. Ja mitä oli kaikesta tullut?
Äkkiä välähti Jamesin mieleen, että hänen pitäisi mennä katsomaan itse.
Keskellä tuota epämukavaa sumua, joka oli peittänyt hänen mielensä,
hänelle tuotti selittämätöntä tyydytystä ajatus, että hän voisi mennä
katsomaan taloa. Ehkä vain pelkkä päätös tehdä jotakin — luultavammin
se tosiasia, että hän lähti katsomaan taloa — huojensi häntä.
Hän tunsi, että katsellessaan tiilistä ja muurisavesta, puusta ja
kivestä tehtyä taloa, jonka oli rakentanut tuo epäilyksenalainen mies
itse, hän katseli suoraan tuon Ireneä koskevan huhun sydämeen.
Niinpä, hiiskumatta sanaakaan kenellekään, hän otti ajurin asemalle ja
ajoi junalla Robin Hilliin. Sieltä hänen oli pakko jatkaa matkaa jalan,
koska näillä seuduin ei ollut vuokravaunuja saatavissa.
Hän lähti hitaasti kiipeämään kukkulan rinnettä, kulmikkaat polvet ja
korkeat olkapäät surkeasti notkollaan, katse kiinnitettynä jalkoihin.
Hän näytti kuitenkin hyvin säädylliseltä korkeassa hatussaan ja
lievetakissaan, jonka yllä oli mallikelpoisen järjestyksen virheetön
kiilto. Emily piti kaikesta huolen, nimittäin tietysti ei hän itse —
eihän hyvässä asemassa olevien ihmisten tarvitse välittää toistensa
napeista, ja Emily oli hyvässä asemassa — mutta hän katsoi, että
hovimestari välitti niistä.
Hän sai kysyä tietä kolmesti. Joka kerta hän toisti määräykset, pani
miehen sanomaan ne uudelleen ja toisti ne vielä kerran, sillä hän oli
luonnostaan puhelias, eikä uudessa ympäristössä voinut olla kyllin
varovainen.
Hän vakuutti heille alati, että talo, jota hän etsi, oli uusi, mutta
vasta kun talon katto näytettiin hänelle puitten välistä, hän saattoi
tyydytyksekseen todeta, että häntä ei ollut opastettu kokonaan väärään.
Raskas taivas näytti peittävän maailman ikäänkuin kalkitun katon
harmahtavaan valkeuteen. Ilmassa ei ollut mitään raikkautta eikä
tuoksua. Sellaisina päivinä brittiläisetkin työmiehet tuskin viitsivät
tehdä enemmän kuin on pakko ja liikkuvat työssään ilman sitä
puheensorinaa, joka muuten jouduttaa työn vaivalloisia tunteja.
Puolivalmiissa talossa siellä täällä oli työmiehiä paitahihasillaan
hitaassa työssä, ja ääniä nousi — suonenvedontapaista vasaroimista,
metallin raaputusta, puun sahausta, työntörattaitten ratinaa tiellä,
ja silloin tällöin päällysmiehen koira, joka oli nuoralla sidottu
tammenrunkoon, vinkui heikosti äänellä, joka muistutti teekattilan
kiehumista.
Hiljattain paikoilleen asetetut ikkunaruudut, jokaisen keskellä valkea
maaliläiskä, tuijottivat Jamesiin kuin kuolleen koiran silmät.
Ja rakentamisen äänet jatkuivat, kirskuvina ja ilottomina, harmaan
valkean taivaan alla. Mutta rastaat, jotka etsivät vastakynnetystä
maasta matoja, olivat vallan hiljaa.
James pujahteli eteenpäin hiekkakasojen lomitse — ajotietä laitettiin
juuri kuntoon — ja pääsi vihdoin porttikäytävän eteen. Siinä hän
pysähtyi ja nosti katseensa. Tältä paikalta oli vain vähän nähtävää,
ja sen vähän hän tajusi heti, mutta hän jäi tähän asentoon moneksi
minuutiksi, ja taivas tietää, mitä hän ajatteli.
