Erään kuuluisan vanhan laulukirjan jossakin laulussa on kaksi näin
kuuluvaa säettä:
»Takin napitkin ne kiilsi, hei lalalaa,
Kuin lintu hän liversi ja lauloi.»
Swithin ei aivan täsmälleen livertänyt ja laulanut kuin lintu, mutta
hänen melkein teki mieli hyräillä laulunpätkä, kun hän astui ulos Hyde
Park Mansions'ista ja katseli oven eteen ajettuja hevosiaan.
Iltapäivä oli tuoksuva kuin kesäkuussa, ja jotta yhtäläisyys vanhan
laulun kanssa olisi täydellinen, oli hän pannut ylleen sinisen
lievetakkinsa ja jättänyt päällystakin kotiin lähetettyään Adolfin
varmaan kolmasti katsomaan, eikö idässä ollut vähintäkään tuulen
aavistusta. Ja lievetakki oli niin tiukkaan napitettu hänen uljaan
vartalonsa ympäri, että jos napit eivät kiiltäneet, olisivat ne hyvästi
voineet sen tehdä. Majesteettisena hän seisoi katukäytävällä sovitellen
käsiinsä koirannahkakäsineitään. Korkea kellohattu päässään, kookkaana
ja jyhkeänä hän näytti melkein liian alkuvoimaiselta ollakseen Forsyte.
Paksu valkea tukka, jolle Adolf oli sivellyt pienen aavistuksen
hiusöljyä, tuoksui voiteelta ja sikaareilta — noilta kuuluisilta
Swithinin sikaareilta, joista hän maksoi sataneljäkymmentä shillinkiä
sadalta ja joista vanha Jolyon oli epäystävällisesti sanonut, että hän
vain ei tahtoisi polttaa niitä, ne vaativat hevosen vatsaa...
»Adolf!»
»Mikä on, herra?»
»Uusi vaunuhuopa!»
Hän ei koskaan saisi tuota miestä oppimaan hienoksi, ja rouva
Soamesilla oli varmasti silmää!
»Laske kuomu alas, minä lähden — ajelulle — erään naisen kanssa!»
Kaunis nainen tahtoi tietenkin näyttää pukuaan ja — no niin, hän
lähti nyt ajelulle naisen kanssa! Oli kuin vanhat hyvät ajat olisivat
alkaneet uudestaan.
Siitä oli aikoja kun hän oli vienyt naisen ajelulle! Viimeksi
se luultavasti oli ollut Juley — se vanha sielu parka oli ollut
hermostunut kuin kissa kaiken aikaa ja hän itse oli niin suunniltaan
jättäessään sisarensa Bayswater Roadille, että oli sanonut: »Hitto
soikoon jos toiste vien sinut ajelulle!» Eikä hän ollut vienytkään.
Hän meni hevosten eteen ja tutki kuolaimet. Eipä siltä, että hän
olisi ymmärtänyt kuolaimista mitään — hän ei maksanut kuskilleen
kuuttakymmentä puntaa vuodessa sitävarten, että olisi itse suorittanut
hänen työnsä, se ei koskaan ollut kuulunut hänen periaatteisiinsa.
Itse asiassa hänen hevosmiehen maineensa perustui pääasiassa siihen
tosiseikkaan, että eräät petkuttajat olivat kerran Derby-päivänä
vetäneet häntä nenästä. Mutta joku klubiherra, joka oli nähnyt hänen
ajavan harmonsa oven eteen — hän ajoi aina harmailla hevosilla,
saihan siinä enemmän tyyliä saman rahan edestä — oli sanonut häntä
»Nelivaljakko-Forsyteksi.» Nimen oli saattanut Swithinin korviin
Nicholas Treffry, vanhan Jolyonin liiketoveri-vainaja, tuo suuri
hevosmies, joka oli tullut kuuluisaksi useammista tapaturmista kuin
kukaan muu koko kuningaskunnassa, — ja Swithin oli siitälähtien
katsonut parhaaksi menetellä nimen mukaan. Nimi oli vallannut
hänen mielikuvituksensa, ei siksi, että hän koskaan olisi ajanut
nelivaljakkoa tai todennäköisesti ajaisi, vaan nimen hienostuneen kaiun
vuoksi. Nelivaljakko-Forsyte! Ei hullumpaa! Liian varhain syntyneenä
Swithin oli joutunut pettämään kutsumuksensa. Jos hän olisi tullut
Lontooseen kaksikymmentä vuotta myöhemmin, olisi hänestä epäilemättä
tullut pörssimies, mutta siihen aikaan, jolloin hänen oli ollut tehtävä
valintansa, ei tuo suuri ammatti ollut vielä päässyt täyteen kunniaansa
ylemmässä keskiluokassa. Hänen oli kirjaimellisesti ollut pakko ryhtyä
talonkauppoihin.
