Kauan ei kestänyt, ennenkuin Soamesin rakentamispäätös oli koko perheen
tietona ja aiheutti sen hälinän, minkä jokainen omaisuutta koskeva
hanke Forsyteissä aiheuttaa.
Se ei ollut Soamesin syy, sillä hän oli päättänyt, ettei kukaan saisi
tietää. June oli sydämensä kyllyydessä kertonut rouva Smallille antaen
hänelle luvan kertoa vain Ann tädille — hän ajatteli, että se ehkä
virkistäisi tuota herttaista vanhusparkaa! Sillä Ann täti oli nyt
pysynyt huoneessaan monta päivää.
Rouva Small kertoi Ann tädille heti, ja tämä hymyili tyynyiltään sanoen
selvällä, vapisevalla vanhalla äänellään:
»Se on erinomaista June kullalle, mutta minä toivon, että he ovat
varovaisia — se on aika vaarallista!»
Kun hän taas jäi yksin, ilmestyi hänen kasvoilleen tuikea kurttu, joka
oli kuin sateista aamua ennustava pilvi.
Hänen maatessaan täällä niin monta päivää jatkui »tahdon lataamisen»
prosessi kaiken aikaa, se levisi hänen kasvoilleenkin, ja suupielissä
oli tiukkenevia liikkeitä alituiseen.
Palvelustyttö Smither, joka oli ollut hänen palveluksessaan
tyttöiästään saakka ja jonka mainittiin olevan »Smither, hyvä tyttö,
mutta niin hidas!» — palvelustyttö Smither suoritti joka aamu
äärimmäisen täsmällisenä vanhuksen pukeutumisen kruunausseremonian.
Ottaen puhtaanvalkean korulippaan kätköistä nuo litteät, harmaat
kiharat, persoonallisen arvokkuuden tunnukset, hän asetti ne
turvallisesti emäntänsä käsiin ja käänsi selkänsä.
Ja joka päivä kutsuttiin tädit Juley ja Hester kertomaan Timothyn
kuulumisia, mitä uutta Nicholasista, oliko June kulta onnistunut
saamaan Jolyonin lyhentämään kihlausaikaa, nyt kun Bosinney rakensi
Soamesille taloa, mahtoiko nuoren Rogerin vaimo todellakin odottaa,
kuinka Archien leikkaus oli onnistunut ja mitä Swithin oli tehnyt
tuolla Wigmore-Streetin tyhjällä talolla, jonka vuokralainen oli
menettänyt kaikki rahansa ja kohdellut häntä niin huonosti, ja
ennen kaikkea Soamesista, vieläköhän — vieläköhän Irene pyysi omaa
makuuhuonetta? Ja joka aamu sanottiin Smitherille: »Tänä iltapäivänä
tulen alakertaan, Smither, kahden ajoissa tarvitsen käsivarttasi
kaikkien näiden vuoteessa vietettyjen päivien jälkeen.»
Kerrottuaan Ann tädille rouva Small oli uskonut taloasian rouva
Nicholasille, joka vuorostaan oli pyytänyt sille vahvistusta Winifred
Dartielta otaksuen tietysti, että tämä, joka oli Soamesin sisar,
tietäisi asian tarkalleen. Hänen kauttaan se oli asianmukaisella
kiertokulullaan tullut Jamesin korviin. Hän oli ollut aika lailla
järkytetty.
Kukaan, sanoi hän, ei kertonut hänelle mitään. Ja sen sijaan, että
olisi mennyt suoraan Soamesin itsensä luo, jonka vaiteliaisuutta hän
pelkäsi, hän otti sateenvarjonsa ja lähti Timothyn taloon.
