Swithinin oranssinvärisen ja vaaleansinisen Hyde Parkiin antavan
ruokasalin pyöreä pöytä oli katettu kahdelletoista.
Katon keskeltä riippui jättiläisstalaktiittia muistuttava
kristallikruunu, jossa kynttilät paloivat ja joka loi säteilyään
suurille kultakehyksisille kuvastimille, sivupöytien marmorilevyille
ja raskaille kultatuoleille, joitten istuimet olivat hienoa
villakirjailua. Kaikki osoitti tuota kauneuden rakkautta, joka on niin
syvälle juurtunut jokaiseen perheeseen, jonka on täytynyt raivata oma
tiensä yhteiskuntaan luonnon alhaisemman sydämen läheltä. Swithin
ei tosiaankaan sietänyt yksinkertaisuutta ja rakasti kultalakkaa,
mikä aina oli leimannut hänet tuttavien joukossa mieheksi, jolla on
suurenmoinen, joskin vähän ylellinen maku, ja siitä tietoisuudesta,
ettei kenenkään ollut mahdollista astua hänen huoneisiinsa
havaitsematta häntä varakkaaksi mieheksi, hän oli ammentanut kestävää
ja pitkäaikaista onnea, jonkalaatuista ei kenties mikään muu elämän
seikka olisi voinut hänelle tuottaa.
Vetäydyttyään syrjään talojenvälityksestä, mikä ammatti hänen
silmissään oli viheliäinen, varsinkin sen huutokaupallinen puoli, hän
oli antautunut luontaisille ylimyksen taipumuksilleen.
Hänen myöhäisempien päiviensä täydellinen ylellisyys oli ympäröinyt
hänet kuin kärpäsen sokeriin, ja hänen sielussaan, missä hyvin
vähän tapahtui aamusta iltaan, yhtyi kaksi omituisesti vastakkaista
liikutusta, pysyvä ja luja tyydytys siitä, että hän oli itse raivannut
tiensä ja rikastunut, ja tunne siitä, ettei hänen veroisensa miehen
koskaan olisi pitänyt sallia työajatusten tahrivan mieltään.
Hän seisoi sivupöydän ääressä valkeassa liivissään, jossa oli suuret
kulta- ja onyksinapit, ja katseli palvelijaansa, joka väänsi auki
kolmea jäähaarikkoihin upotettua samppanjapulloa. Pystykauluksen
kärkien välissä — kaulus teki kipeätä, kun hän liikkui, mutta hän
ei olisi mistään hinnasta vaihtanut sitä toisenlaiseen — oli hänen
leukansa kalpea liha liikkumattomana. Katse vaelsi pullosta toiseen.
Hän harkitsi asiaa ja todisteli tähän tapaan: Jolyon juo lasin, ehkä
kaksi, hän on kyllä varovainen. James, hän ei näihin aikoihin voi juoda
viiniään. Nicholas — Fanny ja Nicholas kykenevät latkimaan vettä!
Soamesia ei tarvitse laskea, nuo nuoret veljenpojat — Soames oli
kolmekymmentäyksi — eivät osanneet juoda! mutta Bosinney? Kohdatessaan
tämän muukalaisen nimen, joka jotenkin oli hänen filosofiansa
ulkopuolella, Swithin vaikeni. Hänessä heräsi paha aavistus. Sitä
oli mahdoton tietää. June oli vain tyttö, ja sitäpaitsi rakastunut.
Emily (rouva James) piti hyvästä samppanjalasista. Juleylle, vanhalle
sieluparalle, tämä laji oli liian kuivaa, hänellä ei ollut makua.
Entäs Hatty Chessman! Tämän vanhan ystävän muistaminen sai ajatuksen
pilven pimentämään hänen silmiensä täydellistä lasinkirkkautta. Hän ei
ihmettelisi, vaikka Hatty joisi puoli pulloa!
Mutta viimeistä vierasta ajatellessaan hänen vanhoille kasvoilleen
häivähti ilme, joka muistutti juuri kehräämään rupeavaa kissaa: rouva
Soames! Tämä ei joisi paljon, mutta panisi arvoa sille mitä joi. Oli
nautinto tarjota hänelle hyvää viiniä! Kaunis nainen — miellytti häntä!
Rouva Soamesin ajatteleminen oli samppanjaa sinänsä. Oli nautinto
tarjota hyvää viiniä nuorelle naiselle, joka oli niin kaunis, joka
osasi pukeutua, oli viehättävä käytökseltään, kerrassaan hienostunut
— oli nautinto kestitä häntä. Kauluksensa kärkien välistä hän ohjasi
päänsä illan ensimmäiseen, tuskalliseen liikahdukseen.
»Adolf», sanoi hän. »Tuo vielä yksi pullo.»
Hän itse voisi juoda aika lailla, sillä, kiitos Blightin
lääkemääräysten, hän oli erinomaisessa kunnossa ja varovaisuuden vuoksi
hän oli jättänyt lounaan syömättä. Hän ei ollut viikkokausiin tuntenut
itseään niin terveeksi. Työntäen alahuulensa eteenpäin hän antoi
viimeiset määräyksensä.
»Adolf, pieni ryyppy länsi-intialaista, kun päästään liikkiöön.»