Päästyään vihdoin ajajan istuimelle ja saatuaan ohjakset käsiinsä hän
vilkuili kalpeitten vanhojen poskiensa yli heleään auringonpaisteeseen
ja katsoi hitaasti ympärilleen. Adolf oli jo kiivennyt taakse,
virkapukuinen tallipoika seisoi hevosten päitten vieressä valmiina
antamaan mennä, kaikki odotti vain lähtömerkkiä ja Swithin antoi sen.
Vaunut syöksyivät eteenpäin, ja ennenkuin olisit ehtinyt sanoa Jack
Robinson, olivat ne ratisten ja hienosti kaartaen ajaneet Soamesin oven
eteen.
Irene tuli heti ulos ja nousi vaunuihin — niinkuin Swithin myöhemmin
kuvaili tilannetta Timothylla — »keveänä kuin — hm — Taglioni, ilman
muuta, kursailematta sen enempää», ja ennen kaikkea, niinkuin Swithin
erikoisesti tehosti, katsellen rouva Septimukseen tavalla, joka teki
hänen olonsa epämukavaksi »ilman mitään tyhmää hermostusta.» Täti
Hesterille hän kuvaili Irenen hattua. »Ei mikään tuollainen suuri
heiskuva ja leiskuva tomunkokoaja, jollaisiin nykyajan naiset ovat
niin ihastuneita, vaan siisti ja pieni —» hän teki kaartuvan liikkeen
kädellään — »valkea harso, verraton maku!»
»Mistä se oli tehty?» kysyi Hester täti, joka osoitti hidasta, mutta
varmaa kiihtymystä aina kun tuli puhe puvuista.
»Tehty?» toisti Swithin. »Mistä _minä_ sen tietäisin?»
Hän vaipui niin syvään hiljaisuuteen, että Hester täti alkoi
pelätä hänen joutuneen hurmiotilaan. Hän ei koettanut itse ruveta
herättelemään veljeään, se kun ei kuulunut hänen tapoihinsa.
»Soisin, että joku tulisi», ajatteli Hester täti. »En pidä hänen
näöstään.»
Mutta äkkiä Swithin palasi elämään. »Tehty?» hän sai sanotuksi
hitaasti. »Mistäpä se olisi tehty?»
He eivät olleet ajaneet neljää mailiakaan kun Swithin oli saanut sen
tunteen, että Irene mielellään ajeli hänen kanssaan. Hänen kasvonsa
olivat niin pehmeät tuon valkean harson alla, ja hänen tummat silmänsä
loistivat kevään valossa. Ja aina kun Swithin puhui hänelle, nosti hän
silmänsä ja hymyili.
Lauantaiaamuna Soames oli tavannut Irenen istumassa kirjoituspöydän
ääressä, edessään Swithinille kirjoitettu kirjelippunen, jossa hän
kieltäytyi tämän kutsusta. Miksi hän kieltäytyi, oli Soames kysynyt.
Hän sai lähettää mielin määrin kieltoja omille sukulaisilleen, mutta ei
hänen, sukulaisilleen.
Irene oli katsonut häneen kiinteästi, repinyt sitten kirjeen ja
sanonut: »Hyvä on!»
Ja hän alkoi kirjoittaa toista. Soames vilkaisi siihen sattumalta ja
näki, että se oli osoitettu Bosinneylle.
»Mitä sinä _hänelle_ kirjoitat?» Soames kysyi.
