Niinkuin luokkansa ja sukupolvensa valistuneet tuhannet tuossa suuressa
Lontoon kaupungissa, kaikki ne, jotka eivät enää uskoneet punaisiin
samettituoleihin ja tiesivät, että nykyisitalialaiset marmoriryhmät
ovat _vieux jeu_, Soames Forsyte asui talossa, joka teki voitavansa.
Siinä oli yksilöllistä makua noudattava kuparinen ovenkolkutin,
ikkunat, jotka oli muutettu avattaviksi ulospäin, riippuvia kukkakoreja
verenpisaroineen ja taustassa (suuri vetonumero) pieni, vihreillä
tiilillä laskettu piha, jonka ympärillä kasvoi punaisia hortensioita
riikinkukonsinisissä ruukuissa. Tänne, pergamentinvärisen japanilaisen
päivänvalon alle, joka peitti pihan koko toisen pään, asukkaat ja
vieraat saattoivat vetäytyä suojaan uteliailta katseilta juomaan teetä
ja rauhassa tarkastamaan Soamesin uusimpia pieniä hopearasioita.
Sisustuksen koristelu suosi ensimmäistä keisarikuntaa ja William
Morrista. Kooltaan talo oli tilava, siinä oli lukemattomia pieniä
soppia, jotka olivat kuin linnun pesiä, ja niissä munina pieniä
hopeaesineitä.
Keskellä tätä yleistä täydellisyyttä kaksi lajia nirsoutta kamppaili
keskenään. Talossa oli emäntä, joka olisi elänyt hienostuneesti
autiolla saarella, ja isäntä, jonka hienostus, mikäli sitä oli, oli
kuin määräraha, asetettu omistajan oman etenemisen vuoksi, yleisen
kilpailun lakeja noudattaen. Tämä kilpaileva hienostus oli saanut
Soamesin Marlborough-päivinään ensimmäisenä luokalla käyttämään
valkoista liiviä kesäisin ja samettiliiviä talvisin, estänyt häntä
koskaan julkisesti esiintymästä kravattinauhanpää pilkistämässä
kauluksen alta ja saanut hänet pyyhkimään pölyn kiiltonahkakengistään
ennenkuin tutkintopäivänä astui suuren kuulijakunnan eteen lausumaan
Molièreä.
Virheettömyyden kalvo oli kasvanut Soamesin ylle niinkuin monen muun
lontoolaisen. Oli mahdotonta keksiä hänestä hiuskarvaakaan, joka olisi
ollut väärällä paikalla, kravattia, joka olisi kahdeksannesosankaan
tuumaa väistynyt kohtisuorasta suunnasta, kiillotonta kaulusta. Hän
ei millään muotoa olisi tullut toimeen ilman kylpyä — kylpeminen
kuului hyvään tapaan, ja hän halveksi katkerasti ihmisiä, jotka eivät
kylpeneet.
Mutta Irenen olisi hyvin voinut kuvitella vedenneidon tavoin kylpevän
kaukaisessa virrassa vain siksi, että sai nauttia raikkaudesta ja oman
kauniin ruumiinsa näkemisestä.
Tässä kautta talon tuntuvassa taistelussa vaimo oli jäänyt alakynteen.
Niinkuin saksilaisen ja kelttiläisen kansanaineksen vielä jatkuvassa
taistelussa herkempi ja vastaanottavaisempi temperamentti oli
pakottanut ylleen sovinnaisen pintaverhon.
Niin tuli talo tarkalleen muistuttamaan satoja toisia taloja, joilla
oli samat korkeat päämäärät. Siitä oli tullut »tuo Soames Forsyten
perin viehättävä pieni talo, täysin persoonallinen, kultaseni,
kerrassaan elegantti.»
Soames Forsyten talo — lue James Peabodyn, Thomas Atkinsin tai Emmanuel
Spagnolettin, itse asiassa kenen tahansa ylempään keskiluokkaan
kuuluvan lontoolaisen, jolta voi edellyttää makua, ja vaikka
koristeissa olisikin eroa, pitää lause paikkansa.
Elokuun kahdeksannen päivän iltana, viikkoa jälkeen Robin Hillin retken
istuivat Soames ja Irene päivällisellä tuon »täysin persoonallisen,
kerrassaan elegantin» talonsa ruokasalissa. Kuuma päivällinen
sunnuntaisin oli pieni erikoinen hienostus, joka oli ominainen tälle
ja monelle muulle talolle. Jo avioliittonsa alkuaikoina Soames oli
säätänyt tämän lain: »Palvelijain pitää antaa meille kuuma päivällinen
sunnuntaisin — eihän heillä ole muuta tehtävää kuin soitattaa
pelirasiaa.»
