Aamu koitti kylmänä, Lontoon taivas oli korkea, harmaa, ja puoli
yhdeltätoista saapuivat ensimmäiset vaunut, Jamesin. Siinä istuivat
James ja hänen vävynsä Dartie, hieno mies, jolla oli nelikulmaiset
olkapäät, hyvin tiukkaan napitettu takki ja kellertävät, lihavahkot
kasvot, joita koristivat tummat, hyvinhoidetut viikset ja tuo
parantumaton poskiparran alku, joka uhmaa huolellisimpiakin
parranajoyrityksiä ja ilmentää jotakin asianomaisen persoonallisuuteen
syvälle juurtunutta ollen huomattava varsinkin miehillä, jotka
keinottelevat.
Soames toimeenpanijan ominaisuudessaan otti vieraat vastaan, sillä
Timothy oli edelleen vuoteessa, ja tädit Juley ja Hester aikoivat
tulla näkyviin vasta kun kaikki oli ohi. Annettiin ymmärtää, että
silloin olisi tarjolla lounasta jokaiselle, joka halusi tulla takaisin.
Seuraava saapuja oli Roger, vieläkin ontuvana luuvalostaan, kolmen
poikansa, nuoren Rogerin, Eustacen ja Thomasin keskellä. George, neljäs
poika, saapui melkein samassa ajurilla ja pysähtyi halliin kysymään
Soamesilta, oliko toimi tuottoisaa.
He eivät pitäneet toisistaan.
Sitten tuli kaksi Haymannia — Giles ja Jesse — täysin hiljaisina
ja erittäin hyvin puettuina, erikoinen prässäys iltahousujensa
lahkeissa. Sitten vanha Jolyon yksin. Seuraava oli Nicholas, terve
väri kasvoillaan ja huolellisesti verhottu vilkkaus jokaisessa pään
ja ruumiin liikkeessä. Eräs hänen pojistaan tuli mukana, nöyränä
ja säyseänä. Swithin Forsyte ja Bosinney saapuivat samana hetkenä
ja kumartelivat toisilleen kursaillen, mutta joutuivat sittenkin
oviaukkoon yhtä aikaa ja uudistivat anteeksipyyntönsä hallissa. Swithin
järjesteli asuaan, joka oli joutunut epäkuntoon yhteentörmäyksessä, ja
nousi portaita hyvin hitaasti. Sitten vielä yksi Hayman, Nicholasin
kaksi naimisissaolevaa poikaa sekä Tweetyman, Spender ja Warry,
naimisissaolevien Forsyten ja Haymannin tytärten miehet. Seura oli
nyt täydellinen, kaikkiaan kaksikymmentäyksi, eikä miespuolisista
perheenjäsenistä puuttunut muita kuin Timothy ja nuori Jolyon.
He tulivat punavihreään arkihuoneeseen, jonka kalustus oli niin
eloisana taustana heidän oudoille puvuilleen, ja koettivat kukin
hermostuneina etsiä istuinpaikkaa haluten kätkeä housujensa pateettisen
mustuuden. Tuossa mustuudessa ja heidän hansikkaittensa värissä
tuntui olevan jotakin sopimatonta — ikäänkuin heidän tunteitaan olisi
liioiteltu, ja moni iski paheksuvan, mutta salaisesti kadehtivan
katseen »Merirosvoon», joka esiintyi ilman käsineitä ja harmaissa
housuissa. Alkoi hiljainen keskustelun hyminä, mutta kukaan ei puhunut
vainajasta, kyseli vain toinen toisensa vointia ja sillä tavoin
ikäänkuin vuodatti epäsuoran juomauhrin tapahtumalle, jota oli tultu
juhlimaan.
Ja sitten James sanoi:
»No niin, meidän kai pitää lähteä.»
He menivät portaita alas ja istuutuivat vaunuihin kaksittain,
edelläkäyneen tarkan luokituksen mukaan.