Irene loi häneen taaskin tuon kiinteän katseensa ja sanoi hiljaa:
»Eräästä asiasta, jota hän tahtoi minua tekemään!»
»Hm», sanoi Soames. »Asioita! Kyllä sinä sitten työtä saat, jos hänen
asioihinsa rupeat.» Hän ei sanonut muuta.
Swithin avasi silmänsä kun Robin Hill mainittiin. Se oli pitkä matka
hänen hevosilleen, ja hän söi päivällistä aina puoli kahdeksalta,
ennenkuin suuri ryntäys klubiin alkoi. Uusi klubimestari, se laiska
lurjus, näki enemmän vaivaa aikaisesta päivällisestä.
Hänen teki kuitenkin mieli nähdä talo. Talo mikä tahansa kiinnitti
jokaisen Forsyten mieltä, varsinkin sellaisen, joka oli ollut
talojenvälittäjä. Loppujen lopulta, eihän tuo nyt niin pitkä matka
ollut. Nuorempana miehenä hän oli monen vuoden ajan asunut vuokralla
Richmondissa, pitänyt vaununsa ja parihevosensa siellä ja ajanut
kaupunkiin asioilleen joka Jumalan päivä. Nelivaljakko-Forsyteksi
häntä sanottiin. Hänen korivaununsa, hänen hevosensa tunnettiin Hyde
Park Cornerista hamaan Star and Carteriin. Herttua Z — olisi tahtonut
saada ne omikseen, olisi maksanut niistä kaksinkertaisen hinnan, mutta
hän piti ne itse, sillä eikö hyvää tavaraa ole paras pitää itse,
vai mitä? Juhlallinen ylpeys levisi mahtipontisena hänen vanhoille,
nelikulmaisille, sileäksiajelluille kasvoilleen, hän keinutteli päätään
korkean pystykauluksen välissä kuin pöyhistelevä kalkkunakukko.
Irene oli tosiaankin viehättävä nainen! Swithin kuvaili perästäpäin
laajasti hänen pukuaan Juley tädille, joka kädet koholla päivitteli
tätä kuvausta.
Istui kuin valettu — tiukka kuin hansikas, juuri sellainen piti
naisen puvun ollakin, kuin yhdestä kappaleesta tehty, eikä tuollaisia
hepeneitä ja himphamppuja, jotka tekevät kantajastaan linnunpelättimen.
Swithin tuijotti rouva Septimus Smalliin, joka oli samaa lajia kuin
James, pitkä ja ohut.
»Hänessä on tyyliä», jatkoi Swithin, »kelpaisi vaikka kuninkaalle! Eikä
hän tee siitä mitään asiaakaan.»
»Ainakin hän näyttää valloittaneen sinut kokonaan», sanoi Hester täti
nurkastaan venytellen.
Swithin kuuli aina erikoisen hyvin, kun hänen kimppuunsa hyökättiin.
»Entä sitten?» sanoi hän. »Minä ymmärrän mikä on — kaunis — nainen, kun
näen sellaisen, enkä muuta voi sanoa kuin että en näe lähimailla nuorta
miestä, joka sopisi hänelle. Mutta ehkä — te — niin, ehkä te näette!»
»Oh», mutisi Hester täti, »kysy Juleylta.»
Jo kauan ennen Robin Hilliä oli tuo tavaton määrä ulkoilmaa tehnyt
hänet kauhean uniseksi, hän ajoi ummessa silmin, ja vain koko elinajan
hyvä ryhti esti hänen pitkän ja jyhkeän vartensa menemästä vinoon.
Bosinney, joka piti vahtia, tuli ulos heitä vastaan, ja kaikki
kolme yhdessä astuivat taloon, Swithin edellä nojautuen paksuun
kultanuppiseen espanjalaiskeppiin, jonka Adolf oli pannut hänen
käteensä, sillä hänen polvensa alkoivat tuntea seurauksia pitkästä
olostaan samassa asennossa. Hän oli pannut turkin ylleen turvaksi vetoa
vastaan puolivalmiissa talossa.
Porraskäytävä — sanoi hän — oli kaunis! Ylimyksellinen tyyli!
