Soames Forsyte lähti ulos vihreäksimaalatusta päätyovestaan kolme
päivää jälkeen Swithinin päivällisten, katseli taakseen kadun toiselta
puolen ja vahvistui vaikutelmassaan, että talo kaipasi maalausta.
Hänen vaimonsa oli jäänyt istumaan olohuoneen sohvalle, kädet ristissä
polvillaan, ilmeisesti odottaen hänen lähtöään. Tämä ei ollut
tavatonta. Itse asiassa näin tapahtui joka päivä.
Hän ei voinut käsittää, mitä vikaa hänessä oli. Jospa hän olisi
edes juonut! Tekikö hän velkoja, pelasiko, kiroiliko, oliko hän
väkivaltainen, olivatko hänen ystävänsä hurjastelijoita, viipyikö hän
öisin ulkona? Päinvastoin.
Tuo syvä, hillitty vastenmielisyys, jonka hän tunsi vaimossaan, oli
hänelle salaisuus ja mitä hirvittävimmän ärsytyksen lähde. Että Irene
oli erehtynyt eikä rakastanut häntä, oli koettanut rakastaa eikä
voinut, se ei ilmeisesti ollut mikään syy.
Ei ollut ainakaan Forsyte se, joka olisi niin ulkomaalaisella tavalla
osannut selittää, miksi hänen vaimonsa ei tullut toimeen hänen kanssaan.
Soamesin oli niin ollen pakko panna koko syy vaimonsa niskoille. Hän ei
ollut koskaan tavannut naista, joka siinä määrin kykenisi herättämään
kiintymystä. He eivät voineet mennä minnekään ilman että hän huomasi,
kuinka suuri vetovoima Irenellä oli kaikkiin miehiin. Heidän katseensa,
käytöksensä, äänensä kavalsivat sen, vaikka Irenen suhtautuminen tähän
huomioon olikin yläpuolella kaiken moitteen. Että Irene oli noita —
anglosaksilaisessa rodussa verraten harvinaista — naisia, jotka ovat
syntyneet olemaan rakastettuina ja rakastamaan ja jotka eivät elä
jolleivät rakasta, se ei kyllä koskaan ollut tullut hänen mieleensä.
Hänen vetovoimaansa Soames katsoi osaksi hänen arvostaan aviomiehen
omaisuutena, mutta se sai hänet kuitenkin epäilemään, että Irene osaisi
antaakin yhtä hyvin kuin ottaa vastaan, eikä hän antanut hänelle,
Soamesille, mitään. »Miksi hän sitten meni naimisiin kanssani?» oli
hänen alituinen ajatuksensa. Hän oli unohtanut kosintansa, unohtanut ne
puolitoista vuotta, jolloin hän oli piirittänyt ja odottanut Ireneä,
keksinyt suunnitelmia hänen huvittamisekseen, antanut hänelle lahjoja,
kosinut aika ajoin ja pitänyt muut kosijat loitolla alituisella
läsnäolollaan. Hän oli unohtanut päivän, jolloin hän oli ovelasti
käyttänyt hyväkseen tytön satunnaista tuskastumista kotioloihinsa ja
kruunannut vaivansa menestyksellä. Jos hän jotakin muisti, oli se vain
tuo viehättävä oikullisuus, millä tuo kultatukkainen, tummasilmäinen
tyttö oli häntä kohdellut. Hän ei ainakaan muistanut tytön kasvojen
ilmettä — omituista, passiivista, vetoavaa — kun tämä äkkiä eräänä
päivänä oli antautunut ja sanonut suostuvansa hänen vaimokseen.
Hänen kosintansa oli ollut noita todellisen hartaita, joita kirjat
ja ihmiset ylistävät, kun rakastunut mies vihdoin saa palkan siitä,
että on takonut raudan pehmeäksi, ja kaikki on siitä lähtien oleva
onnellista kuin hääkellojen soitto ikään.
Soames käveli itää kohti pysytellen jurosti varjon puolella. Talo oli
korjattava, mikäli hän ei päättänyt muuttaa maalle ja rakentaa sinne.
