Kaikilla Forsyteillä, kuten yleisesti tunnustetaan, on kuorensa,
niinkuin tuolla erittäin hyödyllisellä pikku eläimellä, jota herkkusuut
harrastavat. Toisin sanoen, heitä ei koskaan nähdä, tai jos nähdään,
niin ei tunneta oikeiksi ilman oikeata kehystystään, jonka muodostavat
olosuhteet, varallisuus, tuttavat ja puolisot. Nämä kaikki näyttävät
liikkuvan heidän mukanaan heidän kulkiessaan läpi maailman, jonka taas
muodostavat tuhannet muut Forsytet omine ympäristöineen. Ilman oikeata
kuorta on mahdoton kuvitella ketään Forsytea — hän olisi kuin romaani
ilman juonta, ja sellainenhan on tiettävästi luonnottomuus.
Forsytein silmissä Bosinneyllä ei ollut mitään kuorta, hän näytti
kuuluvan noihin harvinaisiin ja onnettomiin ihmisiin, jotka
kulkevat elämänsä läpi kehystettyinä olosuhteilla, varallisuudella,
tuttavuuksilla ja vaimoilla, jotka eivät ole heidän omiaan.
Hänen Sloane Streetillä, ylimmässä kerroksessa sijaitseva huoneistonsa,
jonka ulkopuolella levyssä oli hänen nimensä »Philip Baynes Bosinney,
arkkitehti», ei ollut Forsytein huoneisto. Siihen ei kuulunut mitään
toimistohuoneesta erillistä seurusteluhuonetta, vain avara nurkkaus
oli erotettu kätkemään elämän välttämättömyyksiä — sohvaa, nojatuolia,
hänen piippujaan, väkiviinasäiliöitä, romaaneja ja tohveleita. Huoneen
liikepuolella oli tavanmukainen kalusto, avoin kaappi lokeroineen,
pyöreä tammipöytä, käännettävä pesuteline, muutama kova tuoli, iso
piirustuspulpetti, jolla papereita ja piirustuksia. June oli kahdesti
ollut teetä juomassa täällä tätinsä kaitsemana.
Uskottiin, että Bosinneyllä oli makuuhuone jossakin taempana.
Mikäli perhe oli kyennyt pääsemään perille hänen tuloistaan, kuului
niihin kaksi kahdenkymmenen punnan vuotuista palkkiota neuvottelijan
toimesta, lisäksi joskus jokin epämääräinen kertakaikkiaan maksettava
palkkio ja — tämä oli tärkeämpää — hänen isänsä testamentissa määrätty
vuotuinen sadan viidenkymmenen punnan elinkorko.
Mitä muuten tuosta isästä oli ongittu selville, ei ollut kovinkaan
rauhoittavaa. Hän näytti olleen lincolnshireläinen maalaislääkäri
cornwallilaista alkuperää, ulkomuodoltaan erikoinen, taipumuksiltaan
byronilainen — itse asiassa hyvin tunnettu hahmo paikkakunnallaan.
Bosinneyn setä (avioliiton kautta) Baynes, joka kuului toiminimeen
Baynes ja Bildeboy ja oli täydellinen Forsyte vaistoiltaan, jollei
nimeltään, tiesi kertoa vain vähän arvokasta lankomiehestään.
»Kummallinen mies», sanoi hän, »puhui kolmesta vanhimmasta pojastaan
aina tähän tapaan: »Kunnon poikia, mutta niin tyhmiä.» Ja nyt he kaikki
menestyvät erinomaisesti Intian virkakunnassa. Philip oli ainoa, josta
hän piti. Kuulin hänen usein puhuvan hyvin merkillisiä — kerrankin hän
sanoi minulle näin: »Veliseni, älä koskaan anna vaimoparkasi tietää,
mitä ajattelet.» Mutta minä en seurannut hänen neuvoaan, en! Omituinen
mies! Philille hänen tapansa oli sanoa: »Joko sitten elät gentlemannina
tai et, Phil poikani, niin muista ainakin kuolla gentlemannina.» Ja
itse hän tahtoi tulla palsamoiduksi hännystakissa, silkkinen kravatti
kaulassa ja siinä timanttinen neula. Täydellinen originaali, minä
vakuutan teille.»
Bosinneysta Baynes puhui lämpimästi, mutta hieman säälien. »Hänessä on
hitunen isänsä byronilaisuutta. Kuinka hän esimerkiksi heitti sikseen
kaikki mahdollisuutensa, kun erosi toimistostani ja lähti reppu selässä
vaeltamaan kuuden kuukauden ajaksi! Ja miksi? Tutkiakseen ulkomaalaista
arkkitehtuuria — ulkomaalaista! Mitä hän luuli löytävänsä? Ja tässä
hän on nyt — etevä nuori mies — eikä ansaitse sataakaan vuodessa! Tämä
kihlaus on parasta mitä saattoi hänelle tapahtua — se vakaannuttaa
häntä. Hän kuuluu niihin ihmisiin, jotka voivat maata kaiken päivää ja
valvoa kaiken yötä vain siksi, ettei heillä ole mitään järjestelmää.
Mutta paheita hänellä ei ole — ei sitten vähääkään. Vanha Forsyte on
rikas mies.»
Herra Baynes tekeytyi äärettömän rakastettavaksi Junelle, joka tähän
aikaan usein kävi hänen talossaan Lowndes Squaren varrella.
»Tuo herra Soamesin talo — mainio liikemies, tuo herra Soames! — on
juuri se mitä Philip tarvitsee», sanoi hän Junelle. »Älkää odottako
tapaavanne häntä liian paljon juuri nyt, rakas nuori neitiseni.
Hyvän asian vuoksi — hyvän asian vuoksi! Nuoren miehen pitää raivata
tiensä. Kun minä olin hänen iässään, olin työssä yöt päivät. Rakas
vaimoni sanoi minulle aina: »Bobby, älä tee liiaksi työtä, ajattele
terveyttäsi», mutta minä en koskaan säästänyt itseäni.»
June oli valittanut, että sulhasella ei enää ollut aikaa tulla Stanhope
Gatelle.
Kun Bosinney ensi kerran pitkästä aikaa tuli, eivät he olleet ehtineet
olla yhdessä neljännestuntiakaan, kun rouva Septimus Small — sattuman
kautta, joiden laatimisessa hän oli mestari — tuli taloon. Bosinney
nousi ja, kuten ennakolta oli sovittu, piiloutui pieneen työhuoneeseen
odottamaan hänen lähtöään.
»Rakkaani», sanoi Juley täti, »kuinka sulhasesi on laiha! Olen
usein huomannut, että kihloissaolevat ihmiset laihtuvat, mutta et
saa päästää häntä enää laihemmaksi. Voihan käyttää tuota Barlow'n
vasikanlihaekstraktia, se teki Swithin sedällesi kovin hyvää.»
June, pieni vartalo suorana takan edessä, pienet kasvot pahasti
väristen, sillä hän katsoi tätinsä sopimattomaan aikaan sattunutta
käyntiä henkilökohtaiseksi vääryydeksi, vastasi halveksien:
»Se johtuu siitä, että hänellä on työtä. Ihmiset, jotka osaavat tehdä
jotakin tekemisen arvoista, eivät koskaan liho.»
Täti Juley närkästyi. Hän oli itse aina ollut laiha, mutta ainoa ilo,
jonka hän hyötyi tästä tosiasiasta, oli se, että hän saattoi ikävöidä
lihavuutta.
»Minun mielestäni», sanoi hän murheellisena, »ei sinun pitäisi
antaa sanoa häntä »merirosvoksi»; se voisi ihmisten mielestä olla
hullunkurista, nyt kun hän ryhtyy rakentamaan taloa Soamesille.
Toivottavasti hän osaa olla huolellinen, se on hänelle nyt niin
tärkeätä, ja Soamesilla on niin hyvä maku.»
»Maku», huudahti June leimahtaen ilmikiukkuun, »minä en maksaisi tuon
vertaa hänen maustaan enkä kenenkään koko perheen jäsenen.»
Täti Juley nolostui.
»Sedälläsi Swithinillä», sanoi hän, »on aina ollut erinomainen maku.
Ja Soamesin pikku talo on viehättävä, ethän voi tarkoittaa, että
ajattelisit toisin.»
»Hm», sanoi June, »siksi vain, että Irene on siellä.»
Juley täti yritti sanoa jotakin mieluisaa.
»Entä kuinkahan rakas Irene tulee viihtymään maalla?»
June katsoi häneen tiukasti, silmissään ilme sellainen, kuin olisi
omatunto äkisti hypähtänyt niihin. Se katosi, ja tilalle tuli vielä
tiukempi katse, ikäänkuin hän olisi tuijottanut omantunnon tiehensä.
Hän vastasi käskevästi:
»Tietysti hän tulee viihtymään, miksi hän ei viihtyisi?»
Rouva Small hermostui.
»Minä en tiennyt», sanoi hän. »Luulin, että hän ehkä ei tahtoisi
jättää ystäviään. Setäsi James sanoo, että Irenellä ei ole tarpeeksi
harrastuksia. Me olemme — tarkoitan, Timothy on — sitä mieltä, että
hänen pitäisi käydä ulkona enemmän. Arvatenkin tulet kaipaamaan häntä
paljon.»
June iski kätensä yhteen niskansa takana.
»Soisin, että Timothy setä ei puhuisi asioista, jotka eivät kuulu
häneen», huusi hän.
Juley täti nousi pitkän vartalonsa täyteen mittaan.
»Hän ei koskaan puhu asioista, jotka eivät kuulu häneen», sanoi Juley
täti.
June oli paikalla katuvainen, hän riensi tätinsä luo ja suuteli häntä.
»Suo anteeksi, täti pieni, mutta minä tahtoisin, että he jättäisivät
Irenen rauhaan.»
Juley täti, joka ei enää kyennyt keksimään mitään soveliasta sanottavaa
tästä aiheesta, oli vaiti, hän alkoi tehdä lähtöä, kietoi mustan
silkkivaippansa rinnan ympäri ja otti vihreän verkkopussinsa.
»Entä kuinka voi rakas isoisäsi?» kysyi hän eteisessä. »Arvaan, että
hän on hyvin yksinäinen nyt, kun sinun kaikki aikasi kuluu herra
Bosinneyn kanssa.» Hän kumartui ja suuteli veljenpojantytärtään
ahnaasti lähtien sitten matkaansa pienin, teeskentelevin askelin.
Kyynelet syöksähtivät Junen silmiin, hän juoksi pieneen työhuoneeseen,
jossa Bosinney istui pöydän ääressä piirtelemässä lintuja kirjekuoren
selkään, ja vaipui hänen viereensä huudahtaen:
»Oi, Phil, kaikki on niin kauheata!» Hänen sydämensä oli yhtä lämmin
kuin hänen tukkansa väri.
Seuraavana sunnuntaiaamuna, kun Soames ajoi partaansa, tuotiin sana,
että herra Bosinney odotti alhaalla ja tahtoisi tavata häntä. Hän avasi
oven vaimonsa huoneeseen ja sanoi:
»Bosinney on alakerrassa. Mene pitämään hänelle seuraa, kunnes olen
lopettanut parranajoni. Olen heti valmis. Hän kai tahtoo puhua
suunnitelmista.»
Irene katsoi häneen vastaamatta, antoi viimeistelevän kosketuksen
puvulleen ja lähti alakertaan.
Soames ei voinut saada selville hänen mielipidettään tuosta talosta.
Hän ei ollut sanonut mitään sitä vastaan, ja Bosinneytä kohtaan hän
tuntui olevan suopea kylläkin.
Pukeutumishuoneensa ikkunasta hän saattoi nähdä heidät, kun he
puhelivat keskenään pienellä pihalla.
Hän kiirehti parranajoaan leikaten leukansa kahdesti. Hän kuuli heidän
nauravan ja ajatteli itsekseen: »No, ainakin he tulevat toimeen
keskenään.»
Niinkuin hän oli arvannut, oli Bosinney tullut hakemaan häntä katsomaan
piirustuksia.
Hän otti hattunsa ja lähti mukaan.
Piirustukset olivat levällään tammipöydällä arkkitehdin huoneessa.
Soames kumartui niitten yli kalpeana, järkähtämättömänä, tutkivana ja
oli pitkän aikaa puhumatta.
Hän sanoi vihdoin hämmästyneellä äänellä:
»Onpa se kummallinen talo!»
Suunnikkaanmuotoinen, kaksikerroksinen talo oli piirretty nelikulmaisen
pihan ympärille. Tämän pihan, jota ylemmässä kerroksessa ympäröi
parveke, peitti lasikatto, jota kannatti kahdeksan maasta kohoavaa
pylvästä.
Totisesti se oli kummallinen talo Forsyten silmissä.
»Siinä on paljon turhaa tilaa», jatkoi Soames.
Bosinney alkoi kävellä edestakaisin, kasvoillaan ilme, josta Soames ei
pitänyt.
»Tämän talon periaate», sanoi arkkitehti, »on se, että teillä olisi
tilaa hengittää — kuin herrasmies.»
Soames ojensi etusormensa ja peukalonsa ikäänkuin mitaten sen
hienostuksen laajuutta, jonka hän tulisi saavuttamaan, ja vastasi:
»Niin, niin, minä ymmärrän.»
Bosinneyn kasvoille tuli erikoinen ilme, joka osoitti hänen suurta
innostustaan.
»Olen tässä koettanut suunnitella teille talon, johon sisältyisi vähän
itsekunnioitusta. Jos ette pidä siitä, on paras että sanotte sen heti.
Itsekunnioitus on tosin viimeinen huomioonotettava seikka — kuka kaipaa
sitä talosta, johon on saatu sopimaan ylimääräinen kylpyhuone?» Hän
laski sormensa äkisti keskisuunnikkaan vasempaan puoleen: »Täällä on
tilaa pyörähdellä. Tämä on taulujanne varten, verhot erottavat sen
pihasta. Kun vedätte verhot pois, on tilaa viisikymmentäyksi kertaa
kaksikymmentäkolme. Tämä kaksipuolinen uuni tässä keskellä katsoo
toisaalta pihaan, toisaalta tauluhuoneeseen, tuo takaseinä on kokonaan
ikkunaa, tuosta tulee kaakkoisaurinkoa, pihalta taas pohjoista valoa.
Loput tauluistanne voitte ripustaa yläkerran käytävään tai toisiin
huoneisiin. Arkkitehtuurissa», jatkoi hän, ja vaikka hän katsoi
Soamesiin, ei hän tuntunut näkevän häntä, mikä vaikutti epämieluisasti
Soamesiin, »niinkuin elämässäkin ei ole mitään itsekunnioitusta ilman
säännöllisyyttä. Ihmiset sanovat, että se on vanhanaikaista. Se on
jollakin tavoin omituista: mieleemme ei koskaan juolahda ilmentää
elämämme pääperiaatetta rakennuksissamme, me kasaamme talomme täyteen
koristeita, rihkamaa, nurkkauksia, mitä vain, joka vetää katsetta
puoleensa. Päinvastoin pitäisi silmiemme saada levätä, ja teho olisi
saatava aikaan harvoilla ja voimakkailla viivoilla. Kaikki kaikessa on
säännöllisyys — ilman sitä ei ole itsekunnioitusta.»
Soames, itsetiedoton ivaaja, kiinnitti katseensa Bosinneyn kravattiin,
joka oli kaikkea muuta kuin suorassa. Partaansakaan hän ei ollut
ajanut, eikä puku suinkaan ollut huomattavan virheetön. Arkkitehtuuri
oli nähtävästi niellyt kaiken hänen säännöllisyytensä.
»Eikö se tule näyttämään vajalta?» kysyi Soames.
Hän ei saanut vastausta aivan heti.
»Minä ymmärrän mistä on kysymys», sanoi Bosinney, »te haluatte
tuollaisen Littlemasterin talon — tuollaisen sievän ja mukavan, jossa
palvelusväki asuu ullakolla ja jossa päätyovi on niin alhaalla, että
siitä on aika kiipeäminen. Kaikella muotoa, koettakaa Littlemasteria,
hän on erinomainen mies, olen tuntenut hänet ikäni kaiken.»
