Archie oli hiukan hämmästynyt: "Ehkä — ei! Mutta miksi sanoa ei — —
onhan mahdollista, että lähden Concarneauhon."
Hän ajatteli jälleen noita yhdeksäätuhatta frangia, jotka hän oli
voittanut viime yönä.
Hänen emäntänsä sanoi kuivasti: "Vai niin. Sitten olisin voinut säästää
teidät sanoiltani. Luulin teidän tulevan tänne katsomaan ympärillenne,
tekemään itsenne ihailluksi eikä ottamaan mitään kovin vakavalta
kannalta."
"Te ette pidä luonnettani erikoisen miellyttävänä", huomautti Archie
hiukan katkerasti.
Hänen emäntänsä lopetti kahvinjuonnin ennenkuin hän katsoi jälleen
vieraaseensa. Sitten hän sanoi: "Suokaa anteeksi." Ja hän jatkoi
yksinkertaisesti ja miellyttävästi: "Minä olen liian vanha loukatakseni
kenenkään nuorukaisen tunteita."
Archie katsoi jälleen noihin harmaihin silmiin lumivalkoisen tukan
alla. Hänen päähänsä pälkähti äkkiä, että oli kovaa, että kenenkään
naisen piti tulla vanhaksi ja harmaaksi. Hänen oma äitinsä oli kuollut
kahdenkymmenenkahdeksan vuotiaana. Hän nousi ja puhui toisenlaisella
äänellä.
"Hyvä Luoja! Ettehän te loukannut minua. Mutta minä loukkaannun,
ellette tunne, että — että jätätte hyvästi minulle ystävänä?"
Tanskatar tarttui hänen ojennettuun käteensä sydämellisen asiallisella
puristuksella. Hän vastasi hiukan veitikkamaisesti: "Koska olosuhteet
ovat muuttuneet, niin miksi jättäisimme nyt jo hyvästi toisillemme?
Miksi ette palaisi tänne, mr. Laverock, syömään päivällistä toisten
kanssa?"
"Saanko sen tehdä?" innokkaasti. "Te ette olisi siitä pahoillanne?"
Tanskatar päästi hänen kätensä, keräsi hameenlaskoksensa ja teki
liikkeen, joka näytti työntävän syrjään kaiken kunnianarvoisuuden.
"Tulkaa takaisin", sanoi hän, "ja viettäkää tämä ilta tuon erikoisen
kanssa, jos tahdotte."
"On jotakin, josta pitäisin enemmän."
"Mitä se on, mr. Laverock?"
"Antakaa minun olla luonanne, kunnes toiset palaavat", pyysi hän.
"Soittakaa hiukan ihanaa musiikkianne, vain minulle. Soittakaa minulle.
Lupaatteko? Olkaa niin kiltti!"
"Ah", huudahti vanha nainen katsoen häneen. "Tyttö parat! Tyttö parat!
Nyt minä käsitän! Hyvä on, minä soitan teille."
Hän meni Archien edellä kääntöovien läpi hämärään, hienoon salonkiin.
Hän osoitti nojatuolia, istuutui itse suuren pianon ääreen, johon
norsunluukoskettimet ja tanskattaren erikoinen, jalo pää kuvastuivat
kuin vedenkalvoon.
"Mistä te pidätte? Haluatteko klassillista musiikkia? Niinkö?
Beethovenia?"
"Ei, ei Beethovenia, ellette pahastu", sanoi Archie muistaen nopeasti
Kuutamosonaatin — ja Mauven. "Mitä muuta tahansa."
Ja tanskatar soitti hänelle jotakin muuta, mikä johtui hänen mieleensä.
Hän soitti hänelle, kunnes toiset palasivat.
* * * * *
Kun toiset palasivat, valtasi nuoren Laverockin mieliala, joka ei ollut
hänelle tavallinen.
Ehkäpä tanskattaren soitto vielä kuohui ja hehkui hänen veressään.
Ehkäpä heinäkuunilta puhalsi avoimista ikkunoista sisään jonkin
pakanallisen taian. Heti nähdessään Genevièven erikoiset kasvot ovessa
Archie sanoi itsekseen (päättävästi): "Niin, tuo on minun tyttöni.
Tämän jälkeen en enää hapuile. Tämän illan jälkeen en ajattele ketään
muuta tyttöä."
Pöydässä — pisimmässä pöydässä, jolla loistivat ranskalainen
pöytäliina ja englantilainen porsliini ja ruusut ja käsinmaalatut
kynttilänvarjostimet, joissa oli purppuranpunaisia hedelmiä keltaisen
hehkuvalla pohjalla — Archie istui Geneviève Wilmotin ja koulutyttö
Gwenin välissä, vastapäätä Selmaa, joka oli komea kuin puutarhalilja
kultaisessa ja valkoisessa puvussaan. Jokaiseen näistä kolmesta Archie
teki sen vaikutuksen, että hän ei vilkaissutkaan kehenkään muuhun
kuin häneen. Ja saman vaikutuksen hän teki toisiinkin. Hän kohotti
lasinsa, sanoi hiljaa: "Onnellisia päiviä!" ja jokainen tyttö omisti
sen henkilökohtaisesti itselleen; hän ei voinut sille mitään... Archien
tyyppiä olevan miehen ei tarvitse liikuttaa kättään eikä jalkaansa;
ei sanoa ainoatakaan sanaa, joka kirjoitettuna ilmaisisi enemmän kuin
ystävällistä kohteliaisuutta.
