Hän odotti tytön vastausta. Hän odotti, että hän myöntäisi: "Kyllä;
aina."
Mutta jostain syystä — se oli tietysti järjetöntä — hän tiesi tulevansa
pahoilleen, jos tämä vastaisi niin. Hänenhän olisi pitänyt olla iloinen.
Mutta tytön vastaus olikin varsin odottamaton: "Oh, ei, ei! En voi
sanoa niin," selitti hän, äänessään syvä suru ja hellyys. "Se ei ollut
aina yksipuolista. En tahdo kenenkään ajattelevan niin. Se olisi
halpamaista. Minusta olisi inhoittavan kiittämätöntä väittää, ettei
joku asia ollut ihana siksi, ettei se enää sitä ole. Se on arvotonta.
Ei kenenkään pitäisi olla sellainen. Minun — minun ei olisi pitänyt
sanoa, että se oli siksi, ettei minulla ollut muuta tekemistä. Sillä
minä pidin hänestä. En tiennyt miten paljon voisin rakastaa, mutta
rakastin häntä silloin niin paljon kuin tiesin voivani — —"
Vakavuudessaan hän kiiruhti askeliaan ja siirtyi Archien edelle.
"Odottakaa!" sanoi tämä käskevästi. "Älkää juosko tuolla tavoin."
He pysähtyivät. He olivat kiivenneet pienen harjanteen huipulle,
ja siinä he nyt seisoivat mustina varjokuvina taivasta vastaan.
Heidän jalkainsa juuressa levisi kanervameri; yläpuolella loisti
tiikerintaljan näköinen taivas keltaisine juovineen, jotka olivat
viimeisenä muistona auringonlaskusta.
"Odottakaa!" toisti Archie. "Tahdon kysyä teiltä jotain."
Hänen sydämensä jyskytti. Koko hänen olentonsa oli siirtynyt siihen,
mitä hän aikoi nyt kysyä. Hän ei voinut kiiruhtaa edelleen tytön
vieressä ja kysyä sitä. Hän ei edes tiennyt, ettei ollut sopimatonta
tunkeilevaisuutta, että hän lainkaan sitä kysyi.
Mutta hän oli siis kuitenkin ollut kihloissa (jälleen tuo ajatus
kiusasi häntä). Kihloissa joka suhteessa sopivasti ja onnellisesti. Hän
oli itse sanonut, että alku oli ollut "ihana". Ehkä kaikki rakkaus oli
yhtä ihanaa hänelle — kuten rakkaus kaikkine vikoineen oli aina ollut
Archie Laverockille. Ilman katkeruutta hän ajatteli nopeasti entisiä
rakastumisiaan. Niiden joukossa ei ollut ainoaakaan, josta hän ei olisi
voinut ylpeillä. Hän oli kiitollinen. Ne auttoivat häntä. Hän ajatteli,
että ne auttoivat häntä nyt täällä, suuren rakkauden edessä. Sillä mitä
mies uhraa rakkaudelle — se annetaan hänelle jollain tavalla takaisin.
Archien perinnöllinen naisellinen vaisto sai hänet salamannopeasti
yhdistämään yksityiskohtia, jotka tiesivät kertoa jotain.
Hänen kihlauksensa; ensin onnistunut. Sitten mies, koska hän oli "väärä
henkilö" eikä voinut tehdä "mitään oikein". Miksi hän — tuo uskollinen,
hauska, miellyttävä poika — oli muuttunut tytölle "vääräksi henkilöksi"?
Sitten jälleen eräs sairaalamuisto. Se oli nyt Archielle aarre,
niinkuin joku kauan säilytetty lasku, joka vihdoin oli suoritettu. Se
oli eräs Ethelin katse, kun hän kerran meni ulos huoneesta ja luuli
Archien silmäin olevan suljetut. Ne olisivatkin voineet olla suljetut.
Miksi hän ei ollut nähnyt, mitä tuo katse merkitsi? Hänen valkopukuinen
ruumiinsa oli lähtenyt huoneesta, mutta kaikki muu oli jäänyt sinne,
Archie Laverockin luo...
Oliko se mahdollista — —?
Hänen huudahduksensa kaksi päivää sitten: "Oi, Archie, miten ihanaa
jälleen kuulla ääntänne!" Oliko se merkinnyt, että tyttö oli koko tämän
ajan nähnyt hänet unelmissaan?
Hän aikoi uskaltaa.
Ja hän kysyi siis samaa mitä oli ennenkin kysynyt.
"Miksi te puritte kihlauksenne?"
Viimeisessä valohämyssä hän näki tytön silmät.