James ei puhunut pojalleen tästä käynnistään uudistalossa, mutta kun
hänellä eräänä aamuna oli asiaa Timothyn luo, sen viemärijohdon vuoksi,
jota terveydenhoitoviranomaiset vaativat veljeä laittamaan, mainitsi
hän asian siellä.
Se ei ollut mikään huono talo, sanoi hän. Hän saattoi kyllä nähdä, että
siitä voi tehdä paljonkin. Mies oli älykäs omalla tavallaan, mutta sitä
hän ei tietänyt, mitä talo tulisi maksamaan Soamesille ennenkuin se
olisi valmis.
Euphemia Forsyte, joka sattui olemaan huoneessa — hän oli tullut
lainaamaan pastori Scolesin viimeisen romaanin »Kärsimys ja lohtu»,
joka oli niin muodissa yhtyi tässä puheeseen.
»Minä näin Irenen eilen yhtiökaupassa, hänellä oli hauska pieni
juttuhetki herra Bosinneyn kanssa siirtomaatavarapuolella.»
Näillä yksinkertaisilla sanoilla hän viittasi erääseen kohtaukseen,
joka tosiaankin oli tehnyt syvän ja monisäikeisen vaikutuksen
häneen. Hän oli kiirehtinyt Kirkko ja Kauppa -yhtiön silkkiosastoon
— tuon erinomaisen liikkeen, joka käy kauppaa ainoastaan taattujen
henkilöitten kanssa, se kun vaatii maksun ennen tavaran luovutusta ja
niin ollen nauttii kaikkien Forsytein korkeata suosiota ostaakseen
kappaleen luumunväristä silkkiä äidilleen, joka odotti vaunuissa
ulkopuolella.
Kun hän kulki siirtomaatavaraosaston läpi, hänen katseensa
harmillisesti kiintyi erääseen hyvin kauniiseen naisvartaloon, jonka
hän näki takaapäin. Se oli niin ihastuttavan sopusuhtainen, joustava
ja hyvin puettu, että Euphemian vaistomainen säädyllisyyden tunne
heti hälyttyi. Hän tiesi, joskin pikemmin sisäisen näkemyksen kuin
kokemuksen tietä, että tuollaisiin vartaloihin harvoin liittyy hyve —
hänen mielessään ei koskaan, sillä hänen omaan selkäänsä oli jonkin
verran vaikea saada vaatteita istumaan.
Hänen epäluulonsa onneksi saivat tukea. Rohdososastolta tuleva nuori
mies oli siepannut hatun päästään ja meni puhuttelemaan naista, jolla
oli tuo tuntematon selkä.
Silloin Euphemia näki, kenestä oli kysymys. Nainen oli epäilemättä
rouva Soames, nuori mies herra Bosinney. Euphemia kätkeytyi nopeasti
ostamaan rasiallisen tunisilaisia taateleita, sillä häntä vaivasi
ja nolostutti kohdata ihmisiä näin varhain aamulla ostospaketteja
käsissään, ja niin joutui hän aivan tahtomattaan heidän pienen
kohtauksensa kiinnostuneeksi katselijaksi.
Rouva Soames, joka tavallisesti oli kalpeanlainen, oli nyt
saanut viehättävän värin poskilleen. Herra Bosinneyn käytös oli
omituista, mutta miellyttävää (Euphemian mielestä hän oli kerrassaan
hienonnäköinen mies, ja Georgen antama nimi »Merirosvo» oli vallan
viehättävä — siinä oli jotakin niin romanttista). Bosinney näytti
pyytävän jotakin. Itse asiassa he puhuivat niin vakavissaan — tai
pikemminkin Bosinney puhui vakavissaan, sillä rouva Soames ei sanonut
paljoa — että he aivan ajattelemattaan häiritsivät liikennettä. Eräskin
herttainen vanha kenraali, joka oli matkalla sikaariosastoon, sai astua
vallan syrjään, ja sitten hän sattui katsomaan rouva Soamesin kasvoihin
ja otti hatun päästään, vanha hupsu! Niin miesten tapaista!
Mutta rouva Soamesin silmät ne vasta Euphemiaa vaivasivat. Hän ei
kertaakaan katsahtanut Bosinneyhin ennen kuin tämä jo oli jatkanut
matkaansa, ja silloin Irene katsoi hänen jälkeensä. Ja voi sitä
katsetta!
Sille katseelle Euphemia oli omistanut monta levotonta ajatusta. Ei
ole liikaa sanoa, että se oli loukannut häntä tummalla, viipyvällä
pehmeydellään. Oli kuin tuo nainen olisi antanut koko maailman, jos
vain olisi voinut vetää miehen takaisin ja peruuttaa jotakin siitä mitä
oli sanonut.
Ah niin, Euphemialla ei ollut aikaa syventyä asioihin juuri silloin,
luumunvärinen silkki käsissään, mutta hän oli »hyvin _intriguée_,
hyvin.» Hän oli vain nyökäyttänyt päätään rouva Soamesille merkiksi
siitä, että oli nähnyt, ja, niinkuin hän myöhemmin uskoi ylimmälle
ystävälleen Francielle (Rogerin tyttärelle). »Eikös vain hän
näyttänytkin oikein yllätetyltä!»
James, joka ensi hetkessä oli perin vastahakoinen kuulemaan uutisia,
jotka vakiinnuttivat hänen omia karmeita epäluulojaan, vastusti häntä
heti.
»Oi», hän sanoi, »he tietysti olivat olleet hakemassa seinäpapereita.»
Euphemia hymyili. »Siirtomaatavaraosastolta?» sanoi hän lempeästi,
otti pöydältä »Kärsimyksen ja lohdun» ja lisäsi: »Lainaatko tämän siis
minulle, täti kulta? Hyvästi!» Ja lähti.
James lähti myös melkein heti, hän oli jo myöhästynyt.
Tullessaan Forsyten, Bustardin ja Forsyten toimistoon, hän tapasi
Soamesin istumassa kirjoitustuolillaan valmistellen vastausta erääseen
kanteeseen. Soames tervehti isäänsä lyhyellä »hyvää huomenta», otti
sitten taskustaan kirjekuoren ja sanoi:
»Sinua ehkä kiinnostaa silmäillä tätä.»
James luki seuraavan kirjeen:
»309, Sloane Street, 15 p. toukokuuta.
Paras Forsyte!
Talosi nyttemmin valmistuttua on tehtäväni arkkitehtina päättynyt.
Jos vielä otan tehtäväkseni sisustustöitten valvomisen, niinkuin
pyynnöstäsi lupasin, tahtoisin sinun selvästi ymmärtävän, että minun
tulee saada vapaat kädet.
Et koskaan käy talolla ehdottamatta jotakin, mikä on vasten minun
suunnitelmaani. Minulla on tässä kolme kirjettäsi, joissa kaikissa
suositellaan asioita, jotka eivät unissakaan tulisi mieleeni. Eilen
kävi isäsi, täällä tehden arvokkaita lisäehdotuksia.
Ole siis hyvä ja ratkaise, tahdotko, että sisustan talosi vai että
vetäydyn pois, mikä itse asiassa olisi enemmän mieleeni.
Mutta ymmärrä, että jos sisustan talon, teen sen yksinäni, ja ilman
minkäänlaista sekaantumista sinun taholtasi.
Ja jos sen teen, teen sen kokonaan, mutta minun pitää saada vapaat
kädet.