Hänen posliininsiniset silmänsä vaikeitten kulmakarvojen alla, jotka
ulkonivat kuin pienet sarvet, eivät liikahtaneetkaan, leveän suun
pitkä ylähuuli värähti kerran tai pari, oli helppo hänen levottomasta,
poissaolevasta ilmeestään todeta mistä Soames oli perinyt sen
avuttomuuden, joka väliin näkyi hänen kasvoillaan. James olisi voinut
sanoa itsekseen: »Minä en tiedä — elämä on aika vaivalloinen juttu.»
Tällaisena Bosinney yllätti hänet.
James käänsi katseensa siitä tiesi mistä linnunpesästä jota hän oli
hakenut taivaalta, ja suuntasi sen Bosinneyn kasvoihin, joilla väikkyi
eräänlaista leikillistä ilkamointia.
»Mitä kuuluu, herra Forsyte? Oletteko tullut itse katsomaan?»
James oli tullut, niinkuin tiedämme, juuri sitä varten, ja kysymys niin
ollen teki hänen olonsa epämukavaksi. Hän ojensi kuitenkin kätensä ja
sanoi:
»Hyvää päivää», mutta katsomatta Bosinneyta.
Tämä näytti hänelle tietä ivallisesti hymyillen.
James vainusi jotakin epäilyttävää tuossa kohteliaisuudessa. »Tahtoisin
ensin kävellä ympäri ja katsella päältä päin», sanoi hän, »että
näkisin, mitä olette rakentanut.»
Talon kaakkois- ja lounaissivulle oli rakennettu pyöreistä kivistä
penger, jossa oli parin, kolmen tuuman levyinen reunus. Toinen sivu
upposi vinosti multaan, johon juuri valmistettiin ruohokenttää. Tälle
pengermälle James ohjasi kulkunsa.
»No mitä tämä maksoi?» kysyi hän nähdessään pengermän ylettyvän nurkan
toiselle puolelle.
»Paljonko luulisitte?» kysyi Bosinney.
»Kuinka minä sen tietäisin?» vastasi James hieman hämillään. »Kaksi tai
kolme sataa, väittäisin.»
»Tarkalleen!»
James katsoi häneen terävästi, mutta arkkitehti ei näyttänyt huomaavan
sitä, ja hän luuli kuulleensa väärin.
Puutarhan portille tultuaan hän pysähtyi katsomaan näköalaa.
»Tuo pitäisi kaataa», sanoi hän näyttäen tammea.
»Niinkö teistä? Arveletteko, että jos puu on siinä, ette saa näköalaa
koko rahan edestä?»
Taaskin James katsahti häneen epäluuloisesti — tuolla nuorella miehellä
oli erikoinen tapa kääntää asiat. »No niin», sanoi hän hämillään,
hermostuneen painokkaasti: »En käsitä, mihin te tarvitsette tuota
puuta.»
»Kaatukoon se siis huomenna», sanoi Bosinney.
James hätääntyi. »Oi hyvänen aika», sanoi hän, »älkää vain menkö
sanomaan, että minä käskin kaataa sen! Minä en tiedä siitä mitään.»
»Ettekö?»
James jatkoi hädissään: »Mitä, kuinka minä tietäisin siitä mitään?
Minulla ei ole mitään tekemistä sen asian kanssa. Te teette sen omalla
vastuullanne.»
»Sallitte kai minun sentään mainita nimenne?»
James hälyttyi yhä enemmän. »Minä en käsitä miksi teidän pitäisi
mainita minun nimeni», mutisi hän. »Paras että jätätte puun
paikoilleen. Se ei ole teidän puunne.»
Hän otti silkkinenäliinan taskustaan ja kuivasi otsaansa. He astuivat
sisään. Niinkuin Swithin, niin ihmetteli Jameskin sisäpihaa.
»Te olette sitten mahtanut panna vietävästi rahaa tähän», sanoi hän
tuijotettuaan hetken aikaa pylväisiin ja parvekkeeseen. »Mitä maksoi
esimerkiksi noitten pylväitten pystyttäminen?»