Hän kohtasi rouva Septimuksen ja Hesterin (jolle oli kerrottu — hän oli
niin luotettava, puhuminen oli hänestä väsyttävää) valmiina, vieläpä
innokkaina keskustelemaan uutisesta. Oli kovin hyvä, he ajattelivat,
että rakas Soames tahtoi käyttää herra Bosinneytä, mutta aika
uskallettua. Kuinkas George nimittääkään häntä? »Merirosvo!» Kuinka
hullunkurista! Mutta George oli sellainen hulluttelija! Asia pysyisi
tällä tavoin kuitenkin perheenkeskeisenä — nähtävästi heidän tosiaankin
piti katsoa herra Bosinneyn kuuluvan perheeseen, vaikka se tuntuikin
oudolta.
Tässä James keskeytti:
»Kukaan ei tiedä hänestä mitään. En käsitä mitä Soames tahtoo
tuollaisesta nuoresta miehestä. En ihmettelisi, jos Irene olisi
kuiskannut sen hänen korvaansa. Minä aion puhua...»
»Soames oli», keskeytti Juley-täti, »sanonut herra Bosinneylle, ettei
hän tahdo asiasta puhuttavan. Hän ei pitäisi siitä, ja olen varma, että
Timothy olisi hyvin pahoillaan, jos hän tietäisi...»
James pani käden korvansa taakse.
»Mitä?» sanoi hän. »Olen tullut hyvin kuuroksi. Luultavasti en oikein
kuule, mitä ihmiset sanovat. Emilyn varvasta särkee, emme pääse
lähtemään Walesiin ennen kuun loppua. Aina pitää olla jotakin.» Ja
saatuaan mitä hän tahtoi hän otti hattunsa ja lähti.
Oli kaunis iltapäivä, ja hän käveli puiston poikki Soamesin luo, missä
aikoi syödä päivällistä, sillä varvas piti Emilyä vuoteessa ja Rachel
ja Cicely olivat lähteneet vieraisille maaseudulle. Hän kulki viettävää
polkua Bayswaterin puolelta Rotten Rowta Knightsbridge Gatelle, niityn
poikki, jonka peitti lyhyt, palanut ruoho ja jolla täplinä oli mustia
lampaita sinne tänne siroteltuina keskelle istuvia pareja ja oudon
näköisiä, suullaan makaavia kulkureita, jotka olivat kuin kaatuneitten
ruumiita sodan aallon huuhtelemalla kentällä.
Hän kulki nopeasti, pää kumarassa, katselematta oikeaan tai vasempaan.
Tämän puiston, hänen oman taistelukenttänsä keskuksen näkeminen, jolla
hän oli kaiken ikäänsä kamppaillut, ei herättänyt mitään ajatusta tai
mietettä hänen mielessään. Nuo ruumiit, jotka olivat singahtaneet
tänne taistelunsa paineesta ja tuoksinasta, nuo rakastavaiset parit,
jotka poskitusten viettivät elämänsä polkumyllyn yksitoikkoisuudesta
riistettyä joutilasta onnen hetkeä, ne eivät herättäneet mitään
mielikuvaa hänessä, hän oli elänyt yli tuon laatuisen mielikuvituksen,
ja niinkuin lampaitten, niin oli hänenkin turpansa kiintynyt vain
laitumeen, jolta jyrsittiin ruohoa.
Eräs hänen vuokralaisistaan oli hiljattain osoittanut taipumuksia
myöhästyä maksuissaan, ja nyt oli tullut polttavaksi kysymykseksi,
olisiko paras sanoa hänet irti heti, silläkin uhalla ettei taloa
saataisi uudelleen vuokratuksi ennen joulua. Swithinillä oli juuri
ollut ikävyyksiä vuokralaisistaan, mutta se oli hänelle parhaiksi —
mitä oli odottanut niin kauan?
Hän pohti tätä kävellessään nopein askelin, pitäen huolellisesti
kiinni sateenvarjon varresta, juuri kädensijan koukun alapuolelta,
niin että kärki ei koskettanut maahan eikä silkki hankaantunut.
