»Hyvää yötä», vastasi Irene pehmeästi.
June pani sulhasensa auttamaan itsensä raitiovaunun katolle sanoen
tarvitsevansa ilmaa, ja siinä hän istui hiljaisena, kasvot tuulta
vasten.
Ajuri kääntyi kerran tai kaksi aikoen sanoa jotakin, mutta katsoi
parhaaksi vaieta. Olipa siinä vilkas pari! Kevät oli mennyt hänenkin
veriinsä, hän tunsi tarvetta laskea ulos liikaa höyryä, maiskutteli
kielellään, läjäytteli piiskaansa, tanssitteli hevosiaan. Ja nämäkin,
eläinparat, olivat tunteneet kevään tuoksun, ja lyhyen puolituntisen ne
karauttivat kivityksellä onnellisin kavioin.
Koko kaupunki eli, nuorten lehtien peittämät oksat olivat kääntyneet
ylöspäin odotellen jotakin lahjaa tuulenhengeltä. Vastasytytetyt
lamput alkoivat saada valonsa vallitsevaksi, ja ihmisjoukkojen kasvot
näyttivät kalpeilta niitten hohteessa, kun taas ylhäällä kiitivät
suuret valkeat pilvet nopeina, pehmeinä yli purppuraisen taivaan.
Iltapukuiset herrat olivat riisuneet päällysvaatteensa ja astelivat
hilpeästi klubihuoneistojen portaita, työväki kuljeskeli joutilaana,
ja naiset — ne naiset, jotka tähän aikaan illasta ovat yksin —
yksin ihmisvirrassa kulkeutuen itää kohti — liikkuivat hitaasti
eteenpäin, astunnassaan odotusta, uneksien hyvästä viinistä ja hyvästä
illallisesta tai — jonkun harvinaisen hetken ajan — suudelmista, jotka
annetaan rakkaudesta.
Nuo lukemattomat hahmot, jotka kulkivat tietään lamppujen ja
liikehtivien pilvien alla, olivat joka ainoa kevään kosketuksesta
saaneet jotakin levotonta siunausta. Ja joka ainoa oli, niinkuin nuo
klubiherrat, jotka olivat heittäneet päällystakit hartioilta, viskannut
yltään jotakin säädystään, uskomuksistaan ja tavoistaan ja ilmaisi
— hattunsa asennossa, astunnassa, naurussaan tai hiljaisuudessaan —
yhteenkuuluvaisuutensa toisten kanssa tämän intohimoisen taivaan alla.
Bosinney ja June astuivat teatteriin hiljaisina ja nousivat paikoilleen
yläaitioissa. Näytäntö oli juuri alkanut, ja puoli pimeä huone
kaikkialta kurkistelevine olentoineen näytti suurelta puutarhalta,
jonka kukat kääntyvät aurinkoa kohti.
June ei koskaan ennen ollut ollut yläaitioissa. Viisitoista vuotiaasta
saakka hän säännöllisesti oli seurannut isoisäänsä permannolle,
eikä millekään tavallisille paikoille, vaan koko salin parhaille,
kolmannen tuolirivin keskipaikkeilla, paikoille, jotka vanha Jolyon
oli tilannut Groganin ja Boynesin toimistosta paluumatkallaan Citystä
jo kauan ennen määräpäivää. Liput hän oli pannut päällystakkinsa
taskuun sikaarilaatikkonsa ja vanhojen säämiskähansikkaittensa seuraan
ja antoi ne Junelle säilytettäviksi määräpäivää varten. Ja siellä
permantopaikoilla he istuivat kaikenlaatuisissa näytännöissä — ryhdikäs
vanha mies, jolla oli tyven, valkea tukka, ja pieni, innokas ja kiihkeä
punakultatukkainen olento — ja paluumatkalla vanha Jolyon sanoi pääosan
näyttelijästä: »Kyllä oli vaivainen! Olisitpa nähnyt pikku Bobsonin!»
June oli ajatellut tätä iltaa kiihkeällä riemulla, se oli varastettu,
kaitsijaton ilta, josta Stanhope Gatella ei uneksittukaan — luultiin
että hän oli Soamesilla. Hän oli odottanut palkkaa sotajuonestaan,
jonka hän oli suunnitellut sulhasensa iloksi, hän oli odottanut,
että se poistaisi tuon paksun, kalsean pilven ja tekisi heidän
keskinäisen suhteensa, joka viime aikoina oli ollut niin kummallinen,
niin kiduttava, yhtä yksinkertaiseksi ja aurinkoiseksi kuin se oli
ollut ennen tätä talvea. Hän oli tullut siinä mielessä, että sanoisi
jotakin ratkaisevaa, ja hän katseli näyttämölle vako silmien välissä,
näkemättä mitään, kädet polvilla likistettyinä yhteen. Mustasukkaisten
epäluulojen parvi pisteli häntä yhtenään.
Jos Bosinney huomasi hänen tuskansa, ei hän ainakaan ollut huomaavinaan.
Väliverho laskeutui. Ensimmäinen näytös oli päättynyt.
»Täällä on kauhean kuuma!» sanoi tyttö. »Minä tahtoisin mennä ulos.»
Hän oli hyvin kalpea, ja hän tiesi — sillä niin pingottunein hermoin
hän näki kaiken — että mies tunsi olonsa epämukavaksi ja oli masentunut.
Teatterin taustassa oli avoin parveke, joka antoi kadulle. June otti
sen haltuunsa ja nojautui kaiteeseen sanomatta sanaakaan, odottaen,
että toinen alkaisi.
Vihdoin hän ei kestänyt enää.
»Minulla on jotakin sanottavaa sinulle, Phil», sanoi hän.
»Mitä sitten?»
Hänen torjuva äänensä lennätti punan Junen poskille, ja sanat kiitivät
hänen huuliltaan: »Sinä et anna minulle mitään tilaisuutta olla kiltti,
et ole antanut aikakausiin!»
Bosinney tuijotti kadulle. Hän ei vastannut.
June huudahti kiihkeästi: »Tiedäthän, että minä tekisin mitä tahansa
tähtesi — antaisin sinulle kaikkeni —»
Kadun humina kuului, ja kellon kimeä ääni katkaisi sen ilmoittaen
väliverhon nousun. June ei liikahtanut. Epätoivoinen taistelu riehui
hänen sielussaan. Panisiko hän kaiken alttiiksi? Haastaisiko hän
suoraan esiin tuon vaikutuksen, tuon vetovoiman, joka loitonsi Philiä
hänestä? Haastaminen oli hänen luonteensa mukaista, ja hän sanoi:
»Phil, vie minut katsomaan tuota taloa sunnuntaina!»
Hymy värisi ja sammui hänen huulillaan, hän koetti — oi, kuinka hän
koetti — olla näyttämättä epäluuloaan tarkastaessaan Philin kasvoja,
nähdessään niiden vavahtavan ja epäröivän, nähdessään levottoman
rypyn ilmaantuvan silmäkulmain väliin, veren syöksyvän poskille. Phil
vastasi: »Ei sunnuntaina, rakas, jonakin toisena päivänä.»
»Miksi ei sunnuntaina? En minä olisi tiellä sunnuntaina?»