»En osaa sanoa näin suoralta kädeltä», vastasi Bosinney miettivänä,
»mutta minä tiedän, että vietävän paljon se oli.»
»Sitä juuri ajattelinkin», sanoi James. »Minä —». Hän kohtasi
arkkitehdin katseen ja keskeytti. Ja tämän jälkeen hän aina,
nähdessään jotakin, jonka hintaa hänen teki mieli kysyä, tukahdutti
uteliaisuutensa.
Bosinney oli nähtävästi päättänyt, että hänen piti nähdä kaikki, ja
jollei James olisi ollut niin »merkillepaneva» luonteeltaan, olisi
hän varmaan saanut suostua kulkemaan ympäri talon toiseenkin kertaan.
Arkkitehti näytti myös olevan niin kovin kärkäs vastaamaan kysymyksiin,
että Jamesin piti olla varuillaan. Nämä ponnistukset alkoivat koskea
häneen, sillä vaikka James olikin aika sitkeä niin pitkäksi mieheksi,
oli hän sentään seitsemänkymmentäviisi vuotta vanha.
Hän masentui, hän ei tuntunut pääsevänkään lähemmäksi, ei hyötynytkään
tarkastusmatkastaan niitä tietoja, joita hän epämääräisesti oli
toivonut. Hän oli saanut vain lisää vastenmielisyyttä ja epäluuloja
tuota nuorta miestä kohtaan, joka oli väsyttänyt hänet piloille
kohteliaisuudellaan ja jonka käytöksessä hän nyt varmasti vainusi
pilkkaa.
Mies oli terävämpi kuin mitä hän oli luullut ja näytti hauskemmalta
kuin hän olisi suonut. Hänellä oli eräänlainen »hui hai» -ilme, josta
James, jolle kaikkinainen vaara oli sietämättömintä maailmassa, ei
pitänyt, erikoinen hymy myöskin, joka ilmaantui silloin kuin vähimmin
odotti, ja hyvin merkilliset silmät. Hän muistutti, niinkuin James
perästäpäin sanoi, nälkäistä kissaa. Tämän lähemmäksi hän ei päässyt,
kun hän myöhemmin kuvaili Emilylle sitä erikoista katkeruutta,
sametinpehmeyttä ja pilkallisuutta, mitä Bosinneyn käytöksessä oli
ilmennyt.
Vihdoin, nähtyään kaiken, mikä nähtävä oli, hän tuli takaisin ovelle,
josta oli astuttu sisään. Hän tunsi menettäneensä aikaa jä voimia ja
rahaa aivan tyhjän tähden, ja niinpä hän tarttui molemmin käsin koko
Forsyte-rohkeuteensa, katsoi Bosinneyhin tiukasti ja sanoi:
»Minä arvelen, että te tapaatte miniäni usein — mitä hän sanoo talosta?
Mutta hän kai ei ole nähnyt sitä?»
Tämän hän sanoi tietäen Irenen käynnistä kaiken — eipä siltä, että
tuossa käynnissä olisi ollut mitään sen kummempaa, paitsi tuo Irenen
merkillinen sana, että hän muka »ei välittänyt kotiinpääsystä» — ja
Junen tapa suhtautua uutisiin.
Hän oli päättänyt, asettamalla kysymyksensä tällä tavoin, »antaa
Bosinneylle tilaisuuden», niinkuin hän sanoi itsekseen.
Bosinney viivytteli vastaustaan, mutta katsoi koko ajan Jamesiin
epämukavan kiinteästi.
»Hän on nähnyt talon, mutta minä ei voi sanoa teille mitä hän ajattelee
siitä.»
Niin hermostunut ja nolo kuin James olikin, oli hänen koko
luonnonlaatunsa vuoksi mahdoton jättää asiaa sikseen.
»Ahaa», sanoi hän, »vai on Irene nähnyt talon. Soames kai toi hänet
tänne, arvaan.»