Vanha Jolyon tuli samana iltapäivänä Lordin krikettikentältä ja aikoi
lähteä kotiin. Jo ennen Hamilton Terracea hän kuitenkin oli muuttanut
mieltään. Hän otti ajurin ja määräsi osoitteeksi Wistaria Avenuen. Hän
oli tehnyt erään päätöksen.
June oli tuskin ollenkaan ollut kotona sillä viikolla, hän ei ollut
pitkiin aikoihin suonut isoisälle seuraansa, itse asiassa ei senjälkeen
kuin oli mennyt kihloihin Bosinneyn kanssa. Isoisä ei koskaan pyytänyt
Junea seurakseen. Hänen tapansa ei ollut pyytää ihmisiltä mitään.
Junella oli nyt vain yksi ajatus — Bosinney ja hänen hankkeensa — ja
hän jätti isoisän erakoksi suureen taloonsa, palveluskunnan keskelle,
ilman sieluakaan, Irenen kanssa puhua aamusta iltaan. Klubi oli
suljettu puhdistusta varten, virkatoverit lomalla, ei ollut siis
mitään, mikä vetäisi häntä Cityyn. June oli tahtonut häntä lähtemään
maalle; itse hän ei lähtisi, kun kerran Bosinney oli kaupungissa.
Mutta minnekä hän yksinään lähtisi? Hän ei voinut seuratta matkustaa
ulkomaille, meri myllersi hänen maksansa, hän vihasi hotelleja.
Roger lähti vesiparannuslaitokseen — mutta sellaiseen ei hän vain
elinaikanaan rupeaisi. Tuollaiset uusmuotiset laitokset olivat silkkaa
huijausta!
Tähän tapaan hän puki sanoiksi sielunsa yksinäisyyttä, uurteet
syvenivät hänen kasvoillaan, silmissä oli päivästä päivään surullinen
katse, joka tuntui niin oudolta noilla kasvoilla, jotka olivat
tottuneet olemaan väkevät ja kirkkaat.
Ja niinpä hän sinä iltapäivänä lähti retkelle St. John's Woodiin,
siihen kultaiseen valoon, joka täplitti pyöristetyt, vihreät
akasiapensaat pienten talojen edustalla, kesäisessä päivänpaisteessa,
joka näytti viettävän juhlaa pikku puutarhoissa, ja katseli ympärilleen
kiinnostuneena, sillä tämä oli seutua, johon kukaan Forsyte ei astunut
ilman julkista paheksumista ja salaista uteliaisuutta.
Ajurin vaunut pysähtyivät erään pienen talon eteen, jonka erikoinen
vaaleankeltainen väri osoitti, että se oli kauan ollut vapaana maalarin
kosketuksesta. Siinä oli ulompi portti ja maalaistyylinen sisäänkäytävä.
Hän astui vaunuista, näköjään hyvin tyvenenä, valtainen pää riippuvine
viiksineen ja valkeine hiustupsuineen hyvin suorana erikoisen
leveälierisen hatun alla, katse lujana, vähän vihaisena. Hänet oli
suorastaan pakotettu tähän.
»Onko rouva Jolyon Forsyte kotona?»
»On kyllä, herra — minkä nimen saan ilmoittaa?»
Vanha Jolyon ei voinut olla vilkaisematta pikku palvelustyttöön
sanoessaan nimensä. Tyttö oli hänen mielestään sellainen lystikäs pikku
tyllerö.
Ja hän seurasi tyttöä läpi pimeän hallin pieneen kaksiosaiseen
arkihuoneeseen, jonka huonekaluissa oli sitsipäälliset, ja pieni
palvelustyttö istutti hänet nojatuoliin.
»He ovat kaikki puutarhassa, herra, jos olette hyvä ja odotatte,
ilmoitan heille.»
Vanha Jolyon istahti sitsipäällyksiseen tuoliin ja katseli ympärilleen.
