Kolmen päivän kosinta.
Nuo kolme iltaa, jolloin he kohtasivat toisensa, jakautuivat kolmeen
selvään osaan.
Kaikkien niiden aikana oli nuori Laverock tarkoin tietoinen yhdestä
tämän kosinnan piirteestä; omasta asenteestaan tyttöön nähden. Kuten
hän sanoi: "Kun hän ei ole lähettyvillä, niin olen kylläkin järkevä.
Minä ajattelen: Olkaamme nyt järkeviä. Mitä tämä kaikki oikeastaan
merkitsee? Eikö se voi taaskin olla typerä erehdys? Mutta niin pian
kuin näen hänet — —!"
Saattoiko syynä olla se, että tyttö yhdisti itseensä tusinan tavallisia
tyttöjä?
Tuona ensimmäisenä iltana hän kohtasi nuoren naisen, joka varmaankin
oli valmistautunut tähän; joka oli yhtäkkiä täynnään pirteyttä ja
hauskuutta ja toverillisuutta; todellakin entinen hoitajatar, joka
inhosi tunteellisuutta.
"Hyvää iltaa!" huusi hän Archielle iloisesti. "Pikku Freddie Royds on
puhunut 'Laverockistaan koko päivän."
"Onko? Se oli pikku Freddie Royds, joka kertoi minulle, että te olette
lastenhoitajattarena täällä. Menkäämme polkua pitkin kallioita myöten,
menemmekö?"
"Hyvä."
He lähtivät yhdessä liikkeelle Pohjolan vähitellen tummenevassa,
hitaassa hämärässä. "Kertokaa nyt minulle, mitä olette tehnyt siitä
asti kun lähditte sairaalasta."
Archie Laverock kertoi hänelle lyhyesti toimistaan rauhantekoon asti ja
kahdesta vuodesta autoliikkeessä.
"Hekö teidät lähettivät?" kysyi Ethel.
"Ei. Minä olin jo eronnut siitä. Eräs mies ehdotti, että tulisin tänne
ohjaajaksi — —" ja niin edespäin.
"Miten pitkäksi ajaksi?"
"Noin kuukaudeksi. Sitten lähden ulkomaille."
Jos hän toivoi tytön osoittavan jonkinlaista pettymystä, niin hän itse
pettyi. Hän virkkoi vain: "Oh, miten järkevää — —", ja teki jonkun
huomautuksen
joistakin serkuista, jotka kiiruhtivat takaisin siirtomaihin samana
hetkenä kuin riisuivat khakipuvun yltään. Puhuttiin työstä ja siitä,
millä tavoin sodassa köyhtyneiden piti siihen suhtautua.
Puhuttiin Ethelin omasta hommasta.
"Minä en enää halunnut olla sairaanhoitajattarena," hän selitti. "En
tahdo enää nähdä sairasta ihmistä eläissäni. Sen vuoksi ilmoittauduin
leikkitädiksi. Henkilökohtaisesti luulen olevani liian nykyaikainen,"
nauroi hän. "Minusta koko homma on pötyä. Mutta he ottivat minut
kuitenkin. Sitten minun oli loma-ajakseni valittava, menisinkö
äitipuoleni luo Woorthingiin, mitä inhoan, vai vastaisinko ilmoitukseen
ja tulisin pohjoiseen Hopkinson-Kaben perheen kanssa."
"Pidättekö tästä — —?"
"Oh, minä olen aina pitänyt lapsista. Ja paikka on ihana, eikö
teidänkin mielestänne?"
"On nyt," vastasi Archie merkitsevästi, siirtäen katseensa tummenevalta
taivaanrannalta tytön kasvoihin.
Mutta Ethel ei tänä iltana tahtonut puhua henkilökohtaisista asioista!
Hän lörpötteli kuin koulutyttö,
kepeästi kuin höyhen ja ilman minkäänlaista vastuunalaisuuden tunnetta.
Archie oli hämmästynyt, hän ei voinut houkutella eikä pakoittaa tyttöä
tänä iltana heittämään tuota iloista toverillisuutta. Oliko tämä sama
tyttö, joka oli huutanut heidän ensi tapaamisensa hetkellä vajassa,
joka oli punastunut nähdessään hänet niityllä? Sitä tyttöä hän oli
rakastanut; mutta hän rakasti myös tätä nauravaa veitikkaa. Oh, mikä
ihana ilta!
Tämä oli ajan tuhlaamista, ajatteli Archie tupakoidessaan; syntistä
tuhlaamista. Miksei hän voinut heti sanoa hänelle kaikkea, mikä hänen
sydämessään kuohui...
* * * * *
Mutta aamu toi tullessaan viileän järkevyyden ("Itse asiassa siinä ei
taida olla mitään. Vain hyviä ystäviä.") — ja päivä työn.
Kahdestoista päivä.
Nuori Laverock alkoi tuntea olonsa sietämättömäksi. Hän oli sattumalta
erinomainen ampuja; hän kaipasi suunnattomasti saada olla päivän
ulkona koirien keralla — ulkona purppuraisilla ja ruskeilla rämeillä,
kalpeanharmaan taivaan alla.
Mutta urheilu ja rakkaus olivat kielletyt uudelta köyhälistöltä.
Ja kuitenkin...
Illalla he jälleen kohtasivat; hänen ruumiinsa, sielunsa ja henkensä
näyttivät riemuitsevan.
Hän antoi tytölle kimpun valkoisia kanervia, jotka hän oli löytänyt
sinä iltapäivänä ajaessaan metsästäjien luo. Tämä kiinnitti sen
rintaansa aivan asiallisesti kiittäen. Tänä iltana hän ei ollut
niinkään hyvä toveri, huomasi Archie, vaan pikemminkin ärsyttävä,
valmis pistelemään reikiä kaikkeen olevaiseen... Hän ei tiennyt miten
se alkoi; tyttö pilaili kohta jostain valkoisesta kanervasta, joka oli
lähetetty Archielle sairaalaan; se oli ollut kasvava kanerva ruukussa,
joka oli mustan kissan muotoinen.
Se oli kai tuonut hänelle paljon onnea, arveli tyttö; ja sitten hän yhä
muistellen sairaalan päiviä kiusotteli
häntä jälleen sen hedelmä- ja kukkatulvan vuoksi, joka hänelle
tavallisesti oli virrannut.
"Ihastuttava potilas! Suositumpi kuin pikku meripoikamme!" pilaili hän.
"Me muistamme kaikki ne ihanat autot, jotka tulivat noutamaan kapteeni
Laverockia saamaan raitista ilmaa —"
Nuori mies näytti hiukan suuttuvan. Hän tahtoi sanoa jotain
henkilökohtaista, kiusoittavaa. Eihän hän kuitenkaan voinut tarttua
tyttöön ja pudistella häntä heidän kävellessään tuona rauhallisena
iltana. Hän sanoi, tietämättään, että aikoi niin sanoa: "Ehkäpä
muistatte myöskin sen auton, joka siihen aikaan tuli hakemaan _teitä_
ulos?"
"Kyllä muistan," vastasi tyttö. "Minä olin siihen aikaan kihloissa
autoni kanssa, niinkuin tiedätte."
Tämä pisti Archieta, kuten ehkä oli tarkoitettukin. Tietysti. Ethel
oli ollut kihloissa. Kaikki sairaalassa tiesivät sen. Archie muisti
äkkiä kihlasormuksen, joka oli ollut... hänen sormessaan... Kullanpunaisia
loistavia kiviä. Tuli-opaaleja, jotka sopivat hänen loistavaan
tukkaansa... Häneen koski ajatella sitä. Se koski.
Hän ei voinut sanoa muuta kuin: "Mistä te tiedätte, että minä en ollut
itsekin kihloissa?"
"Oh! Tekö!" kiusotteli tyttö. "Tiedän, että ette ollut."
"Tiedättekö?"
"Oh, teidän kaltaisenne ihmiset eivät mene kihloihin. He kaipaavat
vaihtelua, erilaisuutta! Heidän täytyy saada sitä. Olisi puiden
pilkkomista partaveitsellä, jos joku teidän kaltaisenne menisi
naimisiin. He eivät tulisi onnellisiksi. Kuvitelkaa heitä
huoneustopuuhineen ja taloushuolineen ja vaimoineen! Vaimoineen! He
eivät voisi tehdä ketään muuta onnelliseksi — —"
"He? Tarkoitatteko minua?"