Sadannen kerran siinä kuussa hän pohti tätä ongelmaa. Ei kannattanut
suinpäin syöksyä asioihin. Hän eli sangen mukavissa oloissa, hänen
tulonsa olivat lisääntymässä ja lähentelivät kolmea tuhatta vuodessa,
mutta kiinnitetty pääoma ei kenties ollut niin suuri kuin hänen isänsä
uskoi — Jamesilla oli taipumus otaksua lastensa oloja paremmiksi kuin
ne olivat. »Voin aika helposti panna liikkeelle kahdeksan tuhatta»,
ajatteli hän, »tarvitsematta edes kääntyä Robertsonin tai Nichollin
puoleen.»
Hän oli pysähtynyt erääseen taidekauppaan, sillä Soames oli
»asianharrastaja» taulujen alalla, ja hänen talossaan, Montpellier
Square 62, oli eräs pieni huone täynnä seinää vasten ladottuja
maalauksia, joille ei ollut tilaa näkyvillä. Hän toi niitä kotiin
palatessaan Citystä, tavallisesti pimeän tullen, ja oleskeli tässä
huoneessaan sununtai-iltapäivisin tuntikausia käännellen tauluja valoa
vastaan, tutkien merkintöjä niitten selkämyksissä ja väliin tehden
muistiinpanoja.
Ne olivat melkein kaikki maisemia, etualalla jokin ihmisolento, ja
todistivat jotakin salaperäistä kapinaa Lontoota, sen suuria taloja ja
loppumattomia katuja vastaan, tuota Lontoota, jossa hänen elämänsä,
hänen sukunsa ja luokkansa elämä kului. Aina silloin tällöin hän otti
taulun tai pari mukaansa vaunuihin ja pysähtyi Jobsonille matkallaan
Cityyn.
Hän näytti niitä harvoin kenellekään. Irene, jonka mielipidettä
hän kunnioitti ja ehkä juuri siksi ei koskaan kysynyt, oli käynyt
tässä huoneessa vain harvoin, silloinkin vain jotakin naisen työtä
suorittamassa. Hän ei ollut pyytänyt saada katsella tauluja eikä ollut
koskaan nähnyt niitä. Soamesille tämä oli yksi suru lisää. Hän vihasi
tuota Irenen ylpeyttä ja pelkäsi sitä salaa.
Taulumyymälän peililasi-ikkunassa hänen kuvansa seisoi ja katseli häntä.
Sileä tukka, joka näkyi korkean hatun reunan alta, oli kiiltävä
niinkuin hattukin. Posket, kalpeat ja litteät, parrattomien huulten
viiva, luja, sileäksiajeltu leuka, joka vivahti harmaalle, mustan,
tiukkaan napitetun takin täsmällisyys, kaikki puhui hillitystä,
umpimielisestä rauhasta, järkkymättömästä lujamielisyydestä, mutta
silmät, hänen harmaat, kylmät, rasittuneilta näyttävät silmänsä,
joitten välissä oli ryppy, tarkastelivat häntä surumielisenä ikäänkuin
salaisesta heikkoudesta tietoisina.
Hän pani merkille taulujen aiheet, maalarien nimet, arvioi hinnat,
mutta ei tuntenut sitä tyydytystä, jota tämä sisäinen arvostelu
tavallisesti hänelle tuotti, ja kulki edelleen.
N:o 62 menettelisi hyvinkin vuodeksi eteenpäin, jos hän kerran päätti
rakentaa. Aika oli edullinen rakentamiselle, rahan arvo oli parempi
kuin vuosiin, ja paikka, jonka hän oli nähnyt Robin Hillissä käydessään
keväällä tarkastamassa Nichollin kiinnityksiä — parempaa ei voinut
ajatella! Kahdentoista peninkulman päässä Hyde Park Corneristä, maan
arvo varmasti nousussa, tuottaisi aina enemmän kuin mitä hän nyt
maksoi siitä, niin että todella hyvään tyyliin rakennettu talo olisi
ensiluokkainen sijoitus.
Tietoisuus siitä, että hän olisi ainoa perheenjäsen, joka omistaa
maatalon, ei painanut paljoa vaa'assa, sillä todelliselle Forsytelle
tunne, myöskin yhteiskunnallisen aseman tunne, oli ylellisyyttä, joka
otettaisiin huomioon vasta sitten, kun aineellisempien nautintojen halu
oli tyydytetty.
Saada Irene pois Lontoosta, pois seurapiireistä ja ihmisiä näkemästä,
pois ystävien ja niitten luota, jotka panivat kaikenlaisia ajatuksia
hänen päähänsä! Siitä oli kysymys! Irene oli liian hyvää Junen kanssa.
June ei pitänyt Soamesista. Soames maksoi samalla mitalla. He olivat
samaa verta.
Olisi kaikki kaikessa saada Irene pois kaupungista. Talo olisi hänelle
mieleen, hänen olisi hauska hommata sen koristelutyössä, hän kun nyt
oli niin taiteellinen!
Talon piti olla hyvää tyyliä, sellaista, joka aina taatusti lisäisi sen
hintaa, jotakin ainutlaatuista, niinkuin Parkesin viime talo, jossa oli
torni. Mutta Parkes itse oli sanonut, että arkkitehti oli viedä hänet
häviöön: Noista miehistä ei koskaan voinut olla varma — jos niillä oli
nimeä, veivät ne asiakkaansa loppumattomiin kustannuksiin ja olivat
itserakkaita kaupan päälle.
Tavallisesta arkkitehdistä taas ei olisi mitään hyötyä — Parkesin
tornin muisteleminen teki tavallisen arkkitehdin käytön mahdottomaksi.
Niinpä hän oli tullut ajatelleeksi Bosinneytä. Swithinin päivällisten
jälkeen hän oli tehnyt tiedusteluja, joiden tulos oli ollut laiha,
mutta rohkaiseva: »Uutta koulua.»
»Etevä?»
»Kuinka haluatte vain — etevä kai — tai tuulenpieksäjä.»
Soames ei ollut kyennyt saamaan selville, mitä taloja Bosinney oli
rakentanut tai mitkä hänen toimensa olivat olleet. Mutta hän sai
sen vaikutelman, että Bosinney kykenisi täyttämään juuri hänen
vaatimuksensa. Mitä enemmän hän harkitsi tätä ajatusta, sitä enemmän se
miellytti häntä. Asia pysyisi tällä tavoin perheen keskuudessa, mikä
Forsyteillä oli miltei vaiston vaatimus, ja lisäksi hän saisi työn
teetetyksi alimman taksan mukaan, ellei suorastaan pilkkahintaan, mikä
olisikin kohtuullista, ottaen huomioon, kuinka oivallinen tilaisuus
Bosinneylla tässä olisi osoittaa lahjojaan, sillä talosta ei tulisi
mikään tavallinen rakennus.
Soames ajatteli suopeana kaikkia niitä muita töitä, mitä talo varmaan
tuottaisi nuorelle miehelle, sillä niinkuin jokainen Forsyte oli hänkin
kauttaaltaan optimisti, kun siitä oli jotakin hyötyä.
Bosinneyn toimisto oli Sloane Streetillä, aivan lähellä, joten hän
mukavasti voisi pitää silmällä suunnitelmia kaiken aikaa.
Irene todennäköisesti ei myöskään vastustaisi Lontoosta lähtöä, jos työ
annettaisiin hänen parhaan ystävänsä sulhaselle. Junen naimisiinmeno
voisi riippua siitä. Eihän Irenen sopisi olla esteenä Junen
naimisiinmenolle, eikä hän koskaan olisikaan, sen Soames tiesi liiankin
hyvin. Ja June olisi mielissään, minkä Soames ymmärsi edulliseksi.
Bosinney näytti älykkäältä, mutta samalla — ja siinä yksi hänen
pääviehätyksiään — mieheltä, joka ei aivan tarkoin tiedä, mille
puolelle leipää voi levitetään. Hänen kanssaan olisi helppo tulla
toimeen raha-asioissa. Soames ajatteli tämän ajatuksen täysin
vilpittömässä hengessä, se oli hänen mielensä luonnollinen asenne —
kenen tahansa hyvän liikemiehen — kaikkien niiden tuhansien hyvien
liikemiesten, joitten keskellä hän kulki tietään Ludgate Hilliä kohti.
Näin hän noudatti oman suuren ihmisluokkansa — itse ihmisluonnon —
tutkimattomia lakeja, kun hän tyytyväisenä ajatteli, että Bosinneyn
kanssa olisi helppo tulla toimeen raha-asioissa.
Raivatessaan tietään eteenpäin hän nosti silmänsä, jotka tavallisesti
olivat luodut maahan jalkojen eteen, ylös kohti S:t Paulin katedraalia.
Tuolla vanhalla tuomiokirkolla oli erikoinen vetovoima häneen, eikä
vain kerran, vaan kaksi tai kolme kertaa viikossa hän keskeytti
päivittäisen pyhiinvaellusmatkansa astuakseen sisään ja viipyäkseen
viisi tai kymmenen minuuttia sivukuorissa tutkimassa hautakivien nimiä
ja kirjoituksia. Vanhan kirkon vetovoima oli selittämätön, jollei
kenties se auttanut häntä keskittämään ajatuksiaan päivän tehtäviin.
Jos jokin erikoisen tärkeä, erikoista tarkkuutta vaativa asia painoi
hänen mieltään, poikkesi hän säännöllisesti sisään vaeltamaan
hiirenhiljaisena ja tarkkaavaisena haudalta haudalle. Sitten hän
vetäytyi pois yhtä äänettömänä ja jatkoi säntillisesti matkaansa
Cheapsidea kohti ryhdissään hiven enemmän yrmeätä määrätietoisuutta,
ikäänkuin olisi nähnyt jotakin, minkä oli päättänyt ostaa.
Hän meni sisään tänä aamuna, mutta sen sijaan että olisi hiipinyt
hautakiveltä toiselle hän käänsi katseensa seinäpintoihin ja pylväisiin
ja jäi liikkumattomana seisomaan.
Hänen kohotetut kasvonsa, joilla oli tuo kunnioittava ja surullinen
ilme, minkä kasvot pukevat ylleen kirkossa, näyttivät suuressa
rakennuksessa liidunvalkeilta. Hansikoidut kädet olivat ristissä
sateenvarjon kahvalla. Hän nosti ne ylös: Jokin pyhä innoitus oli
kenties vallannut hänen mielensä.
»Niin», ajatteli hän, »minun täytyy saada tilaa tauluilleni.»
Sinä iltana, palatessaan Citystä, hän kävi Bosinneyn toimistossa. Hän
tapasi arkkitehdin paitahihasilla, piippua polttelemassa ja vetelemässä
viivoja johonkin pohjakaavaan. Soames kieltäytyi juomasta mitään ja
ryhtyi heti paikalla asiaan.
»Jollei teillä ole parempaa tehtävää sunnuntaina, tulkaa kanssani Robin
Hilliin ja sanokaa minulle mielipiteenne talon paikasta siellä.»
»Aiotteko rakentaa?»
»Ehkä», sanoi Soames, »mutta älkää puhuko kenellekään. Tahdon vain
kuulla mielipiteenne.»
»Hyvä on», sanoi arkkitehti.
Soames tarkasteli huonetta.
»Asutte vähän korkealla täällä», hän huomautti.
Mikä tahansa tieto, minkä hän voi saada Bosinneyn liikkeen laadusta ja
laajuudesta, olisi vain hyväksi.
»Se riittää minulle toistaiseksi», vastasi arkkitehti. »Te olette
tottunut suuriin tiloihin.»
Hän koputti tuhkan piipustaan, mutta asetti sen tyhjänä takaisin
hampaittensa väliin. Kenties se auttoi häntä keskustelemaan. Soames
pani merkille, että kumpikin poski oli ontto, ikäänkuin tyhjäksi imetty.
»Mitä saatte maksaa tällaisesta toimistosta?» kysyi hän.
»Viisikymmentä liikaa», vastasi Bosinney.
Tämä vastaus teki edullisen vaikutuksen Soamesiin.
»Otaksun, että se on kallis», sanoi hän. »Tulen hakemaan teitä
sunnuntaina yhdeltätoista.»
Niinpä hän seuraavana sunnuntaina tuli hakemaan Bosinneytä ja vei hänet
ajurilla asemalle. Robin Hilliin tultuaan he eivät saaneet ajuria ja
lähtivät jalan kulkemaan puolentoista peninkulman matkaa paikalle.
Oli elokuun ensimmäinen päivä, täydellisen kaunis ilma, polttava
aurinko ja pilvetön taivas. Kulkiessaan kukkulalle johtavaa suoraa,
kapeata tietä he nostattivat jaloillaan keltaista pölyä maasta.
»Hiekkamaata», huomautti Soames ja katseli syrjästä Bosinneyn takkia.
Tämän takin sivutaskuihin oli pistetty paperikääröjä, ja toiselta
käsivarrelta riippui oudonnäköinen keppi. Soames pani merkille tämän ja
muut erikoisuudet.
Ei kukaan muu kuin älykäs mies tai sitten tosiaan merirosvo olisi
ottanut sellaisia vapauksia ulkoasuunsa nähden. Ja vaikka nämä
erikoisuudet olivat Soamesista vastenmieliset, sai hän niistä
eräänlaista tyydytystä, ikäänkuin ne olisivat ilmaisseet ominaisuuksia,
joista hän ilmeisesti tulisi hyötymään. Mitäs vaatteista, jos mies
kerran osasi rakentaa taloja?
»Kerroin jo teille», sanoi hän, »että tarkoitan tämän talon
yllätykseksi, niin että älkää puhuko siitä mitään. Minä en koskaan puhu
asioistani ennenkuin ne ovat valmiit.»
Bosinney nyökkäsi päätään.
»Päästäkää naiset mukaan suunnitelmiinne», jatkoi Soames, »niin ette
koskaan tiedä mihin ne päättyvät.»
»Ah», sanoi Bosinney, »naiset ovat niitä paholaisia!»
Tämä tunne oli kauan ollut Soamesin sydämen pohjalla, mutta hän ei
ollut koskaan pukenut sitä sanoiksi.
»Oi», mutisi hän, »alatteko te —» Hän keskeytti, mutta lisäsi
harkitsemattoman kiukunpuuskan vallassa: »Junella on kyllä sisunsa — on
aina ollut.»
»Sisu ei ole pahitteeksi enkelissä.»
Soames ei ollut koskaan sanonut Ireneä enkeliksi. Hän ei olisi voinut
tehdä sellaista väkivaltaa parhaille vaistoilleen, että olisi antanut
toisten ihmisten tietää hänen arvonsa salaisuuden ja pannut alttiiksi
omat mahdollisuutensa. Hän ei vastannut.
He olivat tulleet puolitekoiselle tielle, joka kulki metsästyspuiston
läpi. Rattaittenjäljet johtivat suorassa kulmassa hiekkakaivolle, jonka
takaa erään asumuksen savupiiput kohosivat puuryhmästä tiheän metsän
reunasta. Viuhkamaiset ruohomättäät peittivät maan karkean pinnan, ja
kiurut kohosivat niistä lentoon ylös autereiseen päivänpaisteeseen.
Kaukana taivaanrannalla, lukemattomien peräkkäisten peltojen ja
pensasaitojen takana näkyi hiekkasärkkien viiva.
Soames johti kulkua kunnes he olivat tulleet puiston toiselle puolelle,
ja siinä hän pysähtyi. Hänen katsomansa talon paikka oli tässä, mutta
nyt kun hänen piti ilmaista se toiselle, hänestä tuntui epämukavalta.
»Välittäjä asuu tuossa tuvassa», sanoi hän, »hän antaa meille lounasta.
Meidän on parempi syödä ennenkuin ryhdymme asiaan.»
Hän johti heidät nyt tuvalle, missä pitkä mies nimeltä Oliver toivotti
heidät tervetulleiksi. Lounaan aikana, johon Soames tuskin kosketti,
hän yhä piti silmällä Bosinneytä, ja kerran tai kahdesti hän salaa
pyyhki hikeä otsaltaan silkkinenäliinallaan. Ateria päättyi vihdoinkin,
ja Bosinney nousi.
»Minä lyön vetoa, että teillä on asioita puhuttavana», sanoi hän. »Minä
lähden vähän ulos katselemaan ympärilleni.» Ja hän poistui odottamatta
vastausta.
Soames oli tilusten välittäjä ja hän vietti lähes tunnin asiamiehen
seurassa katsellen karttoja ja keskustellen Nichollista ja
kiinteimistöstä. Kysymyksen rakennuspaikasta hän tuntui tuovan
epäröiden esiin.
»Isäntäväkenne», sanoi hän, »pitäisi alentaa hintaa minulle, koska minä
ensimmäisenä rakennan täällä.»
Oliver pudisti päätään.
»Valitsemanne paikka on halvin mitä meillä on, herra», sanoi hän.
»Ylemmillä rinteillä olevat tontit ovat paljon kalliimpia.»
»Muistakaa», sanoi Soames, »en ole vielä päättänyt, on täysin
mahdollista, etten ollenkaan rakenna. Maavero on hyvin korkea.»
»Olen pahoillani jos lähdette pois, herra Forsyte, ja luulen että se
olisi erehdys, sir. Lontoon lähellä ei ole toista maapaikkaa, josta
olisi tällainen näköala, eikä liioin toista huokeampaa, kun kaikki
seikat otetaan huomioon. Jos vain panisimme ilmoituksen lehtiin,
juoksisi täällä väkeä jos kuinka.»
He katselivat toisiaan. Heidän kasvonsa sanoivat hyvin selvästi: »Minä
kunnioitan sinua liikemiehenä, etkä toki odota, että uskoisin sanaakaan
puheistasi.»
»No niin», sanoi Soames, »en ole vielä tehnyt päätöstäni. Asia
luultavasti raukeaa!» Näin sanoen hän otti sateenvarjonsa, pani kylmän
kätensä asianajajan käteen, veti sen takaisin ilman pienintäkään
puserrusta ja lähti ulos päivän paisteeseen.
Hän käveli hitaasti, syvissä ajauksissa, talonpaikkaansa kohti. Hänen
vaistonsa sanoi hänelle, että välittäjä oli puhunut totta. Halpa
tontti. Ja hienointa oli, että hän tiesi välittäjän todellisuudessa
pitävän sitä kaikkea muuta kuin halpana, niin että hänen oma
intuitiivinen tietonsa vei voiton välittäjän tiedosta.
»Halpa tai kallis, aion ottaa sen», hän ajatteli.
Kiurut kirposivat lentoon hänen jaloistaan, ilma oli täynnä perhosia,
suloinen lemu kohosi villistä ruohosta. Saniaisten mehevää tuoksua tuli
metsästä, jonka syvyyksien kätköissä kyyhkyset kuhertelivat, ja kaukaa
lämpimän tuulen mukana kantautui kirkonkellojen rytmillistä soittoa.
Soames kulki silmät maahan luotuina, huulet avautuen ja sulkeutuen
ikäänkuin herkkupalan toivossa. Mutta kun hän tuli talonpaikalleen,
ei Bosinneytä näkynyt missään. Odotettuaan hetkisen hän kulki
metsästyspuiston poikki rinteen suunnassa. Hän olisi huutanut, mutta
pelkäsi äänensä sointia.
Metsästyspuisto oli yksinäinen kuin preeria, sen hiljaisuutta keskeytti
vain koloistaan hypähtelevien kaniinien kahahtelu ja leivojen laulu.
Soames, suuren, tätä erämaata sivistämään tulleen Forsyte-armeijan
johtaja ja esitaistelija, tunsi yksinäisyyden, näkymättömän laulun ja
kuuman, suloisen ilman lannistavan mieltään. Hän oli jo alkanut palata
takaisin, kun hän vihdoinkin sai silmiinsä Bosinneyn.