Koko paikka näytti hänestä tökeröltä, niin hän olisi sanonut, kaikessa
oli jokin — hän ei oikein osannut sanoa mikä — jokin kuluneisuuden
leima tai pikemmin paikkaamalla tehdyn. Niin pitkälle kuin hän
saattoi nähdä ei ainoakaan huonekalu ollut viiden punnan lapun
arvoinen. Seinät, jotka kauan sitten oli maalattu, olivat koristellut
vesiväriluonnoksilla. Katossa oli pitkä, mutkikas halkeama.
Nämä pienet talot olivat kaikki vanhoja, kehnoa tekoa, hän toivoi että
vuokra oli alle sadan vuodessa. Ajatus, että eräs Forsyte — hänen oma
poikansa — asui tällaisessa paikassa, koski häneen enemmän kuin hän
olisi osannut sanoa.
Pieni palvelustyttö tuli takaisin. Tahtoisiko hän olla hyvä ja tulla
puutarhaan?
Vanha Jolyon marssi ulos ranskalaisten ikkunaovien kautta.
Laskeutuessaan portaita hän huomasi, että ne olivat maalauksen
tarpeessa.
Nuori Jolyon, hänen vaimonsa, hänen kaksi lastaan ja koiransa Balthasar
olivat kaikki ulkona päärynäpuun alla.
Tämä kävely heitä kohti oli rohkein teko vanhan Jolyonin elämässä,
mutta yksikään hänen kasvolihaksensa ei liikkunut, ei ainoakaan
hermostunut liike kavaltanut häntä. Hän suuntasi syvällepainuneitten
silmiensä katseen suoraan viholliseen.
Näinä kahtena minuuttina hän osoitti täydellisyyteen saakka sitä
itsetiedotonta terveyttä, tasapainoa ja olemuksen elinvoimaa, joka
oli tehnyt hänestä ja niin monesta muusta hänen luokkaansa kuuluvasta
kansakunnan ytimen. Koreilemattomassa omien asiainsa hoidossa ja kaiken
muun laiminlyömisessä he ilmensivät sitä brittiläisen oleellista
individualismia, joka johtuu hänen maansa elämän luonnollisesta
eristyksestä.
Koira Balthasar nuuski hänen housujensa lahkeita. Tuo ystävällinen ja
kyynillinen sekasikiö — venäläisen villakoiran ja mäyräkoiran liiton
hedelmä — oli tarkka nuuskimaan kaikkea tavatonta.
Kun omituiset tervehdykset olivat ohi, istahti vanha Jolyon
pajutuoliin, ja molemmat lapsenlapset, yksi kummallakin puolin hänen
polviaan, katselivat häntä hiljaisina, sillä he eivät koskaan olleet
nähneet niin vanhaa miestä.
He olivat erilaisia, ikäänkuin olisivat tunnustaneet sen eron, jonka
olosuhteet jo syntymässä olivat panneet heihin. Jolly, synnin lapsi,
oli pulleaposkinen, hänen pellavanvärinen tukkansa oli harjattu otsalta
pois ja hänellä oli kuoppa leuassa, ujon ystävällinen ilme ja Forsyten
silmät. Pikku Holly, avioliiton lapsi, oli tummaihoinen, juhlallinen
sielu, jolla oli äitinsä harmaat ja surumieliset silmät.
Koira Balthasar, joka oli kävellyt kolmen pienen kukkapenkin ympäri
osoittaakseen äärimmäistä ylenkatsettaan koko maailmaa kohtaan, oli
myöskin istahtanut vanhan Jolyonin eteen, ja huojuttaen luonnonkiharaa
häntäänsä tiheään selkänsä yli se tuijotti silmin, jotka eivät
rävähtäneet.
Puutarhassakin vaivasi vanhaa Jolyonia kaikkien esineitten kömpelyys.