Ohuet, korkeat olkapäät olivat kumaraiset, pitkät jalat liikkuivat
nopeina ja täsmällisinä kuin kone, ja tämä kulku läpi puiston, jossa
aurinko kirkkaana loisti yli niin paljon joutilaisuuden — niin monen
inhimillisen todisteen siitä tunnottomasta taistelusta, jota raivoisa
Omistushalu tässäkin piirissä kävi — oli kuin maalinnun lentoa meren
poikki.
Tullessaan ulos Albert Gatesta hän tunsi jonkun koskettavan
käsivarttaan.
Se oli Soames, joka äkkiä oli ilmaantunut hänen vierelleen Piccadillyn
varjopuolelta, jota pitkin hän oli kävellyt kotiin toimistostaan.
»Äitisi on vuoteessa», sanoi James. »Olin tulossa teille, mutta olen
kai tiellä.»
Jamesin ja hänen poikansa ulkonaista suhdetta luonnehti erikoisesti
forsyteläinen tunteellisuuden puute, mutta he eivät silti suinkaan
olleet pitämättä toisistaan. Ehkä he katsoivat toisiaan sijoituksiksi,
ainakin he huolehtivat toinen toisensa hyvinvoinnista ja nauttivat
toistensa seurasta. He eivät olleet koskaan vaihtaneet kahta sanaa
elämän sisäisemmistä ongelmista eivätkä toinen toisensa aikana
ilmaisseet minkään syvemmän tunteen olemassaoloa.
Heidät yhdisti toisiinsa jokin, joka on sanaerittelyn ulkopuolella,
jokin, joka kätkeytyy syvälle kansojen ja perheitten syvimpään
olemukseen — sillä sanotaan, että veri on vettä sakeampi — eikä
kumpikaan heistä ollut kylmäverinen mies. Itse asiassa rakkaus omiin
lapsiin oli nyt Jamesin elämän liikkeellepaneva voima. Omata olentoja,
jotka olivat osa hänestä, joille hän saattoi siirtää säästämänsä rahan,
siinä kaiken hänen säästämisensä juuri. Ja mitä muuta iloa olisi
hänellä seitsemänkymmenviiden vuoden iässä ollut kuin — säästäminen?
Elämän ydin oli säästöjen tekemisessä lapsia varten.
Terveempää miestä kuin James Forsyte, kaikesta hänen ruikuttelustaan
huolimatta, ei ollut (jos terveyden johtava oire, niinkuin meille
sanotaan, on itsesäilytys, vaikka se Timothyssa epäilemättä oli
mennyt liian pitkälle) koko tässä Lontoossa, josta hän omisti niin
paljon ja jota hän niin äänettömällä rakkaudella rakasti, kuin
mahdollisuuksiensa keskusta ikään. Hän omisti keskiluokan ihmeellisen
vaistomaisen terveyden. Hänessä — enemmän kuin Jolyonissa, jolla oli
mestarillinen tahto ja hellyyden ja mietiskelyn hetkensä — enemmän kuin
Swithinissa, joka oli erikoisuutensa marttyyri — Nicholasissa, joka
kärsi taitavuudestaan ja Rogerissa, joka oli yritteliäisyytensä uhri —
sykki oikea kompromissin hermo. Hän oli kaikista veljeksistä vähimmän
huomattava hengeltään ja persoonaltaan, ja siksi hän todennäköisimmin
tulisi elämään ikuisesti.
Jamesille, enemmän kuin toisille, oli perhe merkitsevä ja rakas.
Hänen suhtautumisessaan elämään oli aina ollut jotakin alkeellisen
herttaista. Hän rakasti kotiliettä, hän rakasti juoruja ja hän
rakasti ruikuttamista. Kaikki hänen päätöksensä muodostuivat siitä
kermasta, minkä hän kuori perhesielun pinnalta, ja tämän perheen kautta
tuhansien muitten samaa kudosta olevien perheitten. Vuosi vuodelta,
viikko viikolta hän teki käyntejään Timothyn talossa, ja veljensä
etusalongissa hän istui — pitkät jalat ristissä, pitkä poskiparta
kehystämässä sileiksiajeltuja kasvoja — seuraten perhekattilan
kiehuntaa, kerman kohoamista pinnalle, ja hän palasi kotiin
turvallisin mielin, virkistyneenä, helpottuneena, tuntien epämääräistä
tyytyväisyyttä.
