Lyhennetty haastattelu.
Nyt seurasi sangen omituinen keskustelu. Se alkoi niin tykkänään
väärästä päästä!
Muistakaamme ensinnäkin, että nämä kaksi nuorta ihmistä olivat
tavanneet toisensa (mutta eivät olleet millään tavoin olleet kovin
läheisiä ystäviä), kun Archie Laverock oli maannut pahoin haavoittuneena
eräällä sairaala-osastolla Bond Streetillä. Täällä tyttö oli hoitanut
häntä muiden sairaanhoitajattarien joukossa. Sitten he olivat kadonneet
toistensa elämästä, eivät olleet kirjoittaneet toisilleen, eivätkä
kuulleet toisistaan mitään sodan jälkeen, joka nyt tuntui yhtä
kaukaiselta kuin ristiretket.
Täällä he nyt kohtasivat toisensa, ilman ainoaakaan valmistavaa sanaa,
eräässä heinälletuoksuvassa tallissa Ylämaissa, vieraalla maatilalla,
joka oli Britannian etäisimmällä rannalla. He katsoivat toisiinsa.
Tytöllä oli yllään lehtivihreä maalaispusero ja hän oli ilman hattua,
niin että hiukset lensivät tuulessa. Mies oli paitahihasillaan, ja
käsivarsista tippui vielä vettä. Tässä he nyt olivat, mutta — —
Ei kumpikaan yrittänyt tuollaista tavallista huudahdussarjaa,
jota olisi heiltä voinut näissä olosuhteissa odottaa. Ensimmäisen
hämmästyneen jälleentuntemisen jälkeen ei seurannut mitään: "Hyvänen
aika!" tai "Oletteko todella neiti Ethel Johnstone?" tai "Hyvää päivää!
Eikö maailma ole hullunkurinen ja pieni... Tämä oli lystikästä... Mitä te
oikeastaan täällä teette?"
Ei mitään sellaista.
Mitenkä olisi sellaista voinut tapahtuakaan noina ensimmäisinä suuren
hämmästyksen ja ihmetyksen hetkinä?
Archie Laverock ei voinut ajatella eikä sanoa muuta kuin kysyä
toistamiseen kiihkeästi: "Kuka on Angus?"
Ihmetyksissään tyttö tuijotti häneen. Hänen kasvonsa, vaikka olivatkin
eloisat ja värikkäät, olivat kuitenkin kuin unissakävijän kasvot.
Olisi voinut otaksua hänen ajatuksensa olevan tykkänään muualla. Hänen
ajatuksensa eivät olleet täällä, eikä hän itse kuullut toistamiaan
sanoja: "Angus? Mikä Angus?"
"Mutta tehän huusitte häntä, ettekö muista? Te huusitte häntä", sanoi
hänen edessään seisova mies
syyttävästi. "Te huusitte häntä juuri tuomaan tikapuita."
Tyttö peräytyi hiukan ja veti henkeä.
"Oh — —"
Sitten hänen huuliltaan pääsivät hyvin nopeasti ja äkkiä sanat: "Voi,
Archie, miten hauskaa kuulla taas ääntänne!"
Sitten, ikäänkuin hän ei olisi tiennyt mitä sanoi, ikäänkuin hän ei
olisi lainkaan sanonut sitä, hän lisäsi: "Hän vei ne pois. Hän kai
unohti, että aioin tulla heti alas."
Hän kääntyi, katsoi ovelle ja ympäri vajaa.
"Hän oli vienyt tikapuut pois, näettekös."
"Tiedän sen. En kysy sitä teiltä. Tahdon vain tietää kuka tuo Angus
on", vastasi nuori Laverock äänellä, jota hän ei koskaan ennen ollut
kuullut. "Onko hän mies, joka oli — — Oletteko te — — te kai olette nyt
naimisissa hänen kanssaan?"
Archien edestä haihtui hämärä, ruskea vaja, johon lankesi vain yksi
päivänsäde leikitellen tytön hiuksilla. Hänen mielestään haihtui
auringonlasku, joka näkyi ovesta, tallipiha, skotlantilainen maisema,
kalalampi ja ankkuroitu vene. Yhtä täydellisesti haihtuivat Archien
mielestä kaikki vuodet tähän hetkeen saakka, ja kaikki muistot, jotka
eivät koskeneet tyttöä hänen edessään, kaikki toiset kasvot. Ei mitään
muuta jäänyt hänen tietoisuuteensa kuin tuo hehku, tuo kysymys, josta
hänen elämänsä tuntui nyt riippuvan.
"Oletteko?"