Hän meni etuhuoneeseen ja istahti tuolin reunalle, polvet erillään. Ja
hänen suuri, jyhkeä hahmonsa kääriytyi heti odottavaan, kummalliseen,
alkuaikaiseen liikkumattomuuteen. Hän oli valmis nousemaan heti
tarvittaessa. Hän ei ollut pitänyt päivälliskutsuja kuukausiin. Nämä
päivälliset Junen kihlauksen kunniaksi olivat ensi alussa tuntuneet
rasitukselta (Forsyten perheessä noudatettiin hartaasti tapaa juhlia
kihlauksia), mutta kun kutsujen lähettämisen ja ruokien tilaamisen
vaiva oli ohi, hän tunsi miellyttävästi virkistyneensä.
Ja istuessaan tässä kello kädessään, lihavana, sileänä ja
kullanvärisenä kuin siloitettu voipallero, hän ei ajatellut mitään.
Pitkä mies, jolla oli vino poskiparta ja joka kerran oli ollut
Swithinin palveluksessa, mutta nyt omisti vihanneskaupan, tuli sisään
ja ilmoitti:
»Rouva Chessman, rouva Septimus Small.»
Kaksi naista astui sisään. Etummaisella, kokonaan punaisiin puetulla,
oli poskillaan isot, säännölliset läikät samaa väriä ja kovat,
terävät silmät. Hän tuli Swithinin luo ojentaen pitkään, keltaiseen
hansikkaaseen verhottua kättään.
»Hyvää päivää, Swithin», sanoi hän, »en ole nähnyt sinua pitkiin
aikoihin. Kuinka voit? No mutta rakas poika, kuinka sinusta on tullut
lihava!»
Vain katseen jäykkyys paljasti Swithinissä suuttumusta. Juro ja kumea
kiukku paisutti hänen rintaansa. Oli alhaista olla lihava, tulla
mainituksi lihavaksi. Hänellä oli leveä rinta, siinä kaikki. Hän
kääntyi sisareensa, tarttui tämän käteen ja sanoi käskevällä äänellä:
»Mitä kuuluu, Juley?»
Rouva Septimus Small oli pisin neljästä sisaresta. Hänen hyvät,
pyöreät vanhat kasvonsa olivat käyneet vähän happamiksi, ne olivat
lukemattoman monesta kohdasta lerpallaan, ikäänkuin ne olisi tätä
iltaa varten sullottu rautalankanaamariin, joka äkkiä irroitettuna
olisi jättänyt pieniä vastahakoisia laskoksia yli kasvojen. Silmätkin
olivat lerpallaan. Tällä tavalla hän ilmaisi alituista suruaan Septimus
Smallin menetyksestä.
Hän oli suorastaan siinä maineessa, että hän sanoi aina jotakin
tilanteeseen sopimatonta, ja sukunsa sitkeydellä hän piti kiinni
sanomastaan ja lisäsi siihen toisen väärän sanan ja niin edespäin.
Miehen kuollessa oli perheen sitkeys, perheen asiallisuus jäänyt
hänessä hedelmättömäksi. Hän oli suuri puhuja sallittaessa ja
keskusteli ilman pienintäkään eloisuutta tuntikaupalla kertoen
eepillisen yksitoikkoisesti niistä lukemattomista tilaisuuksista,
jolloin Onnetar oli kohdellut häntä väärin, eikä hän vähääkään
tajunnut, että kuulijat olivat Onnettaren puolella, sillä hänen
sydämensä oli ystävällinen.
Hän oli saanut tuon tavan, ihmisparka, istuessaan kauan Smallin
(heikkorakenteisen miehen) vuoteen ääressä, ja tämän jälkeen hän oli
lukemattomat kerrat istunut mittaamattomia ajanjaksoja huvittamassa
sairaita, lapsia ja muita avuttomia olentoja, eikä hän koskaan voinut
päästä siitä tunteesta, että maailma oli epäkiitollisin paikka,
missä kukaan voi elää. Sunnuntai sunnuntain jälkeen hän oli istunut
kirkkoherra Thomas Scolesin jalkojen juuressa, tuon erinomaisen
henkevän saarnaajan, jolla oli suuri vaikutus häneen, mutta hän oli
onnistunut vakuuttamaan jokaiselle, että sekin oli onnettomuus. Hän
oli perheessään muuttunut sananparreksi, ja kun jollekin tahdottiin
huomauttaa, että hän oli erikoisen vaivalloinen, sanottiin, että hän
oli »todellinen Juley.» Hänen mielenlaatunsa olisi neljänkymmenen
vuoden iässä tappanut kenen muun tahansa kuin Forsyten, mutta hän oli
seitsemänkymmenen kahden eikä ollut koskaan näyttänyt terveemmältä.
Ja tuntui siltä, että hänessä oli ilon mahdollisuuksia, jotka vielä
voivat puhjeta esiin. Hän omisti kolme kanarialintua, Tommy-kissan
ja puolikkaan papukaijaa — yhteisesti sisarensa Hesterin kanssa. Ja
nämä eläinparat (joita huolellisesti pidettiin loitolla Timothysta —
hän hermostui eläimiin), toisin kuin ihmiset, ymmärsivät, että hän ei
hölmöydelleen mitään voinut, ja kiintyivät häneen intohimoisesti.