Tarvittaisiin vain vähän kuvapatsaita! Hän pysähtyi sisäpihalle
johtavan oviaukon pylväitten väliin ja kohotti kysyvästi keppiään.
Mitä tuosta piti tulla — eteinen, vai miksi sitä sanoisi? Mutta
lasikaton nähdessään hän sai äkillisen mielijohteen.
»Ahaa, biljardisali.»
Kuultuaan, että siitä tulisi tiilillä päällystetty piha, jonka keskelle
istutettaisiin kukkia, hän kääntyi Ireneen:
»Kaikki tämä tila kukille? Seuratkaa neuvoani ja pankaa biljardipöytä
tähän.»
Irene hymyili. Hän oli kohottanut harsoaan ja sitonut sen otsalleen
kuin nunnanpäähineen, ja tummien silmien hymy tämän päähineen
ulkopuolelta näytti Swithinista hurmaavammalta kuin koskaan. Hän
nyökäytti päätään. Swithin näki, että hän aikoi noudattaa neuvoa.
Swithinillä oli hyvin vähän sanottavaa salista ja ruokasalista, joita
hän mainitsi »tilaviksi», mutta hän oli niin hurmaantunut kuin hänen
arvoisensa mies suinkin voi sallia olevansa, nähdessään viinikellarin,
johon hän laskeutui kiviportaita, Bosinneyn kulkiessa edellä
näyttämässä valoa.
»Täällä teillä on tilaa», sanoi hän, »kuudelle tai seitsemälle sadalle
tusinalle — oivallinen pieni kellari!»
Bosinneyn ilmaistua halunsa näyttää talo tuolla alhaalla olevasta
viidakosta Swithin teki tenän.
»Tästä on hyvä näköala», huomautti hän, »ei suinkaan teillä olisi
mitään sellaista kuin tuoli?»
Tuoli haettiin Bosinneyn teltasta.
»Menkää te vain», sanoi hän suopeasti, »te kaksi! Minä istun tässä
katselemassa näköalaa.»
Hän istahti tammipuun juureen auringonpaisteeseen, istui suorana ja
nelikulmaisena, toinen käsi ojolla nojautuen kepin nuppiin, toinen
asetettuna polvelle, turkki avattuna, tasakupuinen kellohattu kattaen
kasvojen kelmeätä nelikulmiota. Katse tuijotti hyvin tyhjänä maisemaan.
Hän nyökäytti heille, kun he menivät rinnettä alas. Hän ei tosiaankaan
ollut pahoillaan siitä, että hänet hetkeksi oli jätetty rauhassa
miettimään. Ilma oli lämmin, ei kuitenkaan liian kuuma auringossakaan,
näköala hieno, erikoi —. Hänen päänsä horjahti vähän sivulle, hän
nykäisi sen ylös ja ajatteli: Hullunkurista! Hän — ah! He viittoilivat
hänelle tuolta alhaalta! Hän nosti kätensä ja liikutti sitä enemmän
kuin yhden kerran. He olivat innokkaita — näköala oli eri —. Hänen
päänsä painui vasemmalle, hän nykäisi sen heti ylös, se painui
oikealle. Se pysyi siinä, hän nukkui.
Ja nukkuvana, kuin vahtisotilas kukkulan huipulta, hän näytti
hallitsevan tätä näköalaa — joka oli erikoinen — ikäänkuin jokin kuva,
jonka alkuperäisten Forsytein erikoistaiteilija oli pakanuuden aikana
pystyttänyt muistuttamaan hengen voittoa aineesta!
Ja kaikki luvuttomat sukupolvet hänen talonpoikaisia esi-isiään, jotka
olivat tottuneet sunnuntaisin seisomaan kädet puuskassa katselemassa
pieniä maapilkkujaan liikkumattomin harmain silmin, joihin kätkeytyi
heidän vaistonsa, salaisin juurin pohjautuva väkivaltaisuuteen, heidän
omistamisen vaistonsa, jonka ulkopuolella ei ollut mitään — kaikki nämä
luvuttomat sukupolvet näyttivät istuvan hänen kanssaan tuolla rinteen
huipulla.