Säädös ei ollut aiheuttanut mitään vallankumousta. Sillä — Soamesista
miltei huono merkki — palvelijat olivat kiintyneet Ireneen, joka vasten
kaikkia terveitä traditioita näytti myöntävän heillekin oikeuden omaan
osuuteensa ihmisluonnon heikkoudesta.
Onnellinen pari istui, ei vastakkain, vaan suorakulmaisesti kauniin
ruusupuisen pöydän ääressä. Pöydässä ei ollut liinaa — taaskin
hienostuksen piirre — eikä sanaakaan ollut vielä lausuttu.
Soames puhui päivällisen aikana mielellään asioistaan tai kertoi
mitä oli ostanut, ja niin kauan kuin hän itse puhui, ei Irenen
hiljaisuus vaivannut häntä. Tänä iltana hänen oli ollut mahdoton puhua.
Rakentamisen päätös oli painanut hänen mieltään kaiken viikkoa, ja nyt
hän oli päättänyt kertoa Irenelle.
Ilmoituksenteosta johtuva hermostus ärsytti häntä syvästi, Irenellä
ei ollut mitään syytä saada hänet hermostumaan näin — ovathan vaimo
ja mies yksi ja sama henkilö. Irene ei ollut katsahtanutkaan häneen
sitten kun he istuivat pöytään, ja Soames ihmetteli, mitä maailmassa
hän mahtoi miettiä koko tämän ajan. Oli kovaa, kun mies ahersi niinkuin
hän, teki rahaa vaimolleen — niin, ja kipu sydämessä — oli kovaa,
että vaimo istui siinä ja näytti siltä kuin huoneen seinät olisivat
saartaneet häntä. Se olisi jo riittänyt saamaan miehen nousemaan ja
lähtemään pöydästä.
Valo lankesi vaaleanpunaisen lampunvarjostimen läpi hänen niskalleen ja
käsivarsilleen. Soames piti siitä, että Irene päivällisellä esiintyi
iltapuvussa, se antoi hänelle kuvaamattoman ylemmyyden tunteen enimpiin
tuttaviinsa nähden, joitten vaimot tyytyivät parhaimpiin aamupäivä-
tai teepukuihinsa syödessään päivällistä kotona. Vaaleanpunaisessa
valossa hänen ambranvärinen tukkansa ja vaalea ihonsa olivat omituisena
vastakohtana tummanruskeille silmille.
Voiko mies omistaa mitään kauniimpaa kuin tämän päivällispöydän
syvine värivivahduksineen, nuo tähtimäiset, pehmeälehtiset ruusut,
punertavat lasit ja hienot hopeakalut, voiko mies omistaa mitään
kauniimpaa kuin naisen, joka istui tämän pöydän ääressä? Kiitollisuus
ei ollut Forsytein hyve, heillä kun kilpailukiihkossaan ja hyvässä
arkijärkevyydessään ei ollut tilaisuutta siihen, ja Soames tunsi vain
tuskaksi yltyvää kiihtymystä siitä, että hän ei omistanut vaimoaan
niinkuin hänellä olisi ollut oikeus omistaa hänet, että hän ei voinut
käden ojentamalla poimia häntä niinkuin ruusua tuosta ja hengittää
hänen sydämensä salaisuuksia.
Kaikkeen muuhun omaisuuteensa, kokoamiinsa esineihin, hopeaan,
tauluihin, taloihin, kiinnityksiin hän oli saanut kiinteän ja läheisen
suhteen; vaimoonsa hän ei saanut mitään suhdetta.
Tämän hänen talonsa kaikille seinille oli kirjoitettu jotakin. Hänen
käytännönmiehen temperamenttinsa kapinoi tuota mystillistä varoitusta
vastaan, ettei muka Irene ollut luotu häntä varten. Hän oli nainut
tuon naisen, valloittanut hänet, tehnyt hänet omakseen, ja hänestä
tuntui sotivan kaikkein oleellisinta lakia, omistuksen lakia vastaan,
ettei hän voinut omistaa muuta kuin hänen ruumiinsa — jos sitäkään,
niinkuin hän oli alkanut epäillä. Jos joku olisi kysynyt häneltä,
tahtoiko hän omistaa Irenen sielun, olisi kysymys tuntunut hänestä sekä
naurettavalta että hempeämieliseltä. Mutta sitä hän kuitenkin tahtoi,
ja kirjoitus seinillä sanoi, ettei hän koskaan voisi.
Irene oli ikuisesti hiljainen, passiivinen, viehkeän vastahakoinen,
ikäänkuin häntä olisi kauhistuttanut ajatus, että hän sanalla,
liikkeellä tai merkillä saisi Soamesin uskomaan, että hän pitäisi
hänestä. Ja mies kysyi itseltään: »Näinkö minun aina pitää jatkaa?»