Pajutuoli ritisi hänen painonsa alla, puutarhapenkit näyttivät
hoidottomilta, ja kauemmaksi, tahraisen seinän vierelle, olivat kissat
tehneet polun.
Sillä välin kun hän ja hänen lapsenlapsensa alistivat toisensa tuohon
erikoiseen, sekä uteliaaseen että luottavaan tutkimukseen, joka
tapahtuu hyvin nuorten ja hyvin vanhojen välillä, nuori Jolyon katseli
vaimoaan.
Väri oli tummentunut hänen laihoilla, soikeilla kasvoillaan, joihin
kuului suorat kulmakarvat ja suuret harmaat silmät. Hänen tukkansa,
joka oli harjattu otsalta ylöspäin hienoille, korkeille aalloille, oli
tulossa harmaaksi niinkuin hänen omansakin, ja tuo harmaus teki poskien
äkillisen, vilkkaan värin tuskallisen pateettiseksi.
Hänen kasvojensa ilme, jonkalaista mies ei ollut koskaan ennen
niillä nähnyt, jonkalaisen vaimo oli aina häneltä kätkenyt, oli
täynnä salaista katkeruutta, kaipausta ja pelkoa. Silmät tuijottivat
tuskallisesti värähtelevien luomien alta. Ja hän oli ääneti.
Jolly yksin piti yllä keskustelua, hänellä oli paljon omaisuutta, ja
hänelle oli tärkeätä, että tuo tuntematon ystävä, jolla oli äärettömän
isot viikset ja kädet vallan täynnä sinisiä suonia ja joka istui jalat
ristissä aivan kuin isä (tapa, johon Jolly itse pyrki), saisi tietää
siitä, mutta koska hän oli Forsyte, vaikka ei vielä kahdeksaa vuotta
täyttänyt, ei hän maininnut sitä esinettä, mikä tällä hetkellä oli
lähinnä hänen sydäntään — erään kaupan ikkunassa olevaa sotilasleiriä,
jonka isä oli luvannut ostaa hänelle. Se tuntui epäilemättä liian
kallisarvoiselta, sen mainitseminen nyt jo olisi ollut Sallimuksen
kiusaamista.
Ja auringonvalo leikitteli lehtien lomitse tuolla pienellä, kolmea
sukupolvea edustavalla seurueella, joka oli ryhmittynyt jo ammoin
hedelmättömäksi jääneen päärynäpuun alle.
Vanhan Jolyonin kasvot alkoivat punottaa paikoittain, niinkuin vanhojen
miesten kasvot punertuvat auringossa. Hän otti Jollyn toisen käden
omaansa, poika kiipesi hänen polvelleen, ja pikku Holly, jota tämä näky
tenhosi, kiipesi syliin hänkin. Balthasar koiran kaappiminen kuului
rytmillisenä.
Äkkiä nuori rouva Jolyon nousi ja riensi sisään. Minuuttia myöhemmin
hänen miehensä mutisi anteeksipyynnön ja seurasi perässä. Vanha Jolyon
jäi yksin lastenlastensa kanssa.
Ja hienosti irooninen Luonto alkoi panna toimeen erästä noita omituisia
mullistuksiaan noudattaen kiertokulkunsa lakeja hänen sydämensä
syvyydessä. Ja tuo hellyys pieniä lapsia kohtaan, tuo alkavan elämän
intohimo, joka kerran oli saanut hänet luopumaan pojastaan ja
seuraamaan Junea, pani hänet nyt luopumaan Junesta ja seuraamaan näitä
pieniä olentoja. Nuoruus paloi aina liekkinä, hänen rinnassaan, ja
nuoruuteen hän palasi, pyöreitten pikku jäsenten luo, jotka olivat
niin huolettomat, että vaativat huolenpitoa, pyöreitten pikku kasvojen
luo, jotka olivat niin järjettömän juhlalliset tai kirkkaat, kimeitten
kielten ja heleän, pulppuilevan naurun, itse pintaisina nykivien
käsien ja pienten ruumiitten, jotka painautuivat hänen jalkoihinsa
— kaiken luo, mikä oli nuorta ja nuorta ja vielä kerran nuorta. Ja
hänen silmänsä pehmenivät, hänen äänensä ja laihat, suonikkaat kätensä
pehmenivät, pehmeni sydänkin hänen rinnassaan. Ja näille pienille
olennoille tuli hänestä heti hauskuuden tyyssija, paikka, missä he
olivat turvassa ja saivat puhua ja nauraa ja leikkiä, kunnes vanhan
Jolyonin pajutuolista säteili kolmen sydämen täydellinen ilo.
