Valkea yö — ja päivänvalo.
Hienojen, pehmeiksi pestyjen ylämaalaisten lakanoiden välissä makasi
nuori Laverock, linnan seurueen autonohjaaja, levottomana kesäisen yön
hetket.
Hän ei ollut käännellyt puolelta toiselle niin unettomana siitä asti
kun hän vielä oli kapteeni A.L. Laverock, jonka haavojen luonne,
kuumeennousu ja muut tärkeät seikat oli kirjoitettu neliskulmaiselle
kortille, joka oli ripustettu hänen vuoteensa yläpuolelle tuossa
suuressa huoneessa, joka oli sotilassairaalan ensi kerroksessa.
Sairaalamuistoja! Miten ne kaikki nyt palasivat hänen mieleensä!
Korkeat ikkunat, jotka olivat suunnatut Squarelle ja Lontoon puiston
puita kohti, joiden tummat, kuoren irtaantumisesta paikotellen
vaalenneet rungot näyttivät leopardin nahalta. Joukottain vuoteita.
Punaiseksi maalattuja varjostimia. Ylihoitajan valppaat kasvot.
Ohikulkevien hoitajattarien siistejä, esiliinalla varustettuja hahmoja.
_Hänen_ hahmonsa.
Yhtä selvästi kuin hän oli nähnyt hänen villahameensa vajassa muutama
tunti sitten, näki hän nyt hänet sellaisena kuin hän oli ollut
univormussaan.
Punaisen ristin, joka koristi hänen rintaansa. Hänen korkonsa, jotka
kuvastuivat kiillotettuun lattiaan hänen astuessaan Archien vuoteen luo.
* * * * *
Hän muisti hänen lystikkään ja leikkisän äänensä ensi kerralla, jolloin
hän kuuli hänen puhuvan.
"Tämä persikkakori ja nämä ihanat ruusut on lähetetty kapteeni
Laverockille. Otaksun niissä olevan kortin, en ole katsonut. Minä panen
ne tähän pöydälle, eikö niin?"
"Kiitos, sisar — —"
(Suunnilleen niin.)
* * * * *
Sitten muutamia päiviä myöhemmin: "Jos aiotte mennä ulos tänään
iltapäivällä, niin minä haen teille uudet sukat ja muut tavarat
ajoissa, niin että teillä on hyvä aika pukeutua."
"Paljon kiitoksia."
(Juuri niin hän oli sanonut.)
Hän oli ollut sinä iltapäivänä ensi kerran ulkona teolla. Joku nainen
oli ottanut hänet autoonsa... Hän oli unohtanut, kuka tuo nainen oli.
Sinä päivänä hän ei ollut suonut ajatustakaan sille kullanpunaiselle
veitikalle, joka oli jäänyt sairaalaan hoitamaan velvollisuuksiaan; hän
oli kuin osa sairaalakalustoa. Hän, Laverock, ei ollut ajatellut häntä.
Se oli uskomatonta.
* * * * *
Toinen muisto. Kerran, vähän ennemmin kuin hän paasi sairaalasta, oli
hoitajatar korjannut hänen lakanansa samalla tavoin kuin hän olisi
tehnyt sen pikku pojalle, joka potkii kaikki vuodevaatteensa hajalle.
Hänen kasvoillaan oli ollut juuri sellainen ilme. Archie oli — lieneekö
se tapahtunut vallattomuudesta vai mistä — painanut päänsä tyynyyn
juuri niinkuin tuollainen pikku poika olisi tehnyt. Sitten hän oli
lasta jäljitellen mutristanut huuliaan ja kuiskannut: "Eikö minulle
sanotakaan... hyvää yötä?"
Vain seuraavassa vuoteessa oleva majuri oli voinut tämän nähdä, mutta
hän oli tykkänään syventynyt johonkin aikakauslehteen.
Tyttö oli katsonut rauhallisesti alas. Ja sitten hän oli hymyillyt.
Vastannut kirkkaalla tasaisella äänellään: "Hyvää yötä, kapteeni
Laverock."
* * * * *
Hän keskeytti tuon muiston palatakseen jälleen vuoteeseensa, painaen
nyrkkinsä patjaansa ja purren hampaansa yhteen.
Hyvä Jumala sentään! Nyt hänen hetkensä oli tullut! Eikö häntä oltu
varoitettu, että hän jonakin päivänä saisi maksaa kaiken?
Kaukaa menneisyydestä — jostain unohtuneesta keskustelusta — tuntuivat
jotkut lauseet toistavan itseään hänen unettomissa aivoissaan.
"Kohtalolla voi olla jotain sangen julmaa teidän varallenne, Archie...
tietysti te aina, aina tulette olemaan naisten hemmottelema. He tulevat
juoksemaan teidän jäljessänne, jumaloimaan teitä... Niin! Koska olette
kaunis ja intohimoinen poika. Koska te tiedätte, mitä kahdeksan
kymmenestä miehestä ei koskaan opi — miten pitää katsoa naisia, miten
puhua heille, miten koskettaa heitä. Miltei jokainen nainen on valmis
ihailemaan teitä. Te tulette pitämään sitä itsestään selvänä. Mutta!
Myöhemmin — silloin saatte sen maksaa. Te tapaatte tuon ainoan tytön,
joka on erilainen kuin kaikki muut ja joka näyttää teille, että ette
koskaan ennen ole nähnyt tyttöä..."
Voi! Miten pirullisen totta!... Juuri se oli nyt tapahtunut! Juuri se!
Muistot, ajatukset, pelko, mikä se lieneekään ollut, vahvistivat tuon
ennustuksen.
"Ja sitten — sitten — hän ei ehkä välitä vähääkään teidän
kauneudestanne, teidän intohimoisuudestanne, teidän
miellyttävyydestänne. Hän on ehkä ainoa nainen, joka ei huoli teitä.
Hän ei ehkä viitsi katsahtaakaan teihin!"
Hyvä Jumala, ajatteli Archie onnettomana ja jälleen käännähtäen. Mitä
hirveää peliä elämä olikaan!
Mutta tyttöhän oli katsonut? Hänhän oli katsonut? Hänhän oli katsonut
häneen vajassa? Hän oli huudahtanut: "Voi, Archie, miten hauskaa saada
jälleen kuulla ääntänne..."