Hevoset lähtivät liikkeelle käymäjalkaa, vaunut seurasivat hitaasti
perässä. Ensimmäisissä ajoivat vanha Jolyon ja Nicholas, toisissa
kaksoset Swithin ja James, kolmansissa Roger ja nuori Roger,
neljänsissä Soames, nuori Nicholas, George ja Bosinney. Seuraavissa
vaunuissa, joita oli luvultaan kahdeksan, oli kolme tai neljä perheen
jäsentä kussakin; sitten tulivat tohtorin vaunut, sitten, soveliaan
välimatkan päässä, vuokravaunuja, joissa ajoi perheen liikeapulaisia
ja palvelijoita, ja viimeisinä ajoivat vaunut, joissa ei ollut
yhtään ketään, mutta jotka korottivat saattavien ajoneuvojen luvun
kolmeentoista.
Niin kauan kuin saattue viipyi Bayswater Roadin valtaväylällä, ajettiin
hidasta käyntiä, mutta vähemmän tärkeille kulkuteille käännyttäessä
pistettiin piankin juoksuksi. Tämän menon katkaisi vain muodikkaammilla
kaduilla kävely, kunnes tultiin perille. Ensimmäisissä vaunuissa vanha
Jolyon ja Nicholas puhuivat testamenteistaan. Toisessa kaksoset, yhden
ainoan yrityksen jälkeen, olivat vaipuneet täydelliseen hiljaisuuteen.
Molemmat olivat melko kuuroja, ja ponnistus saada puheensa kuulluksi
oli liian suuri. Kerran vain James katkaisi tämän hiljaisuuden:
»Täytynee tässä ruveta katselemaan jotakin turvetta itselleen jostakin.
Kuinka sinä olet järjestänyt sen asian, Swithin?»
Ja Swithin, tuijottaen häneen kauhistuneesti, sanoi:
»Älä puhu minulle sellaisista asioista.»
Neljänsissä vaunuissa pidettiin yllä hajanaista keskustelua niinä
väliaikoina, jolloin ei katsottu, kuinka pitkälle oli ehditty. George
huomautti, että tuon vanhan mummoparan olikin jo totisesti aika
»lähteä». Hän ei uskonut ihmisiin, jotka elivät yli seitsemänkymmenen.
Nuori Nicholas vastasi lempeästi, että sääntö ei näyttänyt soveltuvan
Forsyteihin. George sanoi, että hän puolestaan aikoi tehdä itsemurhan
kuudenkymmenen vuoden ikäisenä. Nuori Nicholas hymyili ja siveli pitkää
leukaansa arvellen, että hänen isänsä ei hyväksyisi tuota teoriaa,
hän kun oli tehnyt paljon rahaa vielä kuudenkymmenen jälkeen. No
niin, seitsemänkymmentä oli ylin raja, sen jälkeen, sanoi George, oli
vanhempien jo aika lähteä ja jättää rahansa lapsilleen. Soames, joka
tähän asti oli vaiennut, yhtyi nyt keskusteluun. Hän ei ollut unohtanut
huomautusta »toimen tuottoisuudesta», ja hän kohotti kulmakarvojaan
miltei huomaamatta ja sanoi, että tuo kaikki sopi kovin hyvin
ihmisille, jotka eivät koskaan sanottavasti tee rahaa. Hän itse aikoi
elää niin kauan kuin suinkin mahdollista. Tämä oli letkaus Georgelle,
joka oli tunnetusti rahapulassa. Bosinney mutisi epämääräisesti:
»Kuulkaa, kuulkaa», George haukotteli ja keskustelu taukosi.
Perille tultua kannettiin arkku kappeliin, ja sureva joukko kulki
sisään kaksittain. Tämä miehinen kunniavartiosto, jonka kaikki jäsenet
olivat liittyneet vainajaan sukulaisuuden sitein, oli vaikuttava
ja erikoinen näky tuossa suuressa Lontoon kaupungissa, joka on
niin tulvillaan erimuotoista elämää, lukemattomia kutsumuksia,
huveja, velvollisuuksia, kauheata kovuutta, kauheata vetoumusta
individualismiin.
Perhe oli kokoontunut juhlimaan voittoaan tästä kaikesta, antamaan
näytteen sitkeästä yhtenäisyydestä, havainnollistamaan loistavasti
sitä omistamisen lakia, joka piili sukupuun kasvussa ja jonka voimasta
puu oli versonut ja menestynyt, kasvanut runkoa ja oksia, tullut
mahlaa tulvilleen ja päässyt ajan tullen täyteen kukoistukseensa.