Itsesäilytysvaiston timantinkovuuden alla Jamesissa oli paljon
todellista pehmeyttä. Käynti Timothyn talossa oli kuin äidin sylissä
vietetty hetki, ja hänen oma syvä tarpeensa saada olla perhesiiven
suojeluksessa vaikutti vuorostaan hänen tunteisiinsa omia lapsia
kohtaan. Hänelle oli todellinen painajainen ajatella heidän olevan
alttiina maailman kohtelulle asioissa, jotka koskivat rahoja, terveyttä
tai mainetta. Kun hänen vanhan ystävänsä John Streetin poika meni
vapaaehtoiseen sotapalvelukseen, hän pudisti päätään ruikuttavasti ja
ihmetteli, kuinka John Street saattoi suostua siihen, ja kun sitten
nuori Street sai heittokeihään rintaansa, otti James sen niin kovasti
sydämelleen, että sai syyn lukuisiin vieraskäynteihin sanoakseen
kaikkialla, että hän kyllä tiesi juuri niin tulevan käymään ja että hän
oli ollut heille oikein vihainen.
Kun hänen vävyllään Dartiella oli tuo taloudellinen kriisinsä, joka
aiheutui öljyosakekeinottelusta, otti James sen kovin pahakseen. Oli
kuin kaiken varallisuuden kuolinkellot olisivat soineet. Toipuakseen
hän tarvitsi kolme kuukautta ja matkan Baden-Badeniin — oli jotakin
kauheata siinä ajatuksessa että ilman hänen, Jamesin, rahoja olisi
hänen vävynsä nimi joutunut vararikkoisten luetteloon.
Omaten niin vankan ruumiinrakenteen, että hän luuli kuolevansa, jos
hänen korvaansa särki, hän katsoi vaimonsa ja lastensa satunnaisia
sairauksia persoonallisiksi suruiksi, Sallimuksen erikoisiksi
toimenpiteiksi hänen mielenrauhansa järkyttämiseksi. Mutta hän ei
vähääkään uskonut oman välittömän perheensä ulkopuolella olevien
ihmisten vaivoihin ja vakuutti niiden joka tapauksessa johtuvan vain
laiminlyödystä maksasta.
Hänen yleinen selityksensä oli: »Mitä muuta he voivat odottaa? Niin käy
minunkin, jos en ole varovainen.»
Sinä iltana tullessaan Soamesin luo hän tunsi elämänsä erikoisen
armottomaksi. Tuossa Emily sairasti varvastaan, ja Rachel liehui
maaseudulla, hän ei saanut myötätuntoa keneltäkään. Ja Ann, hän oli
sairas — James ei uskonut, että hän kestäisi yli kesän, hän oli käynyt
talossa kolmasti ilman että Ann oli kyennyt tapaamaan häntä! Entä
sitten tuo Soamesin rakentamishanke, sitä sieti harkita. Ja mitä tuli
tuohon häiriöön Irenen kanssa, ei hän vain tietänyt mitä siitä saattoi
tulla — jotakin siitä voi tulla.
Hän astui Montpellier Squaren taloon n:o 62 lujasti aikoen olla surkea.
Kello oli jo puoli seitsemän, ja Irene istui arkihuoneessa
päivällispuvussaan. Hänellä oli yllään kullanvärinen pukunsa — sillä
käytettyään sitä kerran päivälliskutsuissa, kerran iltajuhlassa ja
kerran tanssiaisissa hän piti sen nyt loppuun kotona — ja hän oli
koristanut povensa oikealla pitsiryöpyllä, johon Jamesin silmät kohta
liimautuivat.
»Mistä saat kaikki tavarasi?» hän kysyi närkästyneellä äänellä.
»Rachel ja Cicely eivät koskaan ole puoliksikaan noin kauniita. Tuokin
ruusunnuppu — ei, eihän se voi olla oikea.»
Irene tuli lähemmäksi todistaakseen, että hän erehtyi.
Ja tahtomattaan tunsi James hänen miellyttävyytensä vaikutuksen,
joka henki hänestä kuin heikko, viekoitteleva tuoksu. Kukaan
itseäänkunnioittava Forsyte ei antaudu yhdestä iskusta, ja hän sanoi
vain arvelevansa, että Irene käytti sievoiset summat pukuihinsa.
Kello soi, Irene pisti valkean käsivartensa hänen käsipuoleensa ja vei
hänet ruokasaliin. Hän istutti Jamesin Soamesin tavalliselle paikalle
pöydänkulman taakse, vasemmalle puolelleen. Valo lankesi siihen
niin pehmeästi, ettei James tuntisi haittaa päivän asteettaisesta
sammumisesta. Ja Irene alkoi puhua Jamesille hänestä itsestään.
Nyt tapahtui Jamesissa muutos, joka muistutti hedelmän huomaamatonta
kypsymistä auringossa. Häneen tuli tunne, että häntä hyväiltiin ja
kiitettiin ja helliteltiin, ja kaikki ilman että hänen itsensä tarvitsi
kustantaa ainoatakaan hyväilyä tai kiitossanaa. Hän tunsi, että ruoka
oli hänelle sopivaa, sitä tunnetta hän ei voinut saada kotona, hän ei
tietänyt koska hän olisi näin nauttinut samppanjalasista, ja kysyessään
merkkiä ja hintaa hän kuuli yllätyksekseen, että se oli samaa mitä
hänellä itsellään oli suuri varasto kotona. Hän paikalla päätti antaa
viinikauppiaansa tietää, että häntä oli puijattu.
Katsoen ylös ruuastaan hän huomautti:
»Teillä on paljon kauniita tavaroita täällä. Mitä olette maksaneet
tuosta sokerisirottimesta? En ihmettelisi, vaikka se olisi maksanut
paljonkin.»
Hän oli erikoisesti mielissään nähdessään vastakkaisella seinällä
taulun, jonka hän itse oli antanut heille.
»En muistanutkaan, että se oli niin hyvä.»
He nousivat mennäkseen arkihuoneeseen, ja James seurasi Ireneä
kiinteästi.
»Tätä minä sanoisin mainioksi pikku päivälliseksi», mutisi hän
hengittäen viihtyisästi Irenen olkapään yli. »Ei mitään raskasta — eikä
liian ranskalaismallista. Mutta minä en saa sellaista kotona. Minä
maksan keittäjälleni kuusikymmentä puntaa vuodessa, mutta _hän_ ei vain
voisi tarjota minulle tällaista päivällistä.»
Hän ei ollut vielä tehnyt mitään viittausta talon rakentamiseen eikä
tehnyt silloinkaan, kun Soames, syyttäen liikeasioita, lähti yläkerran
huoneeseen, missä säilytti taulujaan.
James jäi miniänsä kanssa kahden. Viinin hehku ja oivallinen likööri
vaikuttivat hänessä yhä. Hän oli aivan lämmennyt Ireneä kohtaan. Tämä
oli tosiaankin viehättävä pieni olento, hän osasi kuunnella ja näytti
ymmärtävän mitä toinen sanoi. Ja puhuessaan James kaiken aikaa tutki
hänen vartaloaan, pronssinvärisistä kengistä aina hiuksien aaltoilevaan
kultaan asti. Irene nojautui taaksepäin empiirituolissaan, olkapäät
painautuneina selustaan — hänen notkea, mutta suora ruumiinsa huojui
hänen liikkuessaan ikäänkuin taipuen rakastajan syleilyyn. Hänen
huulensa hymyilivät, hänen silmänsä olivat puoliummessa.
Kenties jokin vaaran aavistus hänen asentonsa viehättävyydessä, kenties
jokin ruuansulatuksen jälkimaku teki Jamesin äkkiä mykäksi. Hän ei
muistanut ennen olleensa aivan yksin Irenen kanssa. Ja katsellessaan
häntä omituinen tunne valtasi Jamesin ikäänkuin hän olisi kohdannut
jotakin outoa ja vierasta.
Mitähän tuokin mahtoi ajatella nojautuessaan taaksepäin tuolla tavoin?
Ja kun James puhui, oli ääni terävämpi, ikäänkuin hänet olisi herätetty
mieluisasta unesta.
»Millä kulutat aikasi kaiken päivää?» hän sanoi. »Et koskaan tule Park
Laneen!»
Irene tuntui puolustautuvan hyvin laimeasti, eikä James katsonut
häneen. Hän ei tahtonut uskoa, että Irene todella välttäisi heitä — se
olisi sentään liikaa.
»Minä otaksun, ettei sinulla ole aikaa», sanoi hän. »Olet aina Junen
kanssa. Otaksun, että olet hänelle hyödyksi nyt kun hänellä on tuo
nuori mies — saat olla kaitsijana ja niin poispäin. Kerrotaan, ettei
June enää ole koskaan kotona, eikä setäsi Jolyon luultavasti ole
hyvillään siitä, että saa niin paljon jäädä yksin. Sanotaan, että June
aina on tuon nuoren Bosinneyn kintereillä, sulhanen kai tulee taloon
joka päivä. No mitä sinä arvelet hänestä? Minusta hän ei ole yhtään
minkään näköinen. Sanoisin, että harmaa tamma on parempi hevonen.»
Väri tummeni Irenen kasvoilla, ja James katseli häneen epäluuloisena.
»Ehkä ette aivan ymmärrä herra Bosinneytä», sanoi hän.
»Ymmärrä häntä», tiuskasi James. »Kuinka niin? Näenhän minä, että hän
on noita taiteellisia ihmisiä. Sanotaan, että hän on etevä — kaikki he
luulevat olevansa eteviä. Sinä tiedät hänestä enemmän kuin minä», hän
lisäsi, ja taas hänen epäluuloinen katseensa viipyi Irenessä.
»Hän piirtää Soamesille taloa», sanoi Irene pehmeästi koettaen
ilmeisesti tasoittaa asioita.
»Nyt pääsin siihen mitä minulla oli sanottavaa», jatkoi James. »En
ymmärrä mitä Soames tekee noin nuorella arkkitehdillä, miksi hän ei ota
ensiluokkaista miestä?»
»Ehkä herra Bosinney on ensiluokkainen.»
James nousi ja kääntyi, pää kumarassa.
»Niin se on», sanoi hän, »te nuoret ihmiset olette aina yhtä puolta, te
kaikki luulette tietävänne asiat parhaiten.»
Hän pysäytti pitkän, hontelon vartalonsa Irenen eteen, nosti sormensa
ja asetti sen hänen povensa tasolle ikäänkuin lausuen haasteen hänen
kauneudelleen.
»Kaikki mitä voin sanoa, on että nuo taiteilijaihmiset tai miksi
ikinä he sanovat itseään, ovat niin epäluotettavia kuin vain suinkin
saattavat olla, ja neuvoni sinulle on, ettet liikoja antautuisi
tekemisiin heidän kanssaan.»
Irene hymyili, ja hänen huultensa kaarteessa oli omituista ärsytystä.
Hän näytti menettäneen nöyrän ystävällisyytensä. Hänen rintansa nousi
ja laski kuin salaisessa tuskassa, hän veti kätensä pois levostaan
tuolin käsinojalla kunnes sormien päät yhtyivät, ja hänen tummat
silmänsä katsoivat tutkimattomasti Jamesiin.
Tämä tarkasti synkeänä lattiaa.
»Minä sanon sinulle mielipiteeni», sanoi hän, »on sääli, ettet ole
saanut lasta askarruttamaan ajatuksiasi ja itseäsi.»
Irenen kasvoille tuli heti miettivä ilme, ja Jameskin huomasi
jäykkyyden, joka valtasi koko hänen olemuksensa silkki- ja pitsipuvun
pehmeyden alla.
James säikähti sanojensa vaikutusta, ja niinkuin useimmat miehet,
joilla on rohkeutta niukalti, hän koetti heti puolustautua rupeamalla
pauhaamaan.
»Et näytä välittävän liikkumisesta. Miksi et aja Hurlinghamiin
kanssamme? Tai silloin tällöin käy teatterissa? Sinun iässäsi pitäisi
harrastaa kaikenlaista. Olethan nuori nainen.»
Miettivä ilme tummeni Irenen kasvoilla. James hermostui.
»No niin, minä en tiedä mistään mitään», sanoi hän, »kukaan ei kerro
minulle mitään. Soamesin pitäisi kyetä huolehtimaan asioistaan. Jollei
hän katso eteensä, älköön luottako minuun — siinä kaikki —»
Pureskellen etusormensa päätä hän lähetti kylmän, terävän katseen
miniäänsä.
Hän kohtasi tämän silmät kiintyneinä omiinsa niin tummina ja syvinä,
että hän pysähtyi, ja hänen tuli vähän hiki.
»No niin, minun täytyy lähteä», sanoi hän pienen hiljaisuuden jälkeen.
Minuuttia myöhemmin hän nousi, näyttäen hieman yllättyneeltä ikäänkuin
olisi odottanut, että häntä olisi pyydetty jäämään. Antaen kätensä
Irenelle hän salli tämän saattaa itsensä ovelle ja päästää ulos
kadulle. Hän ei tahtonut ajuria, hän tahtoi kävellä, Irenen piti sanoa
Soamesille hyvää yötä hänen puolestaan, ja jos Irene tahtoisi vähän
huvitusta, no niin, appi-isä veisi hänet Richmondiin ajelulle jonakin
päivänä.
Hän tuli kotiin, astui yläkertaan ja herätti Emilyn ensimmäisestä
unesta, johon tämä oli onnistunut pääsemään kahdenkymmenen neljän
tunnin aikana, kertoakseen hänelle saaneensa sen vaikutelman, että
asiat Soamesilla olivat hullusti. Tätä aihetta hän kehitteli puolen
tunnin ajan, kunnes vihdoin ilmoittaen, ettei tulisi nukkumaan
hiventäkään, hän käänsi kylkeä ja alkoi paikalla kuorsata.
Montpellier Squaren varrella Soames, joka oli tullut tauluhuoneesta,
seisoi näkymättömänä portaitten ylipäässä ja katseli Ireneä, joka
lajitteli viime postin tuomia kirjeitä. Irene kääntyi takaisin
arkihuoneeseen, mutta palasi hetken kuluttua ja seisoi ikäänkuin
kuunnellen jotakin. Sitten hän tuli hiipien portaita ylös,
kissanpoikanen käsivarrellaan. Soames saattoi nähdä, kuinka hänen
kasvonsa kallistuivat tuota pikku eläintä kohti, joka kehräsi hänen
kaulallaan. Miksi ei hän voinut katsoa Soamesiin tuolla tavoin?
Äkkiä Irene huomasi hänet, ja ilme hänen kasvoillaan muuttui.
»Onko kirjeitä minulle?» kysyi Soames.
»Kolme.»
Soames astui syrjään, ja muuta sanomatta Irene meni makuuhuoneeseen.