"Ettekö ole?"
Tyttö käänsi häntä kohden nuo oudot, unissakävijää muistuttavat kasvot.
Äänellä, jolla vastaamme lapsen kysymykseen ajatellessamme vallan muita
asioita, hän vastasi: "Mutta Angushan on paimen."
"On mikä?" kysyi Archie kiihkeästi.
"Pieni paimenpoika. Poika, joka pitää huolta —" Hän naurahti ja selitti
rauhallisemmin: "Hän on vain kahdentoista vuoden vanha."
"Kahdentoista?"
"Niin, tai kenties kolmentoista." Hän hymyili vieläkin, mutta ilme
hänen ihastuttavilla kasvoillaan alkoi muuttua luonnollisemmaksi.
"Kuinka saatoitte kuvitella — — Sanoitteko minun olevan naimisissa?"
"Te ette siis ole?" Vain nämä muutamat sanat Archie lausui; mutta
niiden takana hehkui hänen tunteittensa palo. Hän ei saattanut sanoa
muuta kuin toistamiseen kysyä: "Ettekö siis ole?"
Hän ei ottanut askeltakaan eteenpäin toistaessaan lauseensa. Hän ei
edes liikauttanut kättäänkään. Hän puristi käsivarsiaan kylkiään
vastaan. Mutta hänen silmänsä syvenivät ja kiintyivät yhä tiukemmin
tytön katseeseen; hänen kirkkaat, ilmehikkäät, vivahtelevat silmänsä,
jotka olivat katseellaan vanginneet niin monet kasvot.
Ne vangitsivat nyt tytön, jolle hän puhui. Vangitsivat yhtä lujasti
kuin kiihkeä syleily, niin että tyttö jälleen pidätti henkeään. Hän
peräytyi. Hänen huulensa liikahtivat kuin sanoakseen: "Älkää." Mutta
niiltä ei kuulunut ääntäkään.
Mutta ilme, jolla tyttö nyt katsoi häneen, ei enää ollut unissakävijän.
Se oli ihmisen, joka huumasta heräten tukahduttaa innostuksensa.