Syyskuun lopulla tuli aamu, jolloin Ann täti ei kyennyt ottamaan
Smitherin käsistä persoonallisen arvonsa merkkejä. Tohtori, jota
kiireesti lähetettiin hakemaan, vilkaisi vanhoja kasvoja ja ilmoitti,
että neiti Forsyte oli nukkuessaan erinnyt elämästä.
Tädit Juley ja Hester olivat tupertuneita iskusta. He eivät koskaan
olleet kuvitelleet tällaista loppua. Itse asiassa on epäiltävä,
olivatko he koskaan tosissaan ajatelleet, että loppu oli kerran
tuleva. Sisimmässään heistä tuntui, että Ann oli tehnyt järjettömästi
jättäessään heidät noin vain sanaakaan sanomatta, taistelematta edes
vastaan. Se ei ollut hänen tapaistaan.
Syvimmin heitä ehkä itse asiassa järkytti ajatus, että erään Forsyten
oli pitänyt hellittää otteensa elämään. Jos kerran yksi, miksikä eivät
siis kaikki?
Kului runsas tunti ennenkuin he saivat päätetyksi mennä kertomaan
Timothylle. Jospa vain asia voitaisiin salata häneltä! Jospa se
voitaisiin saattaa hänen tietoonsa vähitellen!
Ja he seisoivat kauan kuiskaillen hänen ovensa takana. Ja kun se oli
tehty, kuiskailivat he taas.
He pelkäsivät, että hän ajan pitkään tulisi suremaan kipeämmin. Nyt hän
oli kuitenkin ottanut asian paremmin kuin he olivat luulleet. Hän jäi
vuoteeseen, tietenkin!
He erosivat hiljaa itkien.
Täti Juley meni huoneeseensa iskun lannistamana. Hänen kasvonsa, joilta
kyyneleet olivat vieneet värin, olivat jakaantuneet ikäänkuin eri
harjanteisiin löyhtynyttä ihoa, joka oli turvonnut liikutuksesta. Oli
mahdotonta kuvitella elämää ilman Ann sisarta, joka oli elänyt hänen
kanssaan seitsemänkymmentäkolme vuotta, lukuunottamatta sitä lyhyttä
väliaikaa, jonka hän oli ollut naimisissa ja joka nyt tuntui niin
epätodelliselta. Määrättyjen hetkien kuluttua hän meni laatikolleen ja
otti lavendelipussin alta puhtaan nenäliinan. Hänen lämmin sydämensä ei
voinut sietää ajatusta, että Ann makasi tuolla noin kylmänä.
Täti Hester, tuo hiljainen ja kärsivällinen, tuo perhetarmon salainen
säiliö, istui arkihuoneessa, missä verhot oli vedetty ikkunain eteen.
Hänkin oli ensin itkenyt, mutta hiljaa, ilman näkyvää vaikutusta.
Hänen johtava periaatteensa, tarmon säilyttäminen, ei jättänyt häntä
surussakaan. Hän istui siinä hintelänä, liikkumattomana, tulisijan
ristikkoa tutkien, kädet joutilaina sylissä, mustan silkkipuvun päällä.
Ne olisivat epäilemättä tahtoneet nostattaa hänet tekemään jotakin.
Ikäänkuin siitä olisi jotakin hyötyä! Mikään tekeminen ei toisi
takaisin Annia! Miksi häiritä häntä?
Viiden lyönti toi paikalle kolme veljistä, Jolyonin ja Jamesin
ja Swithinin. Nicholas oli Yarmouthissa ja Rogerilla oli häijy
luuvalokohtaus. Rouva Hayman oli omasta aloitteestaan käynyt
aikaisemmin päivällä ja nähtyään Annin jättänyt Timothylle sanan — jota
tälle ei sanottu — että hänelle olisi pitänyt ilmoittaa aikaisemmin.
Itse asiassa heillä kaikilla oli se tunne, että heille olisi pitänyt
ilmoittaa aikaisemmin, ikäänkuin he olisivat laiminlyöneet jotakin.
James sanoi:
»Tiesinhän minä kuinka tulisi käymään, sanoinhan teille, että hän ei
kestäisi kesän yli.»
Hester täti ei vastannut. Oltiin jo melkein lokakuussa, mutta mitä
kannatti väitellä, muutamat ihmiset eivät koskaan olleet tyytyväisiä.
Hän lähetti sisarelleen sanan, että veljet olivat saapuneet Rouva
Small tuli heti alas. Hän oli huuhtonut kasvojaan, jotka olivat vielä
turvoksissa, ja vaikka hän katsoikin ankarasti Swithinin housuihin, ne
kun olivat vaaleansiniset — hän oli tullut suoraan klubiltaan, jonne
hän oli saanut uutisen — oli hänen kasvoillaan tavallista iloisempi
ilme. Hullusti tekemisen vaisto oli hänessä yhtä voimakkaana kuin
konsanaan.
