"En."
"Mutta te olitte kihloissa, silloin, kauan aikaa sitten. Minä muistan.
Te olitte kihloissa."
"Niin, minä olin kihloissa."
"Mutta ette ole enää!"
"En." Sitten hän kohotti kasvonsa, joilla viimeiset päivänsäteet
välkehtivät. "Miksi kysytte sitä?" Hänen äänessään helähti ilkkuva sävy.
Mutta Archien katse oli riittävä vastaus. Selvemmin kuin mitkään sanat
se vastasi hänelle: "Te olette minun."
Ah, lyhyt ja huumaava tuokio, jolloin ei mitään sanota, mutta jona
kaikki tapahtuu! Sellaisina hetkinä kuolevaisten elämä, heidän
katsantokantansa ja
heidän kohtalonsa muuttuvat kuten pilvenhattarat iltatuulessa.
Mutta samassa hetkessä, miehen katseen vielä suuntautuessa häneen,
muuttui myöskin ilme tytön kasvoilla. Ystävällisesti mutta varmasti
niille levisi jokapäiväisyyden muuri.
Rauhallisesti ja varmasti Ethel Johnstone virkkoi: "Käsitättehän,
ettemme voi jatkaa näin!"
Yrittäen katseellaan houkutella tytön kasvoille niiden äskeistä
ilmettä, mutisi Archie Laverock kiihkeästi: "Miksi emme?"
Tyttö katsoi poispäin ja pudisti päätään. "Me emme voi jatkaa näin.
Ihmiset — niin — me emme voi!" toisti hän hiljaa.
Kuiskaten mutta tulisesti Archie väitti vastaan: "En voi käsittää miksi
emme. Kuulkaahan. Olen matkustanut peninkulmamääriä sanoakseni teille —"
"Ei nyt."
"Kyllä! Nyt juuri!" intti Archie, yhä vielä tuolla kiihkeällä
ja kuiskaavalla äänellä, jota rakastunut mies käyttäisi yksinpä
erämaassakin, missä ei ketään kuuntelijaa olisi monen penikulman
matkalla. Onko se pelkoa salassa kuuntelevaa kohtaloa kohtaan? Vai
kuuluuko se rakkauden valloitustaidon salaisiin sääntöihin?
"Älä koskaan vatkuta samaa asiaa", oli Archien vakaumuksen mukaan
kultainen sääntö. Mutta nyt hän huomasi itse vatkuttavansa.
"Minä pyydän", rukoili hän. "Kuulkaa, minä pyydän — —"
Mutta hänen kiihkeät kuiskauksensa keskeytti ulkoa kuuluva käskevä ja
kimeä naisen ääni.
"Neiti Johnstone!" Ja vieläkin kovemmin: "Neiti Johnstone!"
Tyttö kavahti seisaalle ja kääntyi nopeasti kuin kissa. Hämmennys,
helpoitus, suuttumus ja hilpeys kuvastuivat vuorotellen hänen
kasvoissaan.
"Laupias taivas!" hän huudahti. "Minun täytyy mennä — —"
Hän syöksähti ulos tallista ja juoksi aitaa kohti;
ruskea hame vilahti hänen hypätessään aidan yli ja juostessaan
niittyjen poikki, jotka eroittivat tallin linnasta.
Archie Laverock jäi seisomaan tallin ovelle; hänen silmissään välkkyi
viimeinen vilahdus tytön kullanhohtoisesta tukasta ja hänen korvissaan
kaikui tämän nopea lause: "Huomennakin on kenties päivä. Hyvää yötä!"
Nuoren miehen edessä oli uneton yö.