"Miten oikeassa olin, miten oikeassa!" ajatteli "Äiti" pöydän päässä,
silmäillen ihastuneita tytönkasvoja vieraan ympärillä.
Tähän asti oli aina laskettu nuorukaisen eduksi, että hän miellytti
tahtomattaan. Hän ei ollut koskaan vaivannut sillä itseään.
Tänä iltana hän teki (sitä ei voi kieltää) tarkoituksella kaiken,
minkä osasi, miellyttääkseen. Nuo hänen kissansilmänsä — tuo hänen
liikkeittensä varma nopeus — tuo siro lepoasento — tuo ääni, joka
sisälsi kaikki mahdolliset vivahdukset — nuo seikat, joita oli jo
ylistetty sanoilla, jotka hän muisti puheen lomassa tänä hetkenä! Nämä
ominaisuudet hän otti nyt lopullisesti käsiinsä aseina.
Tanskatar katseli häntä silmin, jotka olivat liian vanhat ollakseen
rakastuneet, mutta kyllin viisaat nähdäkseen enemmän kuin vain nuoren
mr. Laverockin.
Hän näki Archien aukaisevan taikaikkunan noiden tyttöjen elämässä.
He eivät koskaan unohtaisi sitä romantiikkaa, joka oli lähtenyt ja
jättänyt jälelle arkipäivän.
Kaikkea tätä hän ajatteli ehdottaen lähtemistä puutarhaan antaakseen
Simonen ja toisen tytön siistiä salia. He näyttivät viipyneen
tavallista kauemmin päivällisellä, sanoi hän asiallisella äänellä. Tuli
jo myöhä.
Niin myöhä, että kuu oli jo korkealla taivaalla loihtien tuoksuavan
puutarhan merkilliseksi kudelmaksi mustasta sametista ja hopeapitsistä
ja muuttaen pienet viiniköynnösten ympäröimät lehtimajat salaperäisiksi
luoliksi.
Juuri eräässä tällaisessa lehtimajassa — riippuiko se yksinomaan hänen
omasta kulustaan vai "Äidin" ohjauksesta — Archie huomasi olevansa
eristetty tyttöjen pääjoukosta, joiden kiihtynyt puhelu kuului yli
sirisevien sirkkojen ja kasinon kaukaisen soiton. Hän katsoi Geneviève
Wilmotin tummiin, salaperäisiin silmiin.
Nyt!
Se hetki oli tullut, jota hän koko päivän oli odottanut.
Omituista, nyt kun se oli tullut, hän tiesi, että hän olisi aivan
hyvin voinut odottaa kauemmin, jos hänen olisi täytynyt; hän olisi
voinut kääntyä poispäin ja puhella Selman tai madamen tai kenen tahansa
kanssa! Hän olisi voinut olla kärsivällinen, kunnes hän olisi tavannut
Jennien jälleen huomenna hiekkarannalla.
Mutta siitä ei enää tulisi mitään.
_Nyt_ oli hetki tullut.
Hän puhui katkonaisesti.
"Tehän tiedätte, että aion lähteä täältä huomenna?"
"Niinkö?" vastasi Geneviève äänellä, jota Archie ei voinut pitää
pelkästään kohteliaana, pyytävänä tai hämmästyneenä, mutta jossa kaikui
hiukan kaikkea tätä. Hän sanoi: "Sehän on äkkinäistä, eikö totta? En
tiennyt teidän aikovan lähteä niin pian."
"Ettekö?" sanoi Archie.
Hänen ympärillään hiljaisessa yössä täytti ilman Euroopan voimakkain
kukkaistuoksu; se tuli korkeista tupakantaimista, joiden valkoisia
tähtikukkia loisti kaikkialla tummassa lehvistössä. Hän hengitti sitä
ennenkuin hän puhui jälleen.
"Minä lähden ennen teitä. Tuletteko lainkaan kaipaamaan minua?"
"Me tulemme kai kaikki kaipaamaan teitä", yritti Jennie — — yhä tuolla
samalla epävarmalla äänellä.
Archie kuunteli tarkoin, odottaen kaikkea, jota ei tullut. Sitä ei
kuulunut, tuota kaikua, joka olisi muuttanut kaiken, mitä hän sanoi,
musiikiksi. Ei vielä! Mutta... sen täytyi tulla...
"Tarkoitatteko", sanoi nuorukainen hyvin hiljaa, mutta itsepintaisesti,
"kaikki te? Sitä minä en tarkoittanut."