Viimeistä untaan nukkuvan vanhan naisen henki oli kutsunut heidät
tähän mielenosoitukseen. Se oli hänen viimeinen vetoomuksensa tuohon
yhtenäisyyteen, joka oli ollut heidän voimansa — ja hänen viimeinen
voittonsa oli, että hän sai kuolla puun vielä ollessa eheä.
Hän säästyi pitämästä silmällä oksia, jotka kasvoivat ohi
tasapainopisteen. Hän ei voinut katsoa saattajiensa sydämiin.
Sama laki, joka oli vaikuttanut hänessä ja tehnyt hänet pitkästä,
jäykkäniskaisesta tytönhuiskaleesta voimakkaaksi ja täysikasvuiseksi
naiseksi, täysikasvuisesta naisesta vanhaksi naiseksi, joka oli
kulmikas, heikko, miltei noitamainen ja jonka yksilöllisyys tuli yhä
terävämmäksi mikäli verho, joka suojeli häntä maailman kosketukselta,
karisi hänen yltään — sama laki vaikuttaisi, vaikutti perheessä, jota
hän valvoi äidin tavoin.
Hän oli nähnyt sen nuorena ja kasvavana, hän oli nähnyt sen voimakkaana
ja täysikasvuisena, ja hän sai kuolla, ennen kuin hänen vanhat silmänsä
olivat ehtineet tai jaksaneet nähdä enempää. Hän olisi koettanut ja
kukaties osannutkin vanhoilla sormillaan, värisevillä suudelmillaan
pysyttää sen nuorena ja voimakkaana — vähän kauemmin vielä. Oi,
Ann-tätikään ei kyennyt kamppailemaan Luonnon kanssa.
»Ylpeys käy lankeemuksen edellä.» Tätä luonnon suurinta ivaa noudattaen
Forsyten perhe oli kokoontunut viimeiseen ylpeään juhlakulkueeseensa
ennen kukistumistaan. Heidän kasvonsa kummassakin yksinkertaisessa
rivissä, oikealla ja vasemmalla, olivat enimmäkseen kääntyneet maata
kohti, tunteettomana ja omat ajatuksensa kätkien. Mutta siellä
täällä katseli joku ylöspäin, viiva kulmakarvojen välissä, ja näytti
siltä kuin olisi kappelin seinillä nähnyt näyn, joka oli hänelle
liikaa, kuunnellut jotakin, joka kauhistutti häntä. Ja vuorolaulujen
vastaukset, jotka mumistiin hiljaa, äänillä, joista kohosi sama sävel,
sama epämääräinen perhesoitto, kaikui kaameana, ikäänkuin yksi ainoa
ihminen olisi ne mumissut kiireisesti toistaen.
Kun menot kappelissa olivat päättyneet, kulki surusaatto taas ulos
viedäkseen ruumiin hautaan. Holvi oli avoimena, ja sen ympärillä odotti
mustapukuisia miehiä.
Tuolta korkealta ja pyhältä kentältä, jossa tuhansittain ylemmän
keskiluokan jäseniä nukkui viimeistä untaan, Forsytein silmät
harhailivat alas hautarivien poikki. Siellä — kaukaisuuteen ulottuen
— oli Lontoo, vailla aurinkoa, surren tytärtään, surren tämän perheen
kanssa, joka oli sille niin rakas, hänen menetystään, joka oli
ollut perheelle äiti ja suojelushenki. Satatuhatta taloa ja tornia,
takertuneina omaisuuden suureen harmaaseen sumuverhoon, oli tuolla
ikäänkuin rukoilijan lailla polvistuneina tämän haudan, kaikkein
vanhimman Forsyten haudan eteen.
Muutama sana, kourallinen multaa, arkun siirtäminen paikoilleen, ja Ann
täti oli mennyt viimeiseen lepoonsa.
Toimituksen uskottuina miehinä seisoivat kaikki viisi veljeä haudan
ympärillä, valkeat päät kumarassa. He tahtoivat nähdä, että Annin oli
hyvä olla siellä minne hän meni. Pieni omaisuutensa piti hänen jättää
tänne, mutta muuten kyllä tehtäisiin kaikki mitä voitiin tehdä.
Sitten kukin erikseen astui syrjään, pani hatun päähänsä ja kääntyi
takaisin tutkimaan uutta nimikirjoitusta perhehaudan marmorissa: