Aivan hänen tahtomattaan ja tietämättään omituinen ilme häilähti
hänen kasvoilleen. Se kuvasti tuota salamannopeaa tunnetta syvällä
nuorukaisen alatajunnassa.
Se oli pettymystä. Aivan ehdottomasti hänen kauniissa silmissään näkyi
alakuloisuutta; se oli kuin jonkun vapaan ja villin eläimen katse,
eläimen, joka harhailtuaan koko elämänsä onnellisena ja vapaana äkkiä
huomaa olevansa — ansassa!
Kuin salama tuo ilme haihtui samalla kuin se tunnekin, joka oli sen
aiheuttanut. Sekunttia myöhemmin Archie tuskin itsekään tiesi, että
sellaista ilmettä oli ollut hänen kasvoillaan.
"Kultaseni," jatkoi hän mitä hellimmällä ilolla, "kuulehan, kultaseni!
Käsitätkö, mitä se meille merkitsee!"
Hän ei ollut ottanut lukuun naisen silmiä ja sydäntä, naisen, joka
rakasti hänen kasvojaan niin suuresti, että hän voi huomata jokaisen
häivähdyksen niillä. Tuossa epäselvässä iltavalaistuksessakin oli tuo
omituinen, äkkiä hävinnyt ilme nähty ja ymmärretty. Veitsi ei olisi
voinut leikata niin kipeästi Ethelin sydäntä.