Sitten kaikki viisi menivät katsomaan ruumista. Puhtaan valkean
lakanan alle oli asetettu vanutäytteinen peitto, sillä nyt Ann täti
tarvitsi lämmintä enemmän kuin koskaan. Tyynyt oli siirretty pois,
joten vainajan pää ja niska lepäsivät aivan suorina, elinikäisen
taipumattomuuden vertauskuvina. Tukkalaite oli vedetty päälaelta
molemmin puolin korvien tasolle, ja sen ja lakanan välissä olivat
hänen melkein yhtä valkeat kasvonsa, jotka, silmät ummessa, olivat
kääntyneet veljien ja sisarten kasvoja kohti. Tavattomassa rauhassaan
kasvot olivat voimakkaammat kuin koskaan, ne olivat nyt melkein
pelkkää luuta nahan harvaan rypytetyn pergamentin alla — nelikulmainen
leuka, poskipäät, otsa onttoine ohimoineen, hienostiveistetty nenä —
lannistumattoman, nyt kuolemalle antautuneen hengen tyyssija. Ylöspäin
kääntyneessä sokeudessaan ne ikäänkuin vielä yrittivät tavoittaa tuota
henkeä, antaakseen sille takaisin sen vallan, jonka se oli juuri
laskenut luotaan.
Swithin katsoi vain kerran noihin kasvoihin ja lähti huoneesta. Hän
kertoi perästäpäin, että näky oli vaikuttanut häneen hyvin omituisesti.
Hän meni portaita alas niin että koko talo tutisi, otti hattunsa ja
kiipesi vaunuihin antamatta ajajalle mitään määräyksiä. Tämä vei hänet
kotiin, ja hän istui kaiken iltaa liikkumatta huoneessaan.
Päivälliseksi hän ei voinut syödä muuta kuin yhden peltokanan, juomana
pieni lasillinen samppanjaa.
Vanha Jolyon seisoi vuoteen jalkopäässä, kädet ristissä edessään. Hän
yksin huoneessaolijoista muisti äitinsä kuoleman, ja vaikka hän katseli
Annia, ajatteli hän äitiään. Ann oli vanha nainen, mutta kuolema oli
vihdoin tullut hänen luokseen — kuolema tuli kaikkien luokse! Hänen
kasvonsa eivät liikkuneet, hänen katseensa näytti tulevan hyvin kaukaa.
Täti Hester seisoi hänen vieressään. Hän ei nyt itkenyt, kyyneleet
olivat kuivuneet — hänen luontonsa kielsi häntä sallimasta enempää
voimankulutusta. Hän väänteli käsiään ja katseli — ei Annia, vaan
puolelta toiselle ikäänkuin etsien jotakin pakotietä toteamisen
ponnistuksesta.
Kaikista veljistä ja sisarista James osoitti eniten liikutusta.
Kyyneleet virtasivat hänen laihojen kasvojensa yhdensuuntaisia vakoja
pitkin. Sitä hän ei vain tiennyt minne hän tämän jälkeen saisi mennä
kertomaan huoliaan. Juleysta ei ollut mihinkään, Hester oli pahempi
kuin hyödytön. Hän suri Annin kuolemaa enemmän kuin ikinä olisi
luullut, se tulisi järkyttämään häntä viikkokausiksi!
Sitten Hester täti pujahti ulos ja Juley täti alkoi liikkua
edestakaisin toimittaen »välttämättömiä töitä», niin että kahdesti
törmäsi johonkin. Vanha Jolyon, joka heräsi unelmistaan — kaukaisen,
kaukaisen menneisyyden unelmista — katsoi ankarasti häneen ja lähti
pois. James jäi yksin vuoteen viereen. Hän vilkaisi salavihkaa
ympärilleen nähdäkseen, että kukaan ei huomannut, taivutti pitkän
vartalonsa alas ja painoi kuolleelle otsalle suudelman. Sitten hänkin
lähti kiireesti huoneesta. Hallissa hän kohtasi Smitherin ja alkoi
tältä kysyä hautajaisista. Huomatessaan, ettei Smither mitään tietänyt
hän lausui katkeran syytöksen, että jos he eivät pidä hyvää huolta,
käy kaikki hullusti. Smitherin olisi paras lähettää hakemaan herra
Soamesia — tämä tunsi kaikki tuollaiset asiat. Smitherin oma isäntä oli
luultavasti kovin järkytetty — hoidon tarpeessa; mitä taas emäntiin
tuli, ei heistä ollut mihinkään — heillä ei ollut arvostelukykyä!
Sitäpaitsi hän ei vähääkään ihmettelisi, jos he sairastuisivat.
Smitherin olisi viisainta lähettää hakemaan lääkäriä, oli paras ryhtyä
toimenpiteisiin ajoissa. Hänen sisarellaan Annilla ei luultavasti ollut
kovinkaan hyvää käsitystä asioista, jos hän olisi käyttänyt tohtori
Blankia, eläisi hän varmaan tällä hetkellä. Smither saisi lähettää
sanan Park Laneen milloin tahansa tarvitessaan neuvoa. Hänen vaununsa
olisivat tietysti heidän käytettävissään hautajaispäivänä. Ei suinkaan
Smitherillä sattunut olemaan vähän punaviiniä ja pikkuleipää — hän oli
jäänyt ilman lounasta!
Päivät ennen hautajaisia kuluivat hiljaisesti. Oli kauan tiedetty,
että Ann täti oli jättänyt pienen omaisuutensa Timothylle. Ei siis
ollut syytä pienimpäänkään jännitykseen. Soames, joka oli ainoa
toimeenpanija, piti huolen kaikista järjestelyistä ja lähetti
asianmukaisesti seuraavan kutsun jokaiselle perheen miespuoliselle
jäsenelle:
»Herra — — — —
»Pyydetään olemaan läsnä Neiti Ann Forsyten hautajaisissa Highgaten
hautausmaalla lokakuun 1 p. klo 12. Kokoontumispaikka »Te Bower»
Bayswater Roadin varrella, aika 10.45. Mieluimmin ilman kukkia.