Ja joka vuoden tammikuun ensimmäisenä päivänä hän oli lisännyt summaan
satasen ja korot. Summa oli kohoamassa — ensi uudenvuoden päivänä se
olisi jo tuhatviisisataa ja ylikin! Ja vaikea on sanoa, kuinka paljon
tyydytystä hän oli saanut tuosta vuosittaisesta sijoituksesta. Mutta
kirjeenvaihto oli loppunut.
Huolimatta rakkaudestaan poikaansa, huolimatta vaistosta, joka osaksi
oli synnynnäinen, osaksi, niinkuin tuhansilla hänen luokkaansa
kuuluvilla, tulos alituisesta liikeasiain hoidosta ja valvomisesta
ja joka sai hänet arvostelemaan ihmisen käytöstä pikemmin tulosten
kuin periaatteitten mukaan, hänen sydämensä pohjalla oli eräänlainen
epämukavuuden tunne. Hänen poikansa olisi näissä olosuhteissa pitänyt
mennä hunningolle, se laki esitettiin kaikissa romaaneissa, saarnoissa
ja näytelmissä mitä hän ikinä oli lukenut, kuullut tai nähnyt.
Saatuaan pankkiosoituksen takaisin hänestä tuntui, että jotakin oli
hullusti. Miksi hänen poikansa ei ollut mennyt hunningolle? Mutta kuka
osaisi sanoa?
Hän oli kuullut, tietenkin — itse asiassa hän oli pannut tehtäväkseen
ottaa sen selville— että Jo asui St. John's Woodissa, että hänellä
oli pieni talo ja puutarha Wistaria Avenuen varrella, että hän vei
vaimonsa seurapiireihin — merkillinen seurapiiri, epäilemättä — ja
että heillä oli kaksi lasta tuo pikkumies, jota he sanoivat Jollyksi
(olosuhteisiin katsoen nimi tuntui kyynilliseltä, ja vanha Jolyon
sekä pelkäsi että vieroksui kyynillisyyttä), ja tyttö nimeltä Holly,
joka oli syntynyt heidän naimisiinmenonsa jälkeen. Kuka osaisi sanoa
hänelle, minkälaisissa oloissa hänen poikansa todella eli? Hän oli
sijoittanut edullisesti äidinisältään perimänsä tulot ja ruvennut
alikirjuriksi Lloydiin, hän maalasi myös tauluja — vesiväreillä. Vanha
Jolyon tiesi tämän, sillä hän oli viekkaasti ostellut niitä aika-ajoin,
onnistuttuaan näkemään poikansa nimimerkin erään Thamesjokea esittävän
taulun alakulmassa välityskauppiaan ikkunassa. Hän luuli niitä
huonoiksi eikä nimimerkin vuoksi ripustanut niitä seinälleen, vaan piti
lukittuina piironkilaatikossa.
Suuressa oopperatalossa hänet valtasi hirvittävä halu nähdä poikansa.
Hän muisti niitä päiviä, jolloin hän oli tottunut keinuttamaan
ruskeapukuista palleroa edestakaisin jalkojensa kaaren alla, aikoja,
jolloin hän juoksi pojan ponihevosen vieressä opettaen häntä
ratsastamaan, sitä päivää, jolloin hän ensi kerran vei hänet kouluun.
Hellä, kultainen pikku veitikka se poika oli ollut! Etoniin jouduttuaan
hän oli ehkä vähän liiaksikin saanut sitä haluttua käyttäytymistaitoa,
jota vanha Jolyon tiesi hankittavan vain sellaisissa paikoissa ja
suurin kustannuksin, mutta mukava toveri hän oli aina ollut. Aina
seurana, vieläpä Cambridgen jälkeen — vähän kaukainen kenties jo
silloin, kiitos saamiensa etujen. Vanhan Jolyonin tunteet julkisia
koulujamme ja opistojamme kohtaan eivät koskaan horjuneet, ja hänessä
säilyi liikuttava ihailun ja epäluulon asenne siihen maamme ylimmille
sovellettuun järjestelmään nähden, johon hänellä itsellään ei ollut
ollut onni osallistua... Nyt kun June oli lähtenyt ja jättänyt tai
melkein jättänyt hänet, olisi ollut suuri lohdutus nähdä taas poika.
Tuntien itsensä vikapääksi kavallukseen perhettään, periaatteitaan,
luokkaansa kohtaan vanha Jolyon kiinnitti katseensa laulajaan.
Vaivainen olento — viheliäinen, vaivainen raukka! Ja Florian kuin
mikäkin tikku!
Nyt se loppui. Vähästä ne saivat huvia nykyaikana!
Kadun tungoksessa hän sieppasi ajurin erään lihavan ja paljon nuoremman
herran nenän edestä, vaikka tämä oli jo pitänyt sitä omanaan. Matka
kävi Pall Mallin kautta, ja kulmauksessa, sen sijaan että olisi ajanut
Green Parkin läpi, ajuri kääntyi St. James Streetille. Vanha Jolyon
pisti kätensä luukun läpi (hän ei voinut sietää, että hänet näin
vietiin väärälle tielle), mutta käännyttäessä hän huomasi olevansa
vasta päätä »Hotch Potchia», ja kaipuu, joka oli salaa seurannut häntä
kaiken iltaa, pääsi vallalle. Hän käski ajuria pysähtymään. Hän menisi
sisään ja kysyisi vieläkö Jo kuului klubiin.
Hän meni sisään. Halli oli tarkalleen saman näköinen kuin niihin
aikoihin, jolloin hän söi täällä päivällistä Jack Herringin kanssa, ja
täällä oli Lontoon paras keittäjä. Ja hän katsoi ympärilleen tuolla
terävällä, suoralla katseella, joka kautta elämän oli saanut aikaan,
että häntä palveltiin paremmin kuin useimpia muita.
»Vieläkö herra Jolyon Forsyte on klubin jäsen?»
»Kyllä, herra, hän on klubissa nyt. Mikä nimi?»
Vanha Jolyon nolostui.
»Hänen isänsä», sanoi hän.
Ja sanottuaan tämän hän asettui seisomaan selkä uuniin nojaten.
Nuori Jolyon oli pannut hatun päähänsä aikoen lähteä klubista ja kulki
juuri eteisen poikki, kun ovenvartija kohtasi hänet. Hän ei ollut enää
nuori, tukka vivahti harmaaseen ja kasvot — kapeampi jäljennös isän
kasvoista, samat isot, riippuvat viikset — olivat ilmeisesti kuluneet.
Hän valahti kalpeaksi. Tämä tapaaminen oli kauhea kaikkien noiden
vuosien jälkeen, sillä mikään maailmassa ei ollut niin kauhea kuin
kohtaus. He tapasivat ja antoivat kättä toisilleen. Sitten isä sanoi,
ääni väristen:
»Kuinka voit, poikani?»
Poika vastasi:
»Kuinka itse voit, isä?»
Vanhan Jolyonin käsi vapisi ohuessa lavendelihansikkaassa.
»Jos sinulla on sama matka», sanoi hän, »voit päästä kyydillä.»
Ja ikäänkuin heillä olisi tapana joka ilta saattaa toisensa kotiin he
lähtivät ulos ja astuivat vaunuihin.
Vanhan Jolyonin mielestä poika oli kasvanut. »Tullut joka suhteessa
miehekkäämmäksi», oli hänen lausuntonsa. Pojan kasvojen luonnollisen
ystävällisyyden peitoksi oli tullut miltei ivallinen naamio, ikäänkuin
hän elämänsä olosuhteissa olisi havainnut haarniskan tarpeelliseksi.
Piirteet tosin olivat Forsyten, mutta ilme oli pikemminkin sisäänpäin
kääntynyt, niin kuin opiskelijalla tai filosofilla. Hänen oli
epäilemättä ollut pakko katsoa itseensä aika paljon näiden viidentoista
vuoden kuluessa.
Nuorelle Jolyonille ensi vaikutelma isästä oli epäilemättä järkytys
— isä näytti niin kuluneelta ja vanhalta. Mutta vaunuissa hän tuskin
tuntui muuttuneelta, hänellä oli vielä tuo tuttu levollinen ilmeensä,
suora ryhti ja terävä katse.
»Sinä näytät reippaalta, isä.»
»Kohtalaisesti», vastasi vanha Jolyon.
Häntä kiusasi levottomuus, joka hänen mielestään oli puettava sanoiksi.
Saatuaan poikansa tuollaisena takaisin, hän tunsi että hänen täytyi
saada tietoonsa tämän taloudellinen asema.
»Jo», hän sanoi, »minä tahtoisin tietää minkälaisissa vesissä sinä uit.