Arkkitehti loikoili maassa suuren tammen alla, joka iäkkäänä ja
ryhmyisenä kohosi rinteen reunamalla levitellen laajalle oksiaan ja
lehviään.
Soamesin piti koskettaa häntä olkapäähän ennenkuin hän katsahti ylös.
»Halloo, Forsyte», sanoi hän, »minä olen löytänyt teille talonpaikan!
Katsokaa tänne!»
Soames seisoi ja katsoi ja sanoi sitten kylmästi:
»Kyllä kai olette hyvin viisas, mutta tämä paikka tulee maksamaan
minulle puolta enemmän.»
»Viisi maksuista, mies. Katsokaa näköalaa.»
Melkein heidän jaloissaan lainehti kypsä viljavainio, joka
kauempana yhtyi pieneen tummaan viidakkoon. Tasanko niittyineen ja
pensasaitoineen ulottui etäisille siniharmaille särkille saakka.
Oikealla saattoi nähdä joen hopeaisen juovan.
Taivas oli niin sininen, aurinko niin loistava, että ikuinen kesä
näytti vallitsevan tätä maisemaa. Ohdakkeenhöytyviä leijaili heidän
ympärillään eetterin rauhan lumoamina. Kuumuus tanssi viljavainiolla,
ja kaiken yli kuului pehmeätä, tuskin huomattavaa hyminää, ikäänkuin
loistavien hetkien kuisketta, jotka viettivät juhlaa taivaan ja maan
välillä.
Soames katsoi. Vasten hänen tahtoaan jotakin tulvehti hänen rinnassaan.
Saada elää kaiken tämän ääressä, kyetä osoittamaan sitä ystävilleen,
puhua siitä, omistaa se! Hänen poskiinsa tuli väriä. Tämä lämpö,
säteily, hehku meni hänen veriinsä niinkuin Irenen kauneus neljä vuotta
sitten oli mennyt hänen veriinsä ja saanut hänet ikävöimään tuota
naista. Hän katsoi salaa Bosinneytä, jonka silmät, kuskin »puolikesyn
leopardin» silmät, näyttivät hurjina harhailevan maisemassa. Päivänvalo
oli iskenyt tuon miehen kasvojen ulkonemiin, kömpelöihin poskiluihin,
leuan kärkeen, silmäkulmain kohtisuoriin kyhmyihin, ja Soames katseli
näitä kulmikkaita, innostuneita, huolettomia kasvoja epämieluisin
tuntein.
Pitkä, pehmeä tuulenviri aaltoili vainiolla ja toi henkäyksen lämmintä
ilmaa heidän kasvoihinsa.
»Voisin rakentaa teille uljaan talon tänne», sanoi vihdoin Bosinney
keskeyttäen hiljaisuuden.
»Luultavasti», vastasi Soames kuivasti. »Teidän ei tarvitse maksaa
siitä mitään.»
»Noin kahdeksalla tuhannella voisin rakentaa teille palatsin.»
Soames oli käynyt hyvin kalpeaksi — hän taisteli sisäistä taistelua.
Hän loi katseensa maahan ja sanoi itsepäisesti:
»Minä en kykene siihen.»
Ja hitaasti, hiipivällä käynnillään hän johti heidät takaisin
ensimmäiselle paikalle.
He viettivät siellä jonkin aikaa keskustellen suunnitellun talon
yksityiskohdista. Sitten Soames palasi välittäjän tupaan.
Hän tuli takaisin noin puolen tunnin päästä, liittyi Bosinneyhin, ja he
lähtivät asemalle.
»No niin», sanoi hän tuskin avaten huuliaan, »minä otin sen teidän
paikkanne sittenkin.»
Ja hän vaikeni taas pohtien epämääräisesti mielessään, kuinka oli
mahdollista, että tuo mies, jota hän oli tottunut halveksimaan, oli
voinut kumota hänen oman päätöksensä.