"Tarkoitan teidän tyyppiänne."
"Te ette tiedä mitään minusta," mutisi Archie Laverock. "Mitä hyödyttää
puhua tyypeistä?"
"Oh! Enkö tiedä teistä mitään? Luuletteko, että
en ole tavannut ihmisiä, jotka tuntevat teidät? Niin, niin, sairaalan
ulkopuolella. Useammat ihmiset tuntevat paremmin Häiritsevän Lumoojan
kuin Häiritsevä Lumooja aavistaakaan — —"
"Mitä roskaa!" tiuskasi Archie punastuen ja kiivaasti hänen vieressään.
"Pyydän anteeksi, en aikonut olla töykeä — —"
Ethel nauroi ilkeästi. Archie tiesi hänen valmistavan jotain uutta
kidutusta hänelle. Hän valmistautui siihen. Hän loi nopean katseen
taaksepäin kaikkiin niihin tytönkuviin, jotka hänellä olivat muistissa.
Kasvoihin, jotka olivat hymyilleet hänelle ystävällisemmin kuin tämä
tyttö. Hän muisti Selman, ruotsalaistytön tummansiniset silmät, tuon
tytön, joka oli rakastanut häntä ja jolle hän pysyisi ihanteena, elipä
hän missä hyvänsä ja rakastipa ketä tahansa. Ne näyttivät antavan
hänelle rohkaisua ja apua. Ja ne olivatkin auttaneet häntä.
Ja nyt tuo punatukkainen kiusantekijä, joka oli hänen rakkautensa
ja epätoivonsa samalla kertaa, kysyi vahingoniloisesti naurahtaen:
"Esimerkiksi, onko teillä ollut niinkutsuttu 'hauska' kesä?"
"Oh, koko lailla," vastasi kohteliaan pidättyvästi poika, joka oli niin
ylpeänä valloittajana kulkenut läpi toukokuun, kesäkuun ja heinäkuun.
"Kyllä. Sangen hauska, kiitos."
Se oli hänen kostonsa.
Tyttö kääntyi äkkiä ympäri tiellä.
"On aika mennä sisään," sanoi hän lyhyesti.
He olivat kulkeneet vain mailin verran; oli vielä valoisaa, mutta
Archie ei vastustellut, vaan käveli takaisinpäin hänen rinnallaan.
He puhuivat tuskin lainkaan kulkiessaan.
Niityn päässä, missä he ennenkin olivat eronneet, sanoi Archie: "Niin,
hyvää yötä. Kiitoksia paljon siitä, että säälitte minun yksinäisyyttäni
täällä. Hm — en kai uskalla pyytää teitä tulemaan huomenna jälleen
kappaleen matkaa kanssani?"
"Miksei?" kysyi tyttö — aivan huolettomasti.
"Oh, arvelin, että te piditte minua tungettelevana, minusta tuntui,
että ette ollut minulle aivan ystävällinen eräässä suhteessa."
"Oh!" huudahti tyttö äkkiä; liian äkkiä. "Ei millään lailla. Tietysti
tulen kävelemään; pidin tästä. Hyvää yötä, mr Laverock!"
Jälleen työpäivä... täynnä, touhua kuten ennenkin... jälleen ilta,
joka pyyhki pois kaiken, mikä koski seuruetta, autoja, koko
päivän ponnistuksia. Kaiken paitsi harmaan hämärän, joka toi tuon
punatukkaisen, hienon nuoren olennon häntä vastaan niitylle, kävelemään
hänen vieressään läpi tämän laajan, salaperäisen vuorimaiseman.
Heidän tunteensa tänä kolmantena iltana eivät olleet toverillisia eikä
riitaisia, kuten toisena iltana. Jokin odotti, vartioi, seurasi heidän
kantapäillään: jokin riippui kuin pilvi heidän yllään — pilvi, joka
ennusti myrskyä.