Mutta hänen kateellinen Forsyte-henkensä lähti unessa hänen luotaan ja
matkusti kauas, Herra tiesi mihin satujen viidakkoihin, noiden kahden
nuoren ihmisen kanssa, katsomaan, mitä he tekivät tuolla pensaikossa —
pensaikossa, jossa Kevät ilakoi keskellä mahlan ja puhkeavien kukkien
tuoksua, luvuttomien lintujen laulua, sinikelloja ja suloisia kasvavia
kukkia ja jonka latvoissa päivänpaiste kultana kimalteli. Hänen piti
mennä katsomaan mitä he tekivät kulkiessaan niin lähekkäin polulla,
joka oli liian kapea, kulkiessaan niin lähekkäin, että he alituiseen
koskettivat toisiaan. Hänen piti mennä katsomaan Irenen silmiä, noita
mustia varkaita, jotka veivät itse keväältä sydämen. Hänen henkensä
oli läsnä suurena näkymättömänä kaitsijana, pysähtyi heidän kanssaan
katsomaan kuolleen myyrän pientä pehmeätä ruumista, joka ei ollut
ollut kuolleena vielä tuntiakaan ja jonka sienen ja hopeankarvaiselle
turkille ei ollut vielä sade eikä kaste langennut, pani merkille Irenen
taivutetun pään ja hänen säälivien silmiensä pehmeän katseen, mutta
myös nuoren miehen taivutetun pään ja katseen, joka viipyi Irenessä
niin kovana, niin kummallisena. Hänen henkensä kulki heidän kanssaan
myös poikki avoimen paikan, missä puunhakkaaja oli ollut työssä,
missä sinikelloja oli tallattu ja eräs puunrunko oli kallistunut ja
horjahtanut maahan haavoitetusta tyvestään. Hän kiipesi sen yli heidän
kanssaan ja tuli aivan pensaikon reunaan, mistä tuntematon maailma
alkoi, maailma, jonka etäisyyksistä kuului: »Kukkuu, kukkuu!»
Hiljaisena hän seisoi siinä heidän kanssaan, levottomana heidän
hiljaisuudestaan! Hyvin omituista, hyvin kummallista!
Sitten takaisin taas, ikäänkuin syyllisinä, metsän poikki, takaisin
aukealle paikalle, yhä vaieten keskellä lakkaamatonta lintujen laulua
ja tuota villiä tuoksua — hm, mikä kukka se nyt olikaan — se, jota
pannaan — takaisin puun rungolle, joka oli kaatunut tien poikki.
Ja siinä, näkymättömänä, levottomana, yrittäen hälistä, hänen
Forsytelainen henkensä piti silmällä Ireneä, joka seisoi tasapainossa
rungolla keinuttaen kaunista vartaloaan ja hymyillen nuorelle miehelle,
joka katseli häntä niin omituisin, loistavin silmin. Ja nyt — oi, hän
liukastui — oi, liukui — alas nuoren miehen rintaa vasten, ja mies
tempasi syliinsä tuon pehmeän, lämpimän ruumiin, Irenen pää taipui
hänen huuliensa tieltä, hän suutelee, Irene vastustelee, hän huutaa:
»Teidän pitää tietää — minä rakastan teitä!» Pitää tietää — kyllä kai!
Rakkautta sekin! Hahaa!
Swithin heräsi, lumous oli haihtunut. Hänellä oli paha maku suussa.
Missä hän oli?
Pahus! Hän oli nukkunut!
Hän oli nähnyt jotakin unta uudesta liemestä, joka maistui mintulta.
Nuo nuoret ihmiset — mitä heistä oli tullut? Swithinin vasenta jalkaa
pisteli ja kihelmöi.
»Adolf!» Se lurjus ei ollut paikalla, se lurjus nukkui jossakin.
Hän nousi seisomaan pitkänä, nelikulmaisena, kookkaana turkissaan
katsellen levottomana alas notkoon ja pian hän näki heidän tulevan.