Niinkuin useimmat sukupolvensa romaaninlukijat (ja Soames oli
suuri romaaninlukija) hän oli saanut elämännäkemykseensä värin
kirjallisuudesta, ja hän oli imenyt itseensä uskon, että tässä oli
vain kysymys ajasta. Lopussa mies aina voitti vaimonsa kiintymyksen.
Niissäkin tapauksissa, jotka päättyivät traagillisesti (sen luokan
kirjoja hän ei erikoisemmin harrastanut), vaimo aina kuoli kipeä
katumus huulillaan, tai jos mies kuoli — epämieluisa ajatus — vaimo
heittäytyi kuolettavien syytösten vallassa ruumiille.
Hän vei Irenen usein teatteriin vaistomaisesti valiten nykyaikaisen
seuraelämän kuvauksia nykyaikaisin avioliitto-ongelmin, jotka ovat
niin onnellisesti erilaiset kuin todellisuuden avioliitto-ongelmat.
Hän havaitsi, että nekin aina päättyivät samalla tavalla, silloinkin
kun rakastaja oli kysymyksessä. Näytelmää katsellessaan Soames usein
tunsi sympatiaa rakastajaa kohtaan, mutta jo ennenkuin hän ehti
kotiin, ajaessaan Irenen kanssa vuokravaunuissa, hän ymmärsi, että
se ei kelpaa, ja oli iloinen, että näytelmä oli päättynyt niinkuin
se päättyi. Eräs aviomiestyyppi oli juuri silloin tullut muotiin,
voimakas, vähän karkea, mutta äärimmäisen terve mies, jolla oli
erittäin paljon menestystä näytelmän lopulla. Tätä henkilöä kohtaan
Soamesilla ei tosiaankaan ollut myötätuntoa, ja jollei hän olisi
ajatellut omaa asemaansa, olisi hän ilmaissut vastenmielisyytensä
tuota miestä kohtaan. Mutta hän oli niin tietoinen siitä, kuinka
oleellisen välttämätöntä hänelle itselleen oli olla onnistunut, vieläpä
»voimakas» aviomies, ettei hän koskaan puhunut vastenmielisyydestään,
joka kenties, luonnon nurinkuristen menettelytapojen kautta, oli saanut
alkunsa salaisesta raakuuden varastosta hänessä itsessään.
Mutta Irenen hiljaisuus tänä iltana oli poikkeuksellinen. — Soames
ei ollut koskaan ennen nähnyt sellaista ilmettä hänen kasvoillaan.
Ja koska aina tavaton on hälyttävää, oli Soames hälyttynyt. Hän
söi herkkupalansa ja kiirehti tyttöä, joka lakaisi murut pöydältä
hopeaharjalla. Kun tyttö oli lähtenyt, hän täytti lasinsa viinillä ja
sanoi:
»Onko joku käynyt täällä tänä iltapäivänä?»
»June.»
»Mitä hän tahtoi?» Forsyten perheessä oli selviö, että ihmiset eivät
lähde minnekään, jolleivät tahdo jotakin. »Tuli puhumaan sulhasestaan,
arvaamma.»
Irene ei vastannut.
»Minusta näyttää siltä», jatkoi Soames, »että June on rakastuneempi
poikaan kuin tämä häneen. June on aina hänen kintereillään.»
Irenen katse teki hänen olonsa epämukavaksi.
»Sinun asiasi ei ole puhua tuollaisia», huudahti hän.
»Miksikä ei? Kuka tahansa näkee sen.»
»Eikä näe. Ja jos näkisikin, on rumaa sanoa niin.» Soames ei jaksanut
hillitä itseään.
»Olet sinäkin vaimo», sanoi hän. Mutta salaisesti hän ihmetteli Irenen
vastauksen kuumuutta, se ei ollut hänen tapaistaan. »Sinähän olet
hullaantunut Juneen! Minä voin sanoa sinulle jotakin: nyt kun hänellä
on merirosvo hinauksessaan, ei hän välitä sinusta kahdenpennin vertaa.
Sen tulet huomaamaan. Mutta sinä et tule näkemään häntä enää yhtä
paljon; me muutamme maalle.»
Hän oli iloinen saadessaan uutisensa sanotuksi kiukunpuuskassa. Hän
oli odottanut pettymyksen huutoa; ja hiljaisuus, jolla tieto otettiin
vastaan, hälytti häntä.
»Asia ei näytä kiinnostavan sinua», oli hänen pakko lisätä.
»Minä tiesin sen jo.»
Soames katsoi häneen terävästi.
»Kuka kertoi?»
»June.»
»Kuinka hän tiesi?»
Irene ei vastannut. Soames sanoi, hämillään ja epävarmana:
»Siitä tulee hieno juttu Bosinneylle, se merkitsee hänen uransa alkua.