Hän oli synkeän loistava tänä iltana mustassa silkkivillassa,
malvanvärinen rinnus leikattuna kainoksi kolmioksi, kaiken kruununa
musta samettinauha, joka ympäröi ohuen kaulan juurta. Musta ja malva
iltapuvussa oli miltei jokaisen Forsyten mielestä erittäin siveä
väriyhdistelmä.
Hän sanoi nyrpeänä Swithinille:
»Ann on kysynyt sinua. Et ole käynyt luonamme pitkiin aikoihin.»
Swithin pani peukalonsa liivin kainalonaukkoihin ja vastasi: »Ann on
tullut kovin raihnaaksi, hänen pitäisi kutsua lääkäri!»
»Herra ja rouva Nicholas Forsyte.»
Nicholas Forsyte nosteli korkeita kulmakarvojaan hymy huulilla. Hän
oli tämän päivän kuluessa onnistunut toteuttamaan suunnitelmansa
erään yläintialaisen heimon käyttämisestä työväkenä Ceylonin
kultakaivoksissa. Sievä suunnitelma toteutui vihdoinkin suurten
vaikeuksien uhalla — hän oli syystä hyvällä tuulella. Se tekisi hänen
kaivostensa tuotannon kaksinkertaiseksi, ja, niinkuin hän usein oli
pontevasti todistellut, kun kerran kaikki kokemus viittaa siihen,
että ihmisen pitää kuolla, merkitsee varmastikin vähän, kuoleeko hän
viheliäisen vanhuuden saavuttaneena omassa maassaan vai ennen aikojaan
vieraan kaivoksen kosteudessa, kunhan vain tämä hänen elintapojensa
muutos on hyödyttänyt Brittein valtakuntaa.
Hänen todistuskykynsä oli ilmeinen. Kohottaen kyömynenäänsä kuuntelijaa
kohti hän tavallisesti lisäsi:
»Emme ole vuosikausiin voineet maksaa osinkoa siksi, että meiltä on
puuttunut parisataa tuollaista miestä, ja katsokaapa osakkeitten
hintoja. En voi saada niistä shillinkiäkään.»
Hän oli myöskin ollut Yarmouthissa ja tullut takaisin tuntien
lisänneensä ainakin kymmenen vuotta omaan elämäänsä. Hän tarttui
Swithinin käteen ja huudahti hilpeästi:
»Hei, täällä sitä ollaan taas!»
Rouva Nicholas, kulunut nainen, hymyili säikähtynyttä hymyä hänen
selkänsä takana.
»Herra ja rouva James Forsyte! Herra ja rouva Soames Forsyte.»
Swithin veti kantapäänsä yhteen ryhdiltään ihailtavana.
»Terve, James, terve, Emily! Mitä kuuluu, Soames? Mitä _kuuluu_?»
Hänen kätensä sulki otteeseen Irenen käden, ja hänen silmänsä
paisuivat. Kaunis nainen — vähän liian kalpea, mutta vartalo, silmät,
hampaat! Liian hyvä tuollaiselle kuin Soames!
Jumalat olivat antaneet kenelle tummanruskeat silmät ja kultaisen
tukan, tuon omituisen, miesten katseita kiihdyttävän yhdistelmän,
jonka sanotaan merkitsevän heikkoa luonnetta. Ja hänen niskansa
ja olkapäittensä täyteläinen, pehmeä kalpeus kullanvärisen puvun
yläpuolella teki hänen olemuksensa kumman houkuttelevaksi.
Soames seisoi takana, katse kiinnitettynä vaimonsa niskaan. Näyttäjät
kellossa, joka yhä vielä oli avoimena Swithinin kädessä, olivat jo
jättäneet kahdeksan, oli jo kulunut puolen tuntia yli talon isännän
tavallisen päivällisajan — hän ei ollut syönyt lounasta — ja omituinen
alkuaikainen kärsimättömyys puhkesi hänessä.
»Ei ole Jolyonin tapaista myöhästyä», Swithin sanoi Irenelle
hillitsemättä harmiansa. »Minä otaksun, että June viivyttää häntä.»
»Rakastuneet myöhästyvät aina», vastasi Irene.
Swithin tuijotti häneen, tumma oranssi kohosi hänen poskilleen.
»Heillä ei ole mitään syytä. Jotakin muodikasta roskaa!»
Ja tämän purkauksen takana tuntui primitiivisten sukupolvien epäselvä
kiihkeys murisevan ja uhkaavan.
»Sanohan mitä ajattelet uudesta tähdestäni, setä Swithin», sanoi Irene
pehmeästi.
Hänen pukunsa pitsireunuksella loisti viisikulmainen, yhdestätoista
timantista tehty tähti.
Swithin katsoi tähteä. Hänellä oli kehittynyt maku jalokiviasioissa,
eikä olisi voitu keksiä mieluisampaa kysymystä johtamaan hänen
huomiotaan muualle.
»Kuka on antanut sen sinulle?» kysyi hän.
»Soames.»
Hänen kasvoillaan ei näkynyt mitään muutosta, mutta Swithinin vaaleat
silmät pullistuivat ikäänkuin jokin näkemys olisi äkkiä surettanut
hänen mieltään.
»Minä lyön vetoa että sinun on ikävä kotona», sanoi hän. »Sinä päivänä
kun sinua haluttaa tulla syömään päivällistä kanssani, tarjoan sinulle
niin hyvää viiniä kuin Lontoossa ikinä voi saada.»
»Neiti June Forsyte — herra Jolyon Forsyte!... Herra Bo-swainey!...»
Swithin liikutti käsivarttaan ja sanoi jyrisevällä äänellä:
»Päivälliselle — nyt päivälliselle!»
Hän vei pöytään Irenen sillä perusteella, ettei ollut saanut häntä
vieraakseen hänen morsiusaikansa jälkeen. Junen osana oli Bosinney,
joka oli sijoitettu Irenen ja morsiamensa väliin. Junen toisella
puolella olivat James ja rouva Nicholas, sitten vanha Jolyon ja rouva
James, Nicholas ja Hatty Chessman, Soames ja rouva Small, jolloin
ympyrä palasi takaisin Swithiniin.
Forsytein perhepäivälliset noudattavat eräitä perimätapoja. Ei
esimerkiksi ole mitään voileipäruokia. Syy tähän on tuntematon.
Nuorten jäsenten kesken vallitseva teoria panee syyksi simpukkain
häpeämättömän hinnan; luultavammin sen aiheuttaa halu päästä heti
asiaan, hyvä käytännöllinen järki, joka ilman muuta ratkaisee, että
voileipäruuat ovat pelkkää mitättömyyttä. Vain Jamesin perhe, jonka on
vaikea vastustaa Park Lanen suorastaan universaalista tapaa, on silloin
tällöin uskoton.
Miltei nyreä hiljaisuus, keskinäinen välinpitämättömyys seuraa
istuutumista ja kestää pitkälle ensimmäiseen ruokaan. Silloin tällöin
vain kuuluu tämäntapaisia huomautuksia »Tom voi taas pahoin, en käsitä
mikä häntä vaivaa!» — »Ann kai ei tule alakertaan aamuisin?» — »Mikä
tohtorisi nimi on, Fanny? Stubbs? Hän on puoskari!» — »Winifred?
Hänellä on liian paljon lapsia. Neljä, eikö niin? Hän on laiha kuin
tikku.» — »Mitä olet maksanut tästä sherrystä, Swithin? Se on liian
kuivaa minun makuuni.»
Toisen samppanjalasin jälkeen alkaa kuulua eräänlaista hyrinää, joka
satunnaisista lisäkkeistä puhdistettuna ja alkutekijäänsä palautettuna
osoittautuu olevan juttua kertovan Jamesin ääni. Tätä kestää kauan,
se ulottuu väliin siihen saakka, mikä yleisesti tunnetaan Forsytein
päivällisen huippukohdaksi — »lampaansatulaan.»
Kukaan Forsyte ei ole pitänyt päivälliskutsuja hankkimatta
lampaansatulaa. Sen mehukkaassa kiinteydessä on jotakin, mikä tekee sen
sopivaksi ihmisille, joilla »on jonkinlainen asema.» Se on ravitsevaa
ja maukasta, sellaista, jota ihminen tietää syövänsä. Sillä on
menneisyyttä ja tulevaisuutta niinkuin pankkitalletuksella, ja siitä
voi keskustellakin.
Perheen jokainen haara pitää sitkeästi kiinni omasta erikoisesta
ostopaikastaan — vanha Jolyon vannoo Dortmoorin kautta, James Walesin,
Swithin Southdownin, ja Nicholas väittää, että pilkatkoot ihmiset miten
paljon tahansa, mutta mikään ei vedä vertoja Uudelle Seelannille.
Mitä taas Rogeriin tulee, »originaaliin» veljesten joukossa, hänen
oli täytynyt etsiä oma paikkansa, ja niinkuin mies, joka on keksinyt
uuden ammatin pojalleen, hän oli nerokkaasti oivaltanut kaupan, jossa
myytiin saksalaista tavaraa. Ja kun häntä tästä nuhdeltiin, oli hän
näyttänyt valttinsa, teurastajan laskun, joka osoitti, että hän maksoi
enemmän kuin kukaan muu. Tässä tilaisuudessa vanha Jolyon oli saanut
filosofoimispuuskan ja kääntynyt Juneen sanoen:
»Sen voit uskoa, he ovat ovelaa joukkoa, nuo Forsytet — ja sen huomaat
kyllä, kun tulet vanhemmaksi.»
Timothy yksin pysyi erillään, sillä vaikka hän söikin lampaansatulaa
sydämen halusta, sanoi hän pelkäävänsä sitä.
Jokaiselle, jota Forsyten perhe sielutieteellisesti kiinnostaa,
tämä suuri lampaansatulapiirre on ensiluokkaisen tärkeä. Se ei
ainoastaan luo valaistusta heidän sitkeyteensä, niin kollektiiviseen
kuin yksilölliseen, vaan myös osoittaa heidän kuuluvan tuohon
suureen luokkaan, joka uskoo ravintoon ja makuun eikä väisty minkään
tunteellisen kauneusvaatimuksen edestä.
Perheen nuoremmat jäsenet olisivat itse asiassa tulleet toimeen ilman
koko lampaansatulaa, he olisivat mieluummin valinneet helmikanaa tai
rapusalaattia — jotakin, joka vetosi mielikuvitukseen ja ravitsi
vähemmän — mutta nämä olivat naisia; miehet taas olivat saaneet
turmelevia vaikutteita vaimoiltaan ja äideiltään, joitten oli ollut
pakko syödä lampaansatulaa kautta avioliittonsa ja jotka olivat
siirtäneet poikiensa sisimpään olemukseen salaisen vihamielisyyden sitä
kohtaan.
Kun suuri lampaansatulakysymys oli ohi, iskettiin Tewkesburyn
liikkiöön, jota seurasi pieni siemaus länsi-intialaista. Swithin oli
niin hidas toimissaan, että päivällisen kuluessa sattui seisaus.
Antautuakseen työhönsä perusteellisemmin hän keskeytti puhelunsa.
Paikaltaan rouva Septimus Smallin vierestä Soames piti vahtia. Hänellä
oli omat, erääseen mieluisaan rakennussuunnitelmaan liittyvät syynsä
tehdä havaintoja Bosinneystä. Arkkitehti ehkä kelpasi tarkoitukseensa,
hän näytti älykkäältä siinä nojautuessaan taaksepäin tuolissaan,
oikullisesti rakennellen pieniä muureja leivänmurusista. Soames pani
merkille, että hänen frakkipukunsa oli hyvää kuosia, mutta liian pieni,
ikäänkuin useita vuosia sitten tehty.
Soames näki hänen kääntyvän keneen ja sanovan jotakin, ja kenen kasvot
sädehtivät niinkuin hän usein oli nähnyt niiden sädehtivän toisille
— ei koskaan hänelle itselleen. Hän koetti kuulla, mitä he sanoivat,
mutta Juley täti puhui.
Eikö se ollut aina tuntunut hyvin kummalta Soamesista? Juuri viime
sunnuntaina rakas pastori Scoles oli ollut niin henkevä saarnassaan,
niin pilkallinen. »Sillä mitä se auttaisi ihmistä», oli hän
sanonut, »jos hän voittaisi oman sielunsa, mutta menettäisi kaiken
omaisuutensa?» Tämä, oli hän sanonut, oli keskiluokan elämänohje. Mitä
hän oli sillä tarkoittanut? Saattoihan tietenkin keskiluokka uskoa
sellaista — hän ei sitä tietänyt, mutta mitä Soames arveli?
Soames vastasi epämääräisesti: »Mistä minä tietäisin? Scoles on pelkkää
humpuukia, eikö olekin?» Sillä Bosinney katseli pöytää ikäänkuin
osoittaen pöytävieraitten erikoisuuksia, ja Soames olisi tahtonut
tietää, mitä hän sanoi. Hymyilystä päättäen Irene ilmeisesti yhtyi
hänen huomautuksiinsa. Hän näytti aina olevan yhtä mieltä toisten
ihmisten kanssa.
Irenen katse oli kääntynyt häneen itseensä, ja Soames katsoi heti
muualle. Hymy oli kuollut Irenen huulilta.
Humpuukia? Mutta mitä Soames tarkoitti? Jos pastori Scoles — kirkon
mies — oli humpuukia, silloinhan kuka tahansa voi olla — se oli
hirveätä!
»No niin, ja niin onkin!» sanoi Soames.
Juley tädin hetkellisen ja kauhistuneen hiljaisuuden aikana hän
tavoitti muutamia Irenen sanoja, jotka kuuluivat näiltä: »Ken tänne
käy, saa kaiken toivon heittää.»
Mutta Swithin oli lopettanut liikkiönsä.
»Mistä ostat sienesi?» hän kysyi Ireneltä hovimiehen äänellä. »Ostaisit
Snileybobilta — sieltä saa aina tuoreita. Nuo _pienet_ kauppiaat eivät
viitsi nähdä vaivaa.»
Irene kääntyi vastaamaan hänelle, ja Soames näki Bosinneyn katsovan
häntä ja hymyilevän itsekseen. Omituinen hymy oli tuolla miehellä. Se
näytti miltei yksinkertaiselta, niinkuin lapsen, joka hymyilee, kun
sitä haluttaa. Georgen keksimää pilkkanimeä — »Merirosvo» — hän ei
pitänyt suuressa arvossa. Ja nähdessään Bosinneyn kääntyvän Juneen
Soameskin hymyili, mutta ivallisesti — hän ei pitänyt Junesta, jolla ei
näyttänyt olevan kovinkaan hauskaa.
Tämä ei ollut ihmeellistä, sillä hänellä oli juuri ollut seuraava
keskustelu Jamesin kanssa:
»Minä viivyin jokivarrella kotimatkallani, James setä, ja näin kauniin
talonpaikan.»
James, hidas ja perinpohjainen syöjä, keskeytti pureskelutoimensa.
»Vai niin?» sanoi hän. »Missä se oli?»
»Lähellä Pangbournea.»
James sijoitti palasen liikkiötä suuhunsa, ja June odotti.
»Otaksun että _sinä_ et tiedä oliko maa siellä myytävänä», sanoi hän
vihdoin. »_Sinä_ kai et tiedä mitään maan hinnasta sielläpäin.»
»Tiedän», sanoi June, »minä kyselin.» Hänen pienet päättäväiset
kasvonsa kuparikruunun alla olivat epäilyttävän kiihkeät ja hehkuvat.
James silmäili häntä inkvisiittorin katsein.
»Mitä? Et kai ajattele maan ostoa!» hän huudahti pudottaen haarukkansa.
Hänen mielenkiintonsa rohkaisi Junea suuresti. Oli kauan ollut hänen
lempisuunnitelmansa, että sedät hyödyttäisivät itseään ja Bosinneyta
rakentamalla maataloja.
»En toki», sanoi hän. »Minä vain ajattelin, että siinä olisi mainio
talonpaikka — sinulle tai — jollekin muulle.»
James vilkaisi häneen syrjästä ja sijoitti toisen liikkiöpalan suuhunsa.
»Maa on varmaan hyvin kallista sielläpäin», sanoi hän.
Mitä June oli luullut persoonalliseksi mielenkiinnoksi olikin ollut
vain sitä persoonatonta kiihtymystä, joka valtaa jokaisen Forsyten, kun
hän kuulee jonkin ostokelpoisen olevan vaarassa joutua toisiin käsiin.
Mutta June kieltäytyi näkemästä hyvän mahdollisuutensa katoamista ja
jatkoi painostustaan.
»Sinun pitäisi päästä maalle, James setä. Soisinpa että minulla olisi
paljon rahaa, silloin en asuisi päivääkään enää Lontoossa.»
James oli järkytetty pitkän laihan olemuksensa uumenia myöten. Hän
ei voinut käsittää, että hänen veljenpoikansa tyttärellä olisi niin
suorasukaiset mielipiteet.
»Miksi et muuta maalle?» toisti June. »Se tekisi sinulle äärettömän
hyvää!»
»Kuinka niin?» aloitti James kiihtyneenä. »Ostaa maata — mitä sinä
luulet minun hyötyvän maan ostosta, talojen rakentamisesta? Enhän voisi
saada neljää prosenttia rahoistani!»
»Entäs sitten? Saisit raitista ilmaa.»
»Raitista ilmaa!» huudahti James. »Mitä minä tekisin raittiilla ilmalla
—»
»Minä luulin, että jokainen haluaisi raitista ilmaa», sanoi June
halveksivasti.
James pyyhki perinpohjin suunsa lautasliinaan.
»Sinä et tunne rahan arvoa», sanoi hän välttäen tytön katsetta.
»En, ja toivon etten koskaan tule tuntemaan!» Ja purren huuliaan
sanomattoman nöyryytettynä June parka vaikeni.
Minkätähden hänen omat sukulaisensa olivat niin rikkaita, eikä Phil
koskaan tiennyt, mistä tuli rahaa huomispäivän tupakkaan? Minkätähden
he eivät voineet tehdä mitään hänen hyväkseen? Mutta he olivat niin
itsekkäitä. Miksi he eivät voineet rakentaa maataloja? Junessa oli koko
tuo lapsellinen dogmaattisuus, joka on niin intomielinen ja väliin
saa suuria aikaan. Bosinney, jonka puoleen hän kääntyi tappiossaan,
puheli Irenen kanssa, ja Junen mieltä kylmäsi. Hänen silmänsä
tiukkenivat suuttumuksesta niinkuin vanhan Jolyonin, kun hänen tahtoaan
vastustettiin.
Jameskin oli häiriintynyt. Hänestä tuntui kuin joku olisi uhannut hänen
oikeuttaan sijoittaa rahansa viittä prosenttia vastaan. Jolyon oli
pilannut tytön. Kukaan hänen tyttäristään ei olisi sanonut tuollaista.
James oli aina ollut tavattoman antelias lapsilleen, ja tietoisuus
tästä sai hänet yhä herkemmäksi Junen syytökselle. Hän käsitteli äreänä
mansikoitaan, upotti ne kermaan ja söi nopeasti. Ne eivät missään
tapauksessa pääsisi hänen käsistään.
Oliko ihme, että hän oli järkytetty. Neljänkymmenen viiden vuoden ajan
(hänestä oli tullut asianajaja varhaisimmassa lain myöntämässä iässä)
oli hänen toimenaan ollut kiinnitysten järjestäminen, sijoitusten
pysyttäminen korkean ja varman koron muuttumattomalla tasolla,
kauppojen välittäminen sen periaatteen mukaan, että toisista ihmisistä
oli saatava irti mahdollisimman paljon asiakkaitten ja hänen itsensä
eduksi, ja lopulta hän oli tullut siihen, että arvioi kaiken rahassa.
Raha oli nyt hänen valonsa, hänen näkövälineensä, jota ilman hän
todella ei kyennyt näkemään, ei tuntemaan ilmiöitä. Että hänelle
nyt sanottiin vasten silmiä tällaista: »Minä toivon, etten koskaan
opi tuntemaan rahan arvoa», se suretti, se sai hänet suunniltaan.
Hän tiesi, että se oli tyhjää puhetta, muuten se olisi vallan
kauhistuttanut häntä. Mihin maailma oli menossa! Muistaen äkkiä nuoren
Jolyonin tarinan hän tunsi kuitenkin vähän helpotusta, sillä mitä voisi
odottaakaan tuollaisen isän tyttäreltä! Tällöin hänen ajatuksensa
kääntyivät vielä epämieluisampaan uomaan. Mitä oli kaikki tuo puhe
Soamesista ja Irenestä?
Niinkuin kaikissa itseäänkunnioittavissa perheissä, niin oli
Forsyteillakin paikka, missä perhesalaisuuksia vaihdettiin ja
perhearvoja noteerattiin. Forsyten juorupörssissä tiedettiin, että
Irene katui naimistaan. Hänen katumustaan ei hyväksytty. Hänen olisi
pitänyt ajoissa tuntea oma mielensä, riippuvaisessa asemassa oleva
nainen ei saanut tehdä tuollaisia erehdyksiä.
James ajatteli yrmeänä, että heillä oli kaunis talo (tosin
pienenpuolinen) erinomaisella paikalla, ei lapsia eikä rahahuolia.
Soames oli pidättyvä liikeasioissaan, mutta hänen täytyi olla jo aika
äveriäs mies. Hänellä oli erinomaiset tulot liikkeestä — sillä Soames,
niinkuin isäkin, oli osakas tuossa tunnetussa asianajotoimistossa
Forsyte, Bustard ja Forsyte — ja hän oli aina ollut hyvin
varovainen. Hän oli myös onnistunut vallan tavattoman hyvin eräissä
kiinnityksissään — vähän valppautta oikeana hetkenä — onnen potkauksia!
Ei ollut mitään syytä, miksi Irene ei olisi onnellinen, ja kuitenkin
kerrottiin, että hän oli pyytänyt omaa makuuhuonetta. James tiesi mihin
se päättyisi. Olisipa Soames edes juonut!
James silmäili miniäänsä. Hänen näkymätön katseensa oli kylmä ja
epäilevä. Siinä oli syytöstä ja pelkoa ja persoonallisen loukkautumisen
tuntua. Miksi juuri hänen mieltään pahoitettiin näin? Kaikki oli
luultavasti tyhjää puhetta, naiset ovat niin kummallisia! He
liioittelivat niin, ei tiennyt, mitä piti uskoa. Sitäpaitsi ei kukaan
kertonut hänelle mitään, hänen piti itsensä keksiä kaikki. Taas hän
salaa vilkaisi Ireneen ja hänestä Soamesiin. Jälkimmäinen kuunteli
Juley tätiä ja katseli kulmainsa alta Bosinneyn suuntaan.
»Soames pitää Irenestä, tiedän sen», ajatteli James. »Minkälaisia
lahjojakin hän antaa aina!»
Ja Irenen kylmyyden ääretön järjettömyys hämmästytti häntä yhä
valtavammin. Se oli ikävääkin, sillä Irene oli viehättävä pieni
olento, ja hän, James, olisi pitänyt hänestä paljon, jos hän vain
olisi sallinut. Irene oli viime aikoina ruvennut seurustelemaan Junen
kanssa, _siitä_ ei mitään hyvää koitunut, se ei varmaankaan ollut
hänelle hyväksi. Hänellä alkaisi vielä olla omia mielipiteitä. James
ei käsittänyt, mitä Irene sellaisilla tekisi. Hänellä oli hyvä koti ja
kaikki mitä hän saattoi toivoa. Jamesin mielestä toisten pitäisi valita
hänelle ystävät. Tähän suuntaan jatkaminen oli vaarallista.
June, joka aina oli onnettomien puolustaja, oli tosiaankin houkutellut
Ireneltä tunnustuksen ja puolestaan saarnannut, että oli välttämätöntä
katsoa pahaa silmästä silmään ja ottaa ero. Mutta Irene oli suhtautunut
näihin kehoituksiin miettivän hiljaisena, ikäänkuin häntä olisi
kauhistuttanut ajatus, että tuollainen taistelu olisi kylmäverisesti
vietävä läpi. Soames ei koskaan jättäisi häntä, oli hän sanonut Junelle.
»Mitäs hänestä?» huusi June. »Tehköön hän mitä tahtoo — pysy sinä vain
lujana!» Ja Junella oli ollut tuntoa sanoa jotakin samansuuntaista
kerran Timothyn luona. James oli tuntenut luonnollista suuttumusta ja
kauhua kuullessaan tästä.
Entä jos Irene saisi päähänsä — James saattoi tuskin ajatella ajatusta
loppuun — jättää Soamesin. Mutta tämä mahdollisuus oli Jamesista niin
sietämätön, että hän hylkäsi sen heti. Se kutsui esiin hämäriä näkyjä,
perheen kielikellojen ääni hälisi hänen korvissaan, oli kauhistuttavaa
ajatella, että jotakin niin silmiinpistävää tapahtuisi niin lähellä
häntä, eräälle hänen omista lapsistaan! Onneksi Irenellä ei ollut rahaa
— vaivaiset viisikymmentä puntaa vuodessa! Ja hän ajatteli halveksien
Heron-vainajaa, joka ei ollut voinut jättää hänelle mitään. Lasinsa
yli kumartuneena, pitkät jalat kiertyneinä pöydän alle James aivan
unohti nousta, kun naiset lähtivät huoneesta. Hän olisi tahtonut puhua
Soamesille — varoittaa häntä; he eivät saaneet jatkaa tähän suuntaan,
nyt kun sellainen mahdollisuus oli tullut Jamesin mieleen. Ja hän pani
yrmeän vihamielisenä merkille, että June oli jättänyt viinilasinsa
täysinäiseksi.
»Tuo pieni otus on kaiken takana», mietti hän. »Irene ei ikinä olisi
keksinyt sellaista.» James oli mies, jolla oli mielikuvitusta.
Swithinin ääni herätti hänet mietteistään.
»Minä maksoin siitä neljäsataa puntaa», sanoi hän. »Se on toki oikea
taideteos.»
»Neljäsataa! Hm, se on paljon rahaa», puuttui puheeseen Nicholas.
Puheenaoleva esine oli taidokas veistoryhmä italialaista marmoria, joka
tilavalta jalustaltaan (sekin marmoria) levitti kulttuurin ilmakehää
kautta huoneen. Sivukuviot, joita oli kuusi, alastomia naisia kaikki ja
hyvin koristeellista tekotapaa, viittasivat keskikuvioon, joka sekin
oli alaston ja nainen ja joka viittasi itseensä. Kaikki tämä antoi
katselijalle mieluisan tunteen keskikuvion äärettömästä merkityksestä.
Juley tädillä, joka istui miltei vastapäätä, oli ollut täysi työ olla
katsomatta siihen kaiken iltaa.
Vanha Jolyon puhui; hän oli aloittanut keskustelun.
»Neljäsataa — mitä hullua! Älä uskottele minulle, että maksoit
neljäsataa _tuosta_.»
Kauluksen kärkien välistä Swithinin leuka teki illan toisen tuskallisen
kallistusliikkeen. »Neljä — sataa — puntaa, Englannin rahaa, ei
penniäkään vähemmän. Minä en kadu. Se ei ole tavallista englantilaista
— se on aitoa nykyitalialaista.»
Soames kohotti suupieltään hymyyn ja katsoi Bosinneyhin. Arkkitehti
virnisteli savukkeensa tupruttelun takana. Nyt hän tosiaankin vähän
muistutti merirosvoa.
»Siitä on ollut paljon työtä», huomautti nopeasti James, johon ryhmän
suuruus oli todella tehonnut. »Siitä saisi hyvän hinnan Jobsonilla.»
»Tuo ulkomaalainen piru parka, joka on tehnyt sen», jatkoi Swithin,
»pyysi viittäsataa — minä annoin neljä. Se on kahdeksansadan arvoinen.
Näytti nälkiintyneeltä, piru parka.»
»Oi», puuttui Nicholas äkkiä puheeseen, »vaivaista, nukkavierua väkeä,
nuo taiteilijat. En käsitä millä he elävät. Tuokin nuori Flageoletti,
jota Fanny ja tytöt aina kutsuvat soittamaan viulua — jos hän saa sata
vuodessa kokoon, niin siinä se sitten onkin.»
James ravisti päätään. »Niin», sanoi hän, »minä en tiedä millä he
elävät.»
Vanha Jolyon oli noussut ja lähti sikaari suussa tarkastelemaan ryhmää
läheltä.
»Minä en olisi antanut siitä kahtakaansataa», julisti hän vihdoin.
Soames näki isänsä ja Nicholasin katsovan toisiinsa levottomina, ja
Swithinin toisella puolella Bosinney vielä peittyi savuun.
»Tahtoisinpa tietää, mitä _hän_ sanoo siitä», ajatteli Soames, joka
liiankin hyvin tiesi, että ryhmä oli toivottomasti _vieux jeu_,
toivottomasti vanhanaikainen. Jobsonilla ei enää maksettu mitään
hintoja tuollaisista taideteoksista.
Swithinin vastaus tuli viimein. »Sinä et ole koskaan tietänyt
veistoksista mitään. Sinulla on taulusi, ja siinä kaikki!»
Vanha Jolyon palasi takaisin paikalleen tuprutellen savua sikaaristaan.
Ei ollut luultavaa, että hän suostuisi väittelyyn tuollaisen itsepäisen
lurjuksen kuin tuon Swithinin kanssa, joka oli tyhmä kuin muuli ja joka
ei koskaan ollut erottanut veistosta — olkihatusta.
»Kipsiä.» Siinä kaikki mitä hän sanoi.
Swithinin oli kauan ollut ruumiillisesti mahdotonta karata pystyyn,
mutta hänen nyrkkinsä läjähti pöytään.
»Kipsiä! Minä tahtoisin tietää onko sinun talossasi mitään puoliksikaan
noin hyvää.»
Ja hänen puheensa takana uhkasi taas tuo primitiivisten sukupolvien
viha.
James pelasti tilanteen.
»Entä mitäs te sanotte, herra Bosinney? Te olette arkkitehti ja teidän
pitää ymmärtää veistoksia ja sen semmoisia.»
Kaikkien silmät kääntyivät Bosinneyhin, kaikki odottivat omituisen
aavistavina hänen vastaustaan.
Ja Soames puhui ensimmäisen kerran kysyen:
»Niin, Bosinney, mitä te sanotte?»
Bosinney vastasi kylmästi:
»Teos on huomattava.»
Hänen sanansa kohdistuivat Swithiniin, hänen silmänsä hymyilivät
viekkaasti vanhalle Jolyonille. Soames vain ei ollut tyydytetty.
»Minkä puolesta huomattava?»
»Naiivisuutensa.»
Vastausta seurasi ilmeikäs hiljaisuus. Swithin vain ei ollut varma,
oliko tarkoituksena kohteliaisuus.