Hiljaisuutta katkaisi enää vain Balthasar-koiran kaappiminen.
Vanha Jolyon sanoi yksinkertaisesti: »Otaksun, ettei minun olisi
pitänyt tulla tänne, Jo, mutta minä olen niin yksin.»
Nämä sanat saivat nuoren Jolyonin nousemaan ja panemaan kätensä isän
olalle.
Viereisessä talossa joku soitti soittamasta päästyään »La donna é
mobile» virittämättömällä pianolla. Pieni puutarha oli joutunut
varjoon, aurinko ylettyi enää takimmaiselle seinälle, jonka vierellä
kyyristyvä kissa lekotteli, keltainen katse unisesti kääntyneenä
Balthasar koiraan. Kuului hyvin kaukaisen liikenteen unteloa huminaa,
köynnöskasvien peittämä ristikkoaita puutarhan ympärillä sulki
näkyvistä kaiken muun paitsi taivaan ja talon ja päärynäpuun, jonka
ylimpiä oksia aurinko vielä kultasi.
He istuivat siinä hetkisen, puhellen vain vähän. Sitten vanha Jolyon
nousi lähteäkseen, eikä sanaakaan lausuttu hänen tulemisestaan
uudelleen.
Hän käveli pois hyvin suruissaan. Mikä köyhä, viheliäinen paikka!
Ja hän ajatteli suurta, tyhjää taloaan Stanhope Gaten varrella,
Forsytelle soveliasta asuinpaikkaa, jonka suureen biljaardisaliin ja
arkihuoneeseen kukaan ei astunut viikosta toiseen.
Tuo nainen, jonka kasvoista hän oli melkein pitänyt, olisi saanut olla
puolta lihavampi. Jo'lla oli hänen kanssaan varmasti ikävä. Ja nuo
suloiset lapset! Oi, kuinka kauhistuttavan mieletöntä kaikki!
Hän kulki Edgware Roadia kohti, keskeltä pienten talojen rivejä, jotka
kaikki toivat hänen mieleensä (epäilemättä väärin, mutta Forsyten
ennakkoluulot ovat pyhiä) tiesi mitä pimeitä juttuja.
Yhteiskunta, mukamas, juoruavat ämmät ja kaikenlaiset töllistelijät,
olivat asettuneet tuomitsemaan hänen lihaansa ja vertansa. Joukko
vanhoja naisia! Hän iski sateenvarjonsa maahan, ikäänkuin olisi
tahtonut työntää sen noitten onnettomien sydämiin, jotka olivat
uskaltaneet karkoittaa maanpakoon hänen poikansa ja poikansa pojan,
joissa hän olisi voinut elää uudelleen.
Hän iski sateen varjoaan vihaisesti, ja hän oli kuitenkin seurannut
yhteiskunnan esimerkkiä viidentoista vuoden ajan, vain tänään hän oli
ollut sille uskoton!
Hän ajatteli Junea ja tämän äitivainaata ja koko juttua ja vanha
katkeruus täytti mielen. Viheliäinen juttu.
Kesti kauan, ennenkuin hän ehti Stanhope Gatelle, sillä luonnostaan
itsepintaisena hän käveli kaiken matkaa, koska oli äärimmäisen väsynyt.
Pestyään kätensä alakerran pesuhuoneessa hän meni ruokasaliin
odottamaan päivällistä. Se oli ainoa huone, jota hän käytti Junen
poissaollessa — tuntui vähemmän yksinäiseltä niin. Iltalehti ei ollut
vielä tullut, hän oli lukenut Timesin, ei ollut mitään tehtävää.
Huone oli etäällä liikenteestä ja hyvin hiljainen. Hän ei pitänyt
koirista, mutta koirastakin olisi ollut seuraa. Hänen katseensa
harhaili seinillä ja pysähtyi tauluun, jonka nimi oli: _»Hollantilaisia
kalastajaveneitä auringonlaskussa.»_ Se oli hänen kokoelmansa
mestariteos. Se ei tuottanut hänelle iloa. Hän sulki silmänsä. Hän
oli yksin! Hän tiesi, että hänen ei pitäisi valittaa, mutta hän ei
voinut sille mitään. Hän oli raukka — oli aina ollut raukka — ei mikään
onnenpoika. Sellainen oli hänen ajatuksensa.
Hovimestari tuli kattamaan päivällispöytää ja nähdessään isäntänsä
ilmeisesti nukkuvana oli äärimmäisen varovainen liikkeissään. Tällä
partaniekalla oli myöskin viikset, mitkä olivat aiheuttaneet vakavia
epäilyksiä monien perheenjäsenten mielessä, varsinkin niitten, jotka
Soamesin lailla olivat käyneet julkisia kouluja ja olivat tottuneet
olemaan nirsoja noissa asioissa. Voiko häntä tosiaankin katsoa
hovimestariksi? Leikilliset henget sanoivatkin häntä »Jolyon-sedän
lahkolaiseksi», George, tuo tunnustettu koiranleuka, oli antanut
hänelle nimen »Sankey».
Hän kulki edestakaisin suuren kiilloitetun sivupöydän ja suuren
kiilloitetun ruokapöydän välillä jäljittelemättömän sujuvasti ja
pehmeästi.
Vanha Jolyon katseli häntä ja oli nukkuvinaan. Tuo mies oli
viekastelija — sen hän oli aina tietänyt — joka ei huolinut muusta
kuin että pian sai työnsä pois tieltä ja pääsi vedonlyönteihinsä tai
vaimonsa luo tai taivas tiesi mihin. Laiskiainen! Lihava kuin mikäkin!
Eikä välittänyt isännästään vähääkään!
Mutta sitten, vasten hänen tahtoaan, tuli tuollainen filosofian hetki,
joka erotti vanhan Jolyonin muista Forsyteista.
Loppujen lopulta, miksi hän välittäisikään? Hän ei saanut palkkaa
välittämisestä, miksi siis odottaisi sitä? Tässä maailmassa ihmisten
ei tarvinnut odottaa kiintymystä, jolleivät maksaneet siitä. Toisessa
maailmassa olisi ehkä toisin — hän ei tietänyt, hän ei osannut sanoa!
Ja hän ummisti taas silmänsä.
Hovimestari jatkoi työtään tunteettomana ja salavihkaa, ottaen
esineitä sivupöydän eri lokeroista. Hän näytti aina kääntävän selkänsä
vanhaan Jolyoniin ja poisti siten toimistaan sen sopimattomuuden,
että ne suoritettiin isännän aikana. Silloin tällöin hän hengitti
hopeaesineisiin ja kuivasi ne säämiskäkappaleella. Hän näytti tutkivan,
paljonko viiniä oli kannuissa, joita hän kantoi huolellisesti ja melko
korkealla sallien partansa suojelevasti kallistua niiden yli. Tultuaan
valmiiksi hän seisoi hetkisen tarkastamassa isäntäänsä, ja hänen
vihertävissä silmissään oli halveksiva katse.
Loppujen lopulta hänen isäntänsä oli vanha ukkorahjus, josta ei ollut
enää paljon jäljellä!
Pehmeästi kuin uroskissa hän astui lattian poikki painaakseen
kellonauhasta. Hänellä oli määräys »päivällinen seitsemältä». Entäs
sitten vaikka isäntä nukkui, pianhan hänet sai hereille. Yö oli
nukkumista varten! Hänen piti ajatella itseään, sillä hänen piti lähteä
klubiinsa puoli kahdeksalta!
Kellonsoitto kutsui sisään palveluspojan, jolla oli hopeainen
liemimalja käsissään. Hovimestari otti sen häneltä ja asetti pöytään,
sitten, seisoen avonaisella ovella ikäänkuin ilmoittaen saapuvia
vieraita hän sanoi juhlallisella äänellä:
»Päivällinen on pöydässä, herra.»
Vanha Jolyon nousi hitaasti tuolistaan ja istahti pöydän ääreen syömään
päivällistään.