Arvaan, että June on kertonut sinulle kaiken?»
»On.»
Oli taaskin hiljaisuus, sitten Soames sanoi:
»Otaksun, ettet halua lähteä?»
Irene ei vastannut.
»Niin no, minä en tiedä mitä sinä tahdot. Täällä et koskaan näytä
tyytyväiseltä.»
»Onko minun toivomuksillani mitään tekemistä sen asian kanssa?»
Hän otti ruusumaljakon ja lähti huoneesta. Soames jäi istumaan.
Tätäkö varten hän oli allekirjoittanut sopimuksen? Tätäkö varten hän
aikoi kuluttaa kymmenisentuhatta puntaa? Bosinneyn lause palasi hänen
mieleensä: »Naiset ovat niitä paholaisia.»
Mutta sitten hän tyyntyi. Pahemminkin olisi voinut käydä. Irene olisi
voinut tulistua. Jotakin enempää hän oli odottanut. Loppujen lopulta
oli onnellista, että June oli murtanut jään hänen puolestaan. Hän oli
lirkutellut asian tietoonsa Bosinneyltä. Soamesin olisi pitänyt tietää
se.
Hän sytytti savukkeensa. Oli miten oli, Irene ei ollut sentään pannut
toimeen kohtausta! Hän kyllä taipuisi — se oli parasta hänessä, hän
oli kylmä, mutta ei murjottava. Ja puhaltaen savua savukkeestaan
kiiltävällä pöydällä olevan leppäkertun päälle hän vaipui haaveilemaan
uudesta talostaan. Ei auttanut harmitella, hän menisi puhumaan
asiat selviksi. Irene istuisi tuolla ulkona pimeässä, japanilaisen
päivävarjon alla kutimineen. Kaunis, lämmin yö...
Itse asiassa June oli sinä iltapäivänä tullut silmät loistavina ja
sanonut: »Soames on sitten kelpo mies! Sehän on ihanaa Philille — juuri
sen hän tarvitsi!»
Kun Irenen kasvot pysyivät tummina ja hämmästyneinä hän jatkoi:
»Uusi talonne Robin Hillissä, tietysti. Mitä? Etkö tiedä?»
Irene ei tietänyt.
»Oi, sitten kai minä en olisi saanut kertoa!» Katsellen kärsimättömänä
ystäväänsä hän huudahti: »Näytät siltä kuin et välittäisi koko asiasta.
Etkö ymmärrä, tätä minä juuri olen rukoillut — tätä onnenpotkua hän on
odottanut kaiken aikaa. Nyt saadaan nähdä mihin hän pystyy.» Ja June
kertoi koko jutun alusta loppuun.
Oman kihlauksen jälkeen ei ystävättären asema näyttänyt häntä
suurestikaan kiinnostavan, ja ne hetket, jotka hän vietti Irenen
seurassa, kuluivat hänen omien asiainsa uskomiseen. Ja väliin, kaiken
osanottavan säälin ohella, hänen hymyssään väkisinkin näkyi hiven
surkuttelevaa ylenkatsetta naista kohtaan, joka oli tehnyt sellaisen
erehdyksen elämässään, niin suuren, naurettavan erehdyksen.
»Hän saa myöskin tehtäväkseen kaikki sisustustyöt — vapain käsin. Se
on suurenmoista —» June pyrskähti nauruun, hänen pieni vartalonsa
hytkyi iloisesti. Hän nosti kätensä ja iski sillä musliiniverhoja.
»Tiedätkö, että minä kysyin James sedältäkin —» Mutta äkkiä hänestä
tuntui epämieluisalta mainita tuota hetkeä ja hän pysähtyi. Ja
huomatessaan ystävänsä niin haluttomaksi vastaamaan hän lähti pois.
Kadulla hän katsoi taakseen, ja Irene seisoi vielä ovessa. Vastaukseksi
hänen jäähyväisheilutukseensa Irene nosti käden otsalleen ja hitaasti
kääntyen sulki oven...
Soames meni nyt arkihuoneeseen ja tarkasteli häntä ikkunan läpi.
Japanilaisen päivänvarjostimen alla hän istui hyvin hiljaa, ja
pitsiliina olkapäillä liikkui rinnan pehmeitten nousujen ja laskujen
mukana.
Mutta tuossa hiljaisessa olennossa, joka istui niin liikkumattomana
pimeydessä, näytti olevan lämpöä, salattua kiihkoa, ikäänkuin koko
hänen olemuksensa olisi tullut järkytetyksi ja jokin muutos olisi ollut
tapahtumassa sen kätketyissä syvyyksissä.
Soames hiipi huomaamatta takaisin ruokasaliin.