Sinä kai olet velkaantunut?»
Hän asetti sanansa tähän muotoon, että pojan olisi helpompi tunnustaa.
Nuori Jolyon vastasi ivallisella äänellään:
»En, en minä ole velkaantunut.»
Vanha Jolyon näki, että poika oli suuttunut, ja kosketti hänen kättään.
Hän oli pannut itsensä vaaralle alttiiksi. Se maksoi kuitenkin vaivan,
eikä Jo koskaan ollut murjottanut hänelle. He ajoivat vaieten Stanhope
Gateen asti. Vanha Jolyon kutsui hänet sisään, mutta nuori Jolyon
pudisti päätään.
»June ei ole täällä», kiiruhti isä sanomaan, »lähti vieraisille tänään.
Tiedät kai, että hän on kihloissa?»
»Joko nyt?» mumisi nuori Jolyon.
Vanha Jolyon astui vaunuista ja maksaessaan kyydin hän ensi kerran
elämässään antoi ajurille shillingin asemasta sovereignin.
Ajuri pisti rahan suuhunsa, löi hevosta salaa vatsan alle ja kiiruhti
tiehensä.
Vanha Jolyon käänsi avainta hiljaa, työnsi oven auki ja viittasi. Poika
näki hänen vakavana ripustavan takkinsa naulaan, kasvoilla ilme kuin
pikkupojalla, joka aikoo varastaa kirsikoita.
Ruokasalin ovi oli auki, kaasu paloi pienellä liekillä,
teetarjottimelle oli nostettu väkiviinalamppu ja aivan sen viereen
päivällispöydälle oli nukahtanut kyynillisennäköinen kissa. Vanha
Jolyon hätisti sen heti pois. Tapaus oli huojennukseksi hänen
tunteilleen, hän kopisteli oopperahattuaan elukan takana.
»Sillä on kirppuja», sanoi hän ja seurasi kissaa toiseen huoneeseen.
Pohjakerrokseen vievän hallin oven luona hän hätisteli »Hsst!» useaan
kertaan ikäänkuin valvoen kissan lähtöä, kunnes jonkin kummallisen
sattuman kautta hovimestari näyttäytyi alhaalla.
»Voit mennä nukkumaan, Parfitt», sanoi vanha Jolyon. »Minä lukitsen
ovet itse.»
Kun hän taas palasi ruokasaliin, kulki kissa onnettomuudeksi hänen
edellään, häntä pystyssä, julistaen nähneensä läpi tämän pienen tempun,
jonka tarkoituksena oli alunpitäen estää hovimestari tulemasta.
Kova kohtalo oli kautta elämän vainonnut vanhan Jolyonin kotoisia
sotajuonia.
Nuori Jolyon ei voinut olla hymyilemättä. Hän oli hyvin perehtynyt
pilkantekoon, ja tänä iltana kaikki tuntui pilkalta. Välikohtaus kissan
kanssa, hänen oman tyttärensä kihlauksen ilmoittaminen. Hänellä ei
ollut siis enemmän osuutta tyttäreensä kuin tuohon kissaan! Ja asian
runollinen oikeutus tehosi häneen.
»Minkälainen June on nyt?» kysyi hän.
»Tuollainen pieni olento», vastasi vanha Jolyon. »Sanovat häntä minun
näköisekseni, mutta se on heidän hullutustaan. Hän on enemmän äitisi
näköinen — samat silmät ja tukka.»
»Ahaa, ja onko hän kaunis?»
Vanha Jolyon oli liiaksi Forsyte ylistääkseen vapaasti mitään,
varsinkaan mitään, jota hän vilpittömästi ihaili.
»Ei hullumpi — oikea Forsytein leuka. Täällä tulee olemaan yksinäistä
kun hän on mennyt, Jo.»
Hänen kasvojensa ilme järkytti nuorta Jolyonia samalla tavoin kuin
äsken, hänen ensin nähdessään isänsä.
»Mitä keksit itsellesi nyt, isä? Tyttö kai ei tiedä muusta kuin
sulhasestaan?»
»Itselleni?» toisti vanha Jolyon, suuttumuksen sorahdus äänessään.
»Tulee olemaan kurja urakka elää täällä yksin. Minä en tiedä kuinka
se päättyy. Toivoisin helkkariin —» hän hillitsi itsensä ja lisäsi:
»Kysymys on siinä, mitä teen tälle talolle?»
Nuori Jolyon katseli ympärilleen huoneessa. Se oli erikoisen suuri
ja autio, koristettu noilla äärettömillä hiljaiselotauluilla, jotka
hän muisti poikaiästään — nukkuvia koiria, joitten kuono lepäsi
porkkanakimpuilla, joita, samoinkuin sipuleita ja viinirypäleitä,
oli asetettu sinne tänne lempeäksi yllätykseksi. Talo oli valkoinen
elefantti, mutta hän ei voinut kuvitellakaan, että isä asuisi
pienemmässä paikassa, ja yhä enemmän alkoi kaikki tuntua ivalta.
Suuressa nojatuolissaan, jossa oli kirjaa varten tuki, istui vanha
Jolyon, perheensä ja luokkansa ja koulukuntansa päämies, tukka
valkeana, otsa kuin kupooli, maltillisuuden, järjestyksen ja
omaisuusrakkauden edustajana. Yksinäisempää vanhaa miestä ei ollut koko
Lontoossa.
Täällä hän istui huoneensa kolkossa mukavuudessa, pelkkänä hyppynukkena
suurten voimien käsissä, jotka eivät välittäneet mitään perheestä
eivätkä luokasta eivätkä koulukunnasta, vaan liikkuivat peloittavaa
kulkuaan kohti tutkimattomia päämääriä. Tällaiselta tilanne näytti
nuoresta Jolyonista, jolla oli persoonaton katse.
Vanha isä parka! Tämäkö oli päämäärä, tarkoitus, jota varten hän oli
elänyt niin loistavan maltillisesti! Jäädä yksin, tulla vanhemmaksi ja
vanhemmaksi ja ikävöidä sielua, jonka kanssa puhua!
Vanha Jolyon vuorostaan katsoi poikaansa. Hän tahtoi puhua monista
asioista, joista hän ei ollut voinut puhua kaikkina näinä vuosina.
Oli ollut mahdotonta tosissaan uskoa Junelle vakaumustaan siitä,
että Soho-kaupunginosan tontit olivat nousussa, levottomuuttaan
hänen jo kauan johtamansa Uuden Kivihiiliyhtiön päällysmiehen
Pippinin peloittavan hiljaisuuden johdosta, harmiaan amerikkalaisten
Golgotha-paperien alituisesta laskusta, tai myös neuvotella siitä,
kuinka hän jollakin sopivalla sijoittelulla voisi parhaiten
välttää niitä suuria omaisuusveroja, jotka hänen kuolemansa tulisi
aiheuttamaan. Kupillinen teetä, jota hän hämmenteli epämääräisesti,
vaikutti vihdoin sen, että hän alkoi puhua. Uusi näköala elämään
avautui, puhumisen luvattu maa, mistä hän saattoi löytää sataman sekä
aavistusten että kaipuun aaltoja vastaan, missä hän voi rauhoittaa
sieluaan sillä ooppiumilla, että sai pohtia omaisuutensa pyöristämistä
ja ainoan eloonjäävän osuutensa tekemistä ikuiseksi.
Nuori Jolyon oli hyvä kuuntelija, se oli hänen vahva puolensa. Hän piti
silmänsä kaiken aikaa kiinnitettynä isän kasvoihin ja teki kysymyksen
silloin tällöin.
Kello löi yksi ennenkuin vanha Jolyon oli lopettanut, ja tämän lyönnin
kaikuessa hänen periaatteensa tulivat takaisin. Hän otti kellon
taskustaan hämmästyneen näköisenä.
»Minun täytyy mennä levolle, Jo», sanoi hän.
Nuori Jolyon nousi ja ojensi kätensä auttaakseen isänsä ylös. Vanhat
kasvot näyttivät kuluneilta ja ontoilta taaskin, silmät katsoivat
kiinteästi muualle.
»Hyvästi, poikani, muista hoitaa itseäsi.»
Hetkinen kului, ja nuori Jolyon pyörähti kantapäillään ja astui ulos
ovesta. Hän saattoi tuskin nähdä, hänen hymynsä vapisi. Koskaan näinä
viitenätoista vuotena, aina siitä saakka, jolloin hän ensi kerran oli
havainnut, ettei elämä ollut pelkkä liikeasia, hän ei ollut huomannut
sitä niin kumman monimutkaiseksi.