Soames hätääntyi. Suunnitelma oli itse asiassa häikäissyt hänet, ja
hän oli vain aivan vaistomaisesti salannut tyytyväisyytensä. Hänen oli
vaikea sanoa kohteliaisuutta. Hän halveksi ihmisiä, jotka tuhlailivat
kiitoksiaan.
Hän huomasi nyt olevansa siinä pulmallisessa tilanteessa, että hänen
joko piti lausua kohteliaisuus tai hän oli vaarassa menettää hyvän
asian. Bosinneyssä olisi miestä repimään rikki piirustukset ja
kieltäytymään koko jutusta. Tuollainen täysikasvuinen lapsi!
Tuo täysikasvuisen lapsellisuus, jonka rinnalla Soames tunsi niin
suurta ylemmyyttä, vaikutti perin omituisella, miltei magneettisella
tavalla häneen, joka ei koskaan ollut tuntenut mitään samanlaista.
»No niin», sopersi hän vihdoin, »se on — se on kyllä hyvin erikoinen.»
Hänellä itsellään oli niin suuri epäluottamus ja suorastaan
vastenmielisyys sanaan »erikoinen», että hän ei tuntenut kokonaan
antautuneensa lausuessaan juuri tämän huomautuksen.
Bosinney näytti tyytyväiseltä. Talo oli sellainen, että sen _piti_
huvittaa tuontapaista miestä. Ja menestys rohkaisi Soamesia.
»Se on — suuri talo», sanoi hän.
»Tilaa, ilmaa, valoa», hän kuuli Bosinneyn mumisevan. »Littlemasterin
taloissa ei voi asua herrasmiehen tavoin — hän rakentaa tehtailijoita
varten.»
Soames teki anteeksipyytävän eleen, hänet oli luettu herrasmiehiin,
eikä hän, isosta rahastakaan olisi enää tahtonut tulla luokitetuksi
tehtailijain joukkoon. Mutta sitten hänen synnynnäinen epäluulonsa
yleisiä periaatteita kohtaan heräsi taas henkiin. Mitä hittoa hyödytti
puhua säännöllisyydestä ja itsekunnioituksesta? Hänestä näytti kuin
talosta tulisi kylmä.
»Irene ei voi kestää kylmää», sanoi hän.
»Ahaa», sanoi Bosinney ivallisesti. »Vaimonne? Eikö hän pidä kylmästä?
Minäpä autan asiaa: hänen ei pidä paleleman. Katsokaa tänne!» Ja hän
osoitti neljää merkkiä, jotka olivat säännöllisten välimatkojen päässä
toisistaan pihan seinämillä. »Olen pannut teille kuumavesiputkia
aluminiumisuojusten sisään, voitte saada hyvin hyvänmalliset.»
Soames katseli epäluuloisena näitä merkkejä.
»Kaikki on erittäin hyvin, kaikki tämä», sanoi hän, »mutta mitä se
tulee maksamaan?»
Arkkitehti otti paperiliuskan taskustaan.
»Talo olisi tietenkin rakennettava kokonaan kivestä, mutta kun arvelin,
että ette siihen suostu, olen tyytynyt kivipäällystykseen. Katon
pitäisi olla kuparia, mutta olen ajatellut vihreätä liuskakiveä.
Tällaisena, metallityöt mukaanluettuina, se tulee maksamaan teille
kahdeksantuhatta viisisataa.»
»Kahdeksantuhatta viisisataa?» sanoi Soames. »Kuinka niin, minähän
määräsin ylärajaksi kahdeksantuhatta.»
»Tätä ei voi tehdä penniäkään vähemmällä», sanoi Bosinney kylmästi.
»Teidän täytyy ottaa tai jättää se.»
Tämä oli luultavasti ainoa keino tehdä tällainen ehdotus Soamesille.
Hän oli neuvoton. Omatunto kehoitti häntä heittämään sikseen koko
asian. Mutta piirustukset olivat hyvät, hän tiesi sen — talo oli
täydellinen, arvokas, palvelijain huoneetkin olivat erinomaiset. Hänen
arvonsa nousisi, jos hän asuisi tuollaisessa talossa — joka olisi
piirteiltään niin yksilöllinen, ja kuitenkin täysin hyvin järjestetty.
Hän mietti asiaa edelleen, ja Bosinney meni sillävälin
makuuhuoneeseensa ajamaan partaansa ja pukeutumaan.
He kävelivät takaisin Montpellier Squarelle äänettöminä ja Soames
katseli syrjäsilmin toveriaan.
Merirosvo oli koko hauskannäköinen mies — Soamesin mielestä — kun hän
oli oikein siistittynä.
Irene oli kumartuneena kukkainsa yli, kun molemmat miehet tulivat
sisään.
Hän ehdotti, että lähetettäisiin hakemaan Junea puiston toiselta
puolelta.
»Ei, ei», sanoi Soames, »meidän pitää vielä puhua asioista.»
Lounaalla hän oli miltei sydämellinen ja tyrkytti ruokaa Bosinneylle.
Hänestä oli hauska nähdä arkkitehti niin hyvällä tuulella, ja aterian
jälkeen hän jätti hänet viettämään iltapäivää Irenen kanssa ja
pujahti itse taulujensa ääreen sunnuntaitapansa mukaan. Teenjuonnin
ajaksi hän tuli takaisin arkihuoneeseen ja tapasi heidät juttelemassa
tyhjänpäiväisiä.
Huomaamattomana oviaukossa hän onnitteli itseään siitä, että asiat
olivat kääntymässä oikeaan suuntaan. Olipa onni, että Irene ja Bosinney
tulivat toimeen keskenään. Irene näytti jo suostuvan uuden talon
ajatukseen.
Hiljainen mietiskely taulujen parissa oli saanut hänet päättämään, että
hän tarpeen tullen hyppäisi vielä noiden viiden sadan punnan yli, mutta
hän toivoi, että iltapäivä olisi helpottanut Bosinneyn arviointia.
Asia oli niin ilmeisesti sellainen, että Bosinney voisi sitä auttaa,
jos tahtoisi. Täytyihän olla tusinoittain keinoja halventaa talon
rakentamista ilman että teho siltä menisi pilalle.
Hän siis odotti sopivaa tilaisuutta, kunnes Irene ojensi arkkitehdille
ensimmäisen teekupin. Pitsiverhojen lomasta tuleva auringon pilkahdus
lämmitti hänen poskeaan, loisti hänen hiustensa kullalle ja hänen
lempeihin silmiinsä. Kenties sama hohde syvensi Bosinneyn väriä ja
antoi miltei säikähtäneen ilmeen hänen kasvoilleen.
Soames vihasi auringonpaistetta, ja hän meni heti vetämään verhot
eteen. Sitten hän otti oman teekuppinsa vaimonsa kädestä ja sanoi,
kylmemmin kuin oli tarkoittanut:
»Ettekö keksi keinoja tehdä sitä sittenkin kahdeksalla tuhannella?
Onhan siinä kaikenlaista pientä, jota voisitte muuttaa.»
Bosinney joi teensä yhdellä siemauksella, pani kupin pöydälle ja
vastasi:
»Ei mitään.»
Soames huomasi, että hänen ehdotuksensa oli koskettanut johonkin
käsittämättömään persoonallisen turhamaisuuden kohtaan.
»No niin», hän sanoi nyreän alistuvasti, »teidän täytyy kai sitten
saada pitää päänne.»
Pari minuuttia myöhemmin Bosinney nousi lähteäkseen, ja Soames
nousi niinikään saattaakseen hänet ulos. Arkkitehti näytti olevan
hullunkurisen hyvällä tuulella. Nähtyään hänen poistuvan keinuvin
askelin Soames palasi äreänä arkihuoneeseen, missä Irene kokoili
nuotteja. Jonkin hillittömän uteliaisuuden puuskan vallassa hän kysyi:
»No, mitä sitä pidät 'Merirosvosta'?»
Hän katsoi mattoon odottaessaan vastausta, ja hän saikin odottaa jonkin
verran.
»En tiedä», sanoi Irene vihdoin.
»Onko hän mielestäsi kaunis?»
Irene hymyili. Ja Soamesista tuntui, että Irene pilkkasi häntä.
»On», vastasi hän, »kovasti.»