"Mutta — eikö se ole ihanaa? Etkö ole — — — mikä sinun on?" sanoi
Archie terävästi. "Etkö ole iloinen?"
"Olen kovin iloinen," sanoi hän yksinkertaisesti, "sinun puolestasi."
Hän ojensi kirjeen takaisin. "Mutta — tämä muuttaa kaiken minuun
nähden."
"Mitä sinä tarkoitat?" Archie hätkähti. Hänen kasvoissaan näkyi
enenevää levottomuutta. "Katso minuun! Tyttö kultani — mitä tämä kaikki
merkitsee? Mistä sinä puhut?"
Tyttö vei kätensä kaulalleen kääntyessään.
"Älä tule kanssani, ole hyvä."
Hänen hiljaisuutensa hänen sitä sanoessaan kohotti hänen ympärilleen
yhtä vahvan varusmuurin kuin linnan tornit.
"Älkäämme puhuko enää siitä," lisäsi Ethel. "Minun täytyy miettiä tätä.
Ei, minun ei tarvitse miettiä."
Jokainen tavu vei häntä kauemmaksi Archiesta.
Nuorukainen huomasi, ettei tämä ollut mitään kiusottelua, mitään
oikullisuutta, ei tuota tavallista ärsytyshalua, jonka hän tunsi.
Hän tarkoitti jotakin, mikä sai Archien kivettymään.
Hän seisoi kuunnellen mitä tyttö sanoi, ennenkuin hän lähti hänen
luotaan.
"Archie, olen hyvin pahoillani — —"
Hän tiesi mitä tulisi; hän seisoi odottamassa tuomiotaan. Noina hetkinä
Archie kärsi enemmän kuin hän koko elämänsä aikana oli kärsinyt.
Hänen tyttönsä, hänen ainoa rakastettunsa, sanoi: "Archie, olen hyvin
pahoillani. Se on ollut — olen tehnyt erehdyksen, sen huomaan nyt. En
tahdo jatkaa tätä. En voi nyt tulla vaimoksesi."
Sanomatta enää sanaakaan hän kiiruhti nopeasti kentän yli linnan valoja
kohti.
Hän oli mennyt.
Archie seisoi paikoillaan. Pimeys verhosi hänet ennenkuin hän liikahti
paikaltaan.