Kun tervehdykset oli vaihdettu, he lähtivät kävelemään. He kävelivät
maalle päin, kohti uinuvaa rämettä, jolla ampujat tänään olivat olleet.
Mailin verran he vaikenivat. Siten nuori Laverock äkkiä, ikäänkuin
hän olisi ollut vielä kesken eilistä keskustelua, alkoi: "Puhuimme
teidän kihlauksestanne — ettekö tahtoisi sanoa minulle, miksi puritte
kihlauksenne?"
Hänen kihlauksensa, hänen kihlauksensa! Se oli muuttunut hänelle
painajaiseksi. Hän kysyi itseltään, miksi hän välitti siitä. Ja välitti
sitten yhä edelleenkin. Hän välitti enemmän kuin mistään muusta, mitä
oli tapahtunut hänen elämässään, siitä tosiasiasta, että tyttö oli
kerran aikonut mennä naimisiin toisen miehen kanssa — että hän oli
ollut toisen miehen kihlattu morsian. Se koski yhä edelleenkin.
Se oli sietämätöntä!
Sillä nyt todellakin Archiesta tuntui, että hän oli koko elämänsä ajan
odottanut antaakseen tälle yhdelle tytölle koskemattoman sydämen. Se
kuului mielettömyydeltä, jos rupesi sitä miettimään... Mutta häntä
ei huvittanut miettiä mitään. Hän oli vain alakuloinen. Häneen koski
syvästi, että hän — jonka
elämässä tähän asti ei ollut tapahtunut mitään merkittävää — oli nyt
hullaantunut tyttöön, joka oli ollut kihloissa toisen kanssa. Toisen
miehen... Se ei tehnyt asiaa siedettävämmäksi, että tuo toinen ei nyt
ollut läsnä. Hän oli joka tapauksessa ollut olemassa — Ethel oli ollut
kihloissa.
Tuo vihattu ajatus valtasi hänet kuin saapuva yö.
Tyttö käsitti hänen kysymyksensä syytökseksi. "Monet ihmiset purkavat
kihlauksensa! Mitä järkeä on olla kihloissa, ellei halua olla? Se on
kuin — kuin istuisi konserttisalissa tuntimääriä sen jälkeen kuin
konsertti on loppunut ja valot ovat sammutetut ja penkit jälleen
peitetyt ruskeilla verhoilla! Miten olisin voinut sitä jatkaa?"
Archie Laverock kysyi kiihkeästi nopean, ilmilausumattoman
ajatuspyörteen jälkeen: "Sellaiseltako se teistä tuntui?"
"Niin! Jos sen kerran tahdotte tietää!" huudahti tyttö. "Juuri
sellaiselta."
"Miehet eivät ymmärrä paljoa. Kun he ovat rakastuneet, he eivät näe
mitään," selitti tyttö hengästyneenä. "Jos mies tekee kaiken, jos hän
lakkaamatta huolehtii ihailemastaan tytöstä, niin ei tämä saa — ei
hän saa aikaa edes hengähtää! Muutamille meistä ei ole mitään hauskaa
siinä, että meistä pidetään. Se on kuin — kuin menisi tanssiaisiin ja
saisi istua vain katselemassa. Aivan hullua. Mutta — ehkäpä ei voi
tehdä mitään oikein, jos itse on väärä henkilö — —"
Archie Laverockista tuntui, ettei hän kuunnellut ainoastaan korvillaan,
vaan koko ruumiillaan. Hän kuunteli, ei vain sitä, mitä tyttö sanoi,
vaan satoja ääniä, jotka täyttivät pehmeän hämärän. Ja noiden äänien
lomaan hän vastasi aivan proosallisesti: "Miksi sitten menitte
kihloihin hänen kanssaan?"
"Oh! Miten minä sen tietäisin?" huudahti Ethel kiihtyneenä kuin
jostakin hyvin vanhasta hermostuksesta tai väsymyksestä. "Ehkäpä siksi,
että oli märkä sunnuntai-iltapäivä, enkä minä voinut pelata bridgeä,"
huudahti hän huolettomasti, "ja koska ei ollut mitään muuta tekemistä
sillä hetkellä!"