»Sinä aiot viedä —».
Philin silmissä välähti suuttumus, hän kohautti olkapäitään ja sanoi:
»Minulla on sopimus, joka estää minut viemästä sinua katsomaan taloa!»
June puri huuliaan kunnes niistä tuli veri ja lähti sanaakaan sanomatta
takaisin paikalleen, mutta hän ei voinut estää kyyneleitä virtaamasta
poskilleen. Näytelmässä sattui onneksi olemaan sellainen kohta, että
koko huone oli pimeä, niin että kukaan ei voinut nähdä hänen tuskaansa.
Mutta tässä Forsytein maailmassa älköön kukaan luulko olevansa turvassa
silmälläpidolta.
Kolmannella rivillä heidän takanaan istuivat Euphemia, Nicholasin
nuorempi tytär, ja hänen naimisissaoleva sisarensa rouva Tweetyman ja
pitivät vahtia.
He tiedoittivat Timothyn talossa nähneensä Junen ja hänen sulhasensa
teatterissa.
»Permannollako?» »Ei, eihän toki —». »Oi, tietysti ensi rivillä. Se
näkyy olevan aivan muodissa nykyjään nuorten kesken!»
No — eipä juuri. He istuivat — Se kihlaus ei ainakaan tule kestämään
kauan. He eivät olleet koskaan nähneet ketään, joka olisi niin
kauttaaltaan ukkosta ja salamaa kuin tuo pikku June! Heidän täytyi
nauraa niin, että kyynelet tulivat silmiin kun he kertoivat, kuinka
June oli potkaissut erään herran hattua palatessaan paikalleen keskellä
näytöstä ja miltä herra oli näyttänyt. Euphemialla oli tunnettu,
hiljainen nauru, joka päättyi mitä harmillisimpiin tukahtuneisiin
kirkaisuihin, ja kun rouva Small kohotti kätensä ja sanoi: »Hyvät
ihmiset! Potkaisiko hän ha-hattua?» pääsi häneltä näitä kirkaisuja
sellainen määrä, että häntä täytyi toinnuttaa hajusuolalla. Lähtiessään
hän sanoi rouva Tweetymanille: »Potkaisi ha-hattua! Voi, minä kuolen
naurusta.»
»Tuolle pikku Junelle» ilta, jonka piti olla »hänen hauskuutensa», oli
viheliäisin mitä hänellä koskaan oli ollut. Jumala tietää, että hän
koetti tukahduttaa ylpeyttään, epäluulojaan, mustasukkaisuuttaan!
Hän erosi Bosinneystä vanhan Jolyonin ovella luhistumatta, sillä tunne
siitä, että sulhanen oli valloitettava, oli kyllin voimakas pitämään
häntä pystyssä kunnes hänen poistuvat askeleensa tekivät hänelle
selväksi onnettomuuden koko laajuuden.
Äänetön »Sankey» päästi hänet sisään. Hän olisi tahtonut pujahtaa omaan
huoneeseensa, mutta vanha Jolyon, joka oli kuullut hänen tulevan, oli
ruokasalin ovella.
»Tule juomaan maitosi», sanoi hän. »Sitä on pidetty kuumana. Tulet
hyvin myöhään. Missä olet ollut?»
June seisoi tulisijan edessä, toinen jalka ristikolla ja toinen
käsivarsi reunuksella, niinkuin isoisä oli seisonut, kun he tuona
iltana olivat tulleet kotiin oopperasta. Hän oli liian lähellä
luhistumista välittääkseen siitä mitä vastasi.
»Me söimme päivällistä Soamesilla.»
»Hm, tuon rikkaan miehen luona! Hänen vaimonsa siis — ja Bosinney?»
»Niin.»
Vanha Jolyon oli kiinnittänyt häneen tuon läpitunkevan katseensa, jolta
oli niin vaikea salata mitään. Mutta June ei katsonut häneen, ja kun
hän viimein käänsi kasvonsa, lopetti vanhus tutkimuksensa heti. Hän oli
nähnyt tarpeeksi ja liiaksikin. Hän kumartui ottamaan tytön maitokupin
tulisijalta ja mutisi, poispäin kääntyneenä: »Sinun ei pitäisi viipyä
niin kauan, sinähän väsyt aivan pilalle.»
Hän oli nyt näkymättömänä sanomalehtensä takana, joka rapisi
pahanpäiväisesti, mutta kun June tuli antamaan hänelle iltasuukon,
sanoi hän: »Hyvää yötä, lemmikkini», niin värisevällä ja
odottamattomalla äänellä, että tytöllä oli täysi työ päästä lähtemään
huoneesta ennenkuin puhkesi niihin nyyhkytyksiin, jotka kestivät
myöhälle yöhön.
Kun ovi oli sulkeutunut, antoi vanha Jolyon lehtensä pudota ja katseli
kauan ja levottomana eteensä.
»Senkin lurjus», ajatteli hän. »Olen aina tietänyt, että Junelle tulisi
ikävyyksiä hänen kanssaan!»
Kaikenlaisia ikäviä arveluita ja epäilyksiä, sitä tuskallisempia, kun
hän tunsi olevansa kykenemätön estämään tai johtamaan asiain kulkua,
nousi hänen mieleensä.
Aikoiko tuo mies jättää hänet? Hänen teki mieli mennä sanomaan
Bosinneylle: »Kuulkaas nyt, hyvä herra! Aiotteko jättää
pojantyttäreni?» Mutta kuinka hän voisi? Vaikka hän tiesikin vähän tai
ei mitään, oli hän kuitenkin varma, erehtymättömän terävänäköinen kun
oli, että jotakin oli tekeillä. Hän epäili, että Bosinney oli liian
paljon Montpellier Squarella.
»Tuo mies», ajatteli hän, »ei ole mikään konna, hänen kasvonsa eivät
ole pahat, mutta hän on kummallinen otus. En tiedä, mikä tulee neuvoksi
hänen kanssaan. Enkä koskaan tule tietämäänkään, mitä hänelle pitäisi
tehdä. Sanotaan, että hän tekee työtä kuin neekeri, mutta minä en näe
siitä mitään hyvää tulevan. Hän on epäkäytännöllinen, hänellä ei ole
järjestelmää. Kun hän tulee tänne, istuu hän jurona kuin apina. Jos
kysyn, mitä viiniä hän tahtoo, sanoo hän: »Kiitos, mitä vain.» Jos
tarjoan hänelle sikaarin, polttaa hän sitä kuin jos se olisi tuollainen
kahdenpennin saksalainen. En koskaan näe hänen katselevan Junea
niinkuin hänen pitäisi katsella häntä, eikä hän sittenkään tavoittele
tytön rahoja. Jos June vain viittaisi kädellään, olisi hän tiessään
huomispäivänä. Mutta June ei tahdo — kaikkia vielä! Hän pitää kyllä
kiinni! Hän on itsepäinen kuin kohtalo — hän ei hellitä!»
Syvään huoaten hän käänsi sanomalehtensä, ehkä sen palstoilta löytyisi
lohdutusta.
Ja yläkerrassa June istui avonaisen ikkunan ääressä, ja kevättuuli,
ilakoituaan puistossa, tuli viilentämään hänen poskiaan ja polttamaan
hänen sydäntään.