Irene tuli edellä, nuori mies — minkä pilkkanimen he oli vatkaan
antaneet hänelle — oliko se »Merirosvo»? — hänen takanaan näytti aika
nuopealta, oli kai saanut korvilleen, hän arveli. Sepä parhaiksi,
kuka käski kuljettaa Ireneä koko pitkän matkan tuonne alas muka taloa
katsomaan! Oikea paikka mistä taloa oli katseltava oli ruohokenttä.
He näkivät hänet. Hän ojensi käsivartensa ja liikutti sitä
suonenvedontapaisesti rohkaistakseen heitä. Mutta he olivat
pysähtyneet. Mitä varten he seisoivat siinä — puhumassa, puhumassa?
He kulkivat taas. Irene oli varmasti moittinut häntä, siitä ei ollut
vähintäkään epäilystä, eikä ollut ihmekään, tällaisesta talosta — se
oli suuri ruma laitos, _hän_ ei ainakaan ollut tottunut sellaisiin
taloihin.
Swithin katseli kiinteästi heidän kasvoihinsa, kalpealla,
liikkumattomalla tuijotuksellaan. Nuori mies oli hyvin kummallisen
näköinen!
»Ette te tästä ikinä mitään saa», sanoi Swithin happamesti osoittaen
taloa. »Liian uudenaikaista.»
Bosinney tuijotti häneen ikäänkuin ei olisi kuullut, ja Swithin kuvaili
häntä perästäpäin Hester tädille tähän tapaan: »Eriskummallinen herra —
katsoo toiseen hyvin merkillisesti — kömpelö kerjäläinen!»
Hän ei maininnut mikä antoi aiheen tähän äkilliseen psykologiseen
erittelyyn. Kenties Bosinneyn ulkoneva otsa ja poskipäät ja leuka,
tai jokin nälkäinen hänen katseessaan, joka oli ristiriidassa sen
tyvenen kylläisyyden kanssa, mikä Swithinin mielestä oli ominaista
täydelliselle gentlemannille.
Hän kirkastui kun puhuttiin teenjuonnista. Hän halveksui teetä — veli
Jolyon oli toiminut teealalla, tehnyt siinä paljon rahaa — mutta nyt
hänen oli niin jano ja niin paha maku suussa, että hän oli valmis
juomaan jotakin. Hän olisi tahtonut kertoa Irenelle tuosta mausta
suussaan, Irene oli aina niin myötätuntoinen, mutta se ei olisi ollut
hienon miehen teko. Niinpä hän kieritteli kieltään ja maiskutteli sitä
hiljaa kitalakeaan vastaan.
Eräässä teltan kaukaisessa nurkassa Adolf oli kallistanut
kissanviiksensä kattilaa kohti. Hän jätti kattilan sikseen ja veti
korkin isosta samppanjapullosta. Swithin hymyili, noikkasi Bosinneylle
ja sanoi: »No tehän olette oikea Monte Christo». Tuo kuuluisa romaani
— yksi niistä puolesta tusinasta, jotka hän eläessään oli lukenut, oli
tehnyt erikoisen vaikutuksen hänen mieleensä.
Hän otti pöydältä lasin ja piti sitä vähän etäämpänä tutkiakseen väriä,
sillä vaikka hänen olikin jano, ei hän aikonut juoda mitä tahansa
rojua. Sitten hän nosti lasin huulilleen ja maistoi.
»Oikein hyvää viiniä», sanoi hän viimein ja nosti lasin nenälleen, »ei
kuitenkaan minun Heidsieckini veroista!»
Juuri tänä hetkenä hänen mieleensä tuli ajatus, jonka hän sitten
Timothylle lausui julki tässä muodossa: »En ihmettelisi vähääkään,
vaikka tuo arkkitehtinulikka olisi ihastunut rouva Soamesiin!»
Ja tämän keksinnön kiintoisuus pullisti siitä hetkestä saakka hänen
kalpeita, pyöreitä silmiään.
»Tuo mies», sanoi hän rouva Septimukselle, »seuraa häntä silmillään
kuin koira — tuo kömpelö kerjäläinen! Minä en sitä ihmettele — hän
on hyvin viehättävä nainen ja, tahtoisin sanoa, oikea tahdikkuuden
kukkanen.» Epämääräinen tietoisuus tuoksusta, joka liittyi Ireneen
niinkuin kukkaan, jonka terälehdet ovat puoliavoimet ja jonka sydän
hehkuu, sai hänet luomaan tämän kuvan. »Mutta en ollut varma siitä»,
sanoi hän, »ennenkuin näin hänen nostavan maasta Irenen nenäliinan.»
Rouva Smallin silmät kiehuivat jännityksestä.
»Antoiko hän sen Irenelle takaisin?»
»Antoiko takaisin?» sanoi Swithin. »Minä näin hänen nuoleskelevan sitä
kun hän ei luullut minun katselevan.»
Rouva Small huohotti — hän oli liian jännittynyt voidakseen puhua.
»Mutta _Irene_ ei kylläkään rohkaissut häntä», jatkoi Swithin. Sitten
hän pysähtyi ja tuijotti minuutin tai pari tuolla tavalla, joka niin
huolestutti Hester tätiä — hän oli äkkiä muistanut, että kun he
nousivat takaisin vaunuihin, Irene oli toiseen kertaan antanut kätensä
Bosinneylle eikä pitänyt kiirettä sen vetämisessä pois... Hän oli
antanut hevosille hienon näpäyksen piiskalla, sillä hänellä oli kiire
saada Irene kokonaan itselleen. Mutta Irene oli katsonut taakseen eikä
ollut vastannut hänen ensimmäiseen kysymykseensä, eikä Swithin ollut
voinut nähdä hänen kasvojaankaan, hän kun oli pitänyt ne painuksissa.
Jossakin on taulu jota Swithin ei ole nähnyt, ja joka esittää kalliolla
istuvaa miestä ja merenneitoa, joka hänen lähellään, hiljaiseen,
vihreään veteen vajonneena, makaa selällään, käsi painettuna paljaalle
rinnalle. Merenneidon kasvoilla on puolittainen hymy — toivottoman
antaumuksen ja salaisen ilon hymy. Swithinin vieressä istuessaan Irene
kenties hymyili noin.
Kun samppanjan lämmittämä Swithin oli saanut hänet kokonaan itselleen,
purki hän hänelle kaikki kärsimänsä vääryydet, salaisen kaunansa
uutta klubimestaria kohtaan, Wigmore Streetin kadun talon tuottamat
ikävyydet, tuo viheliäinen vuokralainen kun oli joutunut vararikkoon
auttaessaan lankoaan — ikäänkuin ei armeliaisuuden pitäisi alkaa
kotoa, kuuroutensa, ja myös tuon kivun, jota hän väliin tunsi oikealla
puolellaan. Irene kuunteli, hänen silmänsä värähtelivät luomiensa
alla. Swithin luuli, että Irene otti syvästi osaa hänen huoliinsa
ja sääli itseään kovasti. Hän ei ollut kuitenkaan koskaan tuntenut
itseään hienommaksi kuin nyt, istuessaan siinä turkissaan, kaluunanapit
rinnassa, kello hattu kenossa ja vieressään tämä kaunis nainen.
Eräällä hedelmäkauppiaalla, joka oli vienyt tyttönsä sunnuntaiajelulle,
näytti kuitenkin olevan sama tunne itsestään. Tuo ihminen oli
piiskannut aasinsa juoksemaan vierellä ja istui hullunkurisilla
rattaillaan suorana kuin vahakuva, leuka mahtavasti upotettuna
punaiseen nenäliinaan, niinkuin Swithinin leuka oli upotettu komeaan
kravattiin. Hänen tyttönsä, jonka niskassa keikkuivat nuhraantuneen
nahkakauluksen päät, leikki vallasnaista. Nuorukainen heilutteli
keppiä, jonka päässä riippui resuinen nuoranpätkä, ja jäljitteli
hämmästyttävän uskollisesti Swithinin piiskan kaartoliikkeitä
pyöritellen päätään ja mulkoillen naiselleen tavalla, joka aivan
kammottavassa määrin muistutti Swithinin esihistoriallista tuijotusta.
Vaikka Swithin jonkin aikaa olikin tietämätön tuon alhaisen roiston
läsnäolosta, sai hän äkkiä päähänsä, että häntä pilkattiin. Hän
sivalsi piiskallaan tammaa kylkeen. Jonkin onnettoman sattuman vuoksi
ajoivat molemmat vaunut kuitenkin vielä rinnan. Swithinin keltaiset,
pöhöttyneet kasvot punastuivat, hän kohotti piiskansa iskeäkseen
hedelmäkauppiasta, mutta pelastui Sallimuksen erikoisen väliintulon
kautta siinä määrin unohtamasta arvokkuuttaan. Eräästä portista
saapuneet ajoneuvot pakottivat sekä korivaunut että aasinrattaat
aivan lähelle toisiaan, pyörät takertuivat yhteen, keveämmät rattaat
seisahtuivat ja kaatuivat.
Swithin ei katsonut ympärilleen. Mistään hinnasta hän ei olisi tahtonut
jäädä auttamaan tuota roistoa. Pitäköön hyvänään, jos taittoi niskansa!
Mutta hän ei olisi voinutkaan, vaikka olisi tahtonut. Harmot olivat
pillastuneet. Korivaunut lensivät puolelta toiselle, ja ihmiset
katselivat säikähtänein kasvoin niitten hurjaa menoa. Swithinin pitkät
käsivarret, jotka nyt olivat ojentuneet täyteen mittaansa, tempoivat
ohjaksia. Hänen kasvonsa pullistuivat, huulet pusertuivat yhteen,
turvonneet kasvot olivat tumman, vihaisen punaiset.
Irene piti kättään kaiteella ja joka keikauksella tiukensi otettaan.
Swithin kuuli hänen kysyvän:
»Tuleeko tästä tapaturma, Swithin setä?»
Swithin sai sanotuksi kesken läähätystään: »Ei tämä mitään ole, vähän —
hurjaa menoa vain.»
»Minä en koskaan ole ollut mukana onnettomuudessa.»
»Istu hiljaa vain!» Swithin vilkaisi häneen. Hän hymyili täysin
levollisena. »Istu hiljaa», hän sanoi taas. »Älä pelkää, kyllä minä
toimitan sinut kotiin.»
Ja kesken kauheita ponnistuksiaan Swithin ihmeekseen kuuli hänen
vastaavan äänellä, joka ei ollut hänen tavallisensa:
_»Minä en välitä, vaikka en pääsisikään kotiin.»_
Vaunut keikahtivat kauheasti, huuto tarttui Swithinin kurkkuun. Mutta
hevoset olivat hengästyneet ylämäessä ja juoksivat nyt tasaista laukkaa
pysähtyen vihdoin omasta halustaan.
»Kun sain ne talttumaan» — kertoi Swithin Timothylla — »oli hän yhtä
levollinen kuin minäkin. Taivas varjelkoon, mutta hän käyttäytyi
ikäänkuin hänestä olisi aivan yhdentekevää, taittaisiko hän niskansa
vai ei. Mitä hän sanoikaan? »Minä en välitä, vaikka en pääsisikään
kotiin.» Swithin nojautui keppiinsä ja ähkäisi rouva Smallin kauhuksi:
»Enkä minä sitä niin kovin ihmettelekään, kun miehenä on sellainen
hiuksenhalkoja kuin nuori Soames.»
Hänen mieleensä ei juolahtanut pohtia, mitä Bosinney oli tehnyt sitten
kun he olivat jättäneet hänet yksin, oliko hän kuljeskellut ympäri
kuin koira, johon Swithin oli verrannut häntä, vaeltanut alas notkoon,
missä kevät vieläkin ilakoi ja käki kaukaa kutsui, viipynyt siellä
painaen Irenen nenäliinan huulilleen niin että sen tuoksu yhtyi mintun
ja hajuruohon lemuun. Kulkenut siellä, sydämessään tuska niin raju ja
ihana, että hän olisi voinut huutaa ääneen puitten lomaan. Tai mitä oli
mies mahtanut tehdä. Itse asiassa Swithin oli unohtanut hänet kokonaan
kunnes tuli Timothylle.