Mutta nuoren Jolyonin laita oli toinen, kun hän seurasi vaimoaan tämän
huoneeseen.
Hän näki vaimonsa istuvan tuolillaan peilipöytänsä edessä, kädet
kasvoille nostettuina.
Vaimon olkapäät vapisivat nyyhkytyksistä. Tämä hänen kärsimisen
intohimonsa oli miehelle arvoitus. Häh oli kokenut sata tuollaista
purkausta; kuinka hän oli läpäissyt ne, sitä hän ei koskaan voinut
käsittää, sillä hän ei voinut koskaan uskoa, että ne olivat vain
hetkellisiä eivätkä merkinneet heidän yhteiselämänsä viimeistä hetkeä.
Yöllä vaimo varmaan kietoisi käsivartensa hänen kaulaansa ja sanoisi:
»Oi, Jo, kuinka saat kärsiä minun tähteni», niin kuin sata kertaa
ennenkin.
Hän ojensi kätensä ja sujautti parranajovehkeet salaa taskuunsa.
»Minä en voi olla täällä», hän ajatteli, »minun täytyy mennä alas.
Sanaakaan lausumatta hän lähti huoneesta ja palasi takaisin puutarhaan.
Vanha Jolyon piti Hollya polvillaan ja tämä oli vallannut hänen
kellonsa. Jolly taas, hyvin punaisena kasvoiltaan, yritti näyttää
hänelle, että hän osasi seisoa päällään. Koira Balthasar oli tullut
mahdollisimman lähelle teepöytää ja iskenyt silmänsä kaakkuun.
Nuori Jolyon tunsi ilkeätä halua lopettaa heidän ilonsa lyhyeen.
Mitä asiaa oli isällä tulla tänne ja järkyttää hänen vaimoaan noin
kovin? Se oli isku, kaikkien näiden vuosien jälkeen! Isän olisi pitänyt
tietää, hänen olisi pitänyt antaa heille ennakkovaroitus, mutta
oliko kukaan Forsyte koskaan ajatellut, että hänen käytöksensä voisi
järkyttää jotakin? Ja näillä ajatuksilla hän teki vanhalle Jolyonille
vääryyttä.
Hän puhui kirpeästi lapsilleen ja sanoi, että heidän piti mennä juomaan
teetään. Suuresti yllätettyinä, sillä he eivät koskaan ennen olleet
kuulleet isänsä puhuvan terävällä äänellä, he lähtivät käsi kädessä,
pikku Hollyn katsellessa taakseen olkansa yli.
Nuori Jolyon kaatoi teetä.
»Vaimoni ei voi hyvin tänään», sanoi hän, mutta hän tiesi varsin hyvin,
että isä oli selvillä tuon äkillisen poistumisen syystä, ja hän melkein
vihasi vanhaa miestä, joka saattoi istua siinä niin rauhallisena.
»Sinullahan on sievä pieni talo tässä», sanoi vanha Jolyon ovelan
näköisenä. »Olet kai ottanut sen vuokralle.»
Nuori Jolyon nyökäytti päätään.
»Minä en pidä tästä ympäristöstä», sanoi vanha Jolyon, »se on
rappeutunutta ryhmäkuntaa.»