"Oh." Hän naurahti hiukan tavalla, jossa oli hienoa keimailua. Se antoi
tuoksun kaikelle, mitä hän sanoi tai teki, aivan niinkuin tupakantaimet
antoivat tuoksun koko puutarhalle. Keimailu eli hänen kiharaisen päänsä
jokaisessa piirteessä, hänen silmissään, hänen poskiensa kuopissa,
siinä liikkeessä, jolla hän heitti kilpikonnanluulla koristetun
päivänvarjonsa hiekalle.
"No niin?" mutisi Archie hiljaa.
"Niin?... Marcus tulee kai kaipaamaan teitä kovin. Hän — —"
Kirkkaana kaikui kuutamoisessa ja tuoksuavassa ilmassa pehmeä huuto
yläkerran ikkunasta.
"Äiti! Äiti! Sinä et tullut päivällisen jälkeen sanomaan hyvää yötä."
"Tulen, kultaseni", huusi äiti takaisin. "Tulen heti."
Eikä hänen vastauksensa ollut tarkoitettu ainoastaan hänen pojalleen,
vaan myös hänen kosijalleen.
Archie huomasi sen äkkiä, tuon sävyn hänen äänessään, jota hän oli
odottanut; mutta se ei ollut hänelle.
Jennien kasvot olivat olleet kääntyneet hänen pikku poikansa
makuuhuoneen ikkunaa kohti. Hän käänsi ne jälleen Archieen päin.
Mutta noina sekuntteina, jotka olivat kuluneet, oli jotain — jotain
omituista — tapahtunut nuorukaiselle. Side oli pudonnut hänen
silmiltään. Hän näki hänet, itsensä, heidän suhteensa.
Jennie piti hänestä. Ennemmin tai myöhemmin, jos Archie tahtoisi, hän
suostuisi tulemaan hänen vaimokseen. Häntä miellytti hauskannäköinen
mies, joka ei ollut paljon vanhempi häntä itseään. Ja hän oli myöskin
mielissään siitä, että Archie oli pikku Marcuksen leikkitoverina.
"_Hän_ ei välitä muista miehistä kuin siitä, joksi pikku Marcus kerran
varttuu", sanoi Archie itsekseen. Ja sitten — —
"Hän ei huoli minusta!" ajatteli hän, ja hänen nuori ylpeytensä kohosi
kiivaaseen vastarintaan. "Hän ei todellakaan välitä minusta."
Kerrankin tämä teki häneen aivan saman vaikutuksen kuin toisen tytön
ylenmääräinen ihastus — Lucy-raukan.
Hän suoristautui. Vasta silloin hän käsitti, että hänen äskeinen
asentonsa oli todistanut ihailua ja rakkautta.
Mutta tässä ei ollut mitään rakkautta... ei hänelle. Ei hänelle! Mainio
äiti, loppunut hakkailu — ei rakkautta.
Äänellä, joka sai Jennien katsahtamaan ylös hämmästyneenä, koska se
niin suuresti erosi äskeisestä, hän sanoi:
"Tämä siis on jäähyväiset — —"
Jennie pidätti hengitystään. Hän oli pahoillaan; niin, pahoillaan kuin
tyttölapsi, joka on sanonut "ei kiitos", kun jäätelöä on tarjottu ja
jäätelö sitten on korjattu pois pöydältä. Oli selvää, ettei hän ollut
tarkoittanut tätä lopullisiksi jäähyväisiksi. Senkö vuoksi, että Archie
oli englantilainen, ei hän käsittänyt, että hän sai toivoa? Pitikö
noiden miesten saada selvä rohkaisu — vai lähtivätkö ne muuten?
Hän sanoi (mutta ilman tuota pehmeää sävyä äänessä, jonka vain lapsi
voi saada siinä kaikumaan): "No niin! Pitääkö minun sanoa, Archie, että
minä tulen kaipaamaan teitä?"
"Oh, ei", vastasi Archie naurahtaen. "Sitä teidän ei pidä sanoa. Te
ette koskaan tule kaipaamaan minua — tarkoitan, että olisi liian paljon
onnea toivoa sitä. Minä ymmärrän."
Hän tarttui hänen käteensä.
"Hyvää yötä, Jennie. Toivotan teille onnea elämässänne. Sanokaa se
pojallennekin minun puolestani."
Hämmästyneempänä kuin milloinkaan ennen elämässään Jennie huudahti:
"Ettekö tule ylös sanomaan hänelle hyvästi?"
"En luule tulevani, kiitos vain. Ei, en luule saavani enää nähdä
pienokaista. Sanokaa hänelle hyvää yötä minun puolestani. Tällä tavoin
— —"
Ja kumartuen jälleen alas hän painoi suudelman lyhyille paksuille
kiharoille hänen korvansa yläpuolella.
Ne olivat silkinhienot ja tuoksuavat ja niiden kosketus sai hänen
päänsä pyörälle. Hän oli kuullut, että kun hänen äitinsä oli tahtonut
saada hänet olemaan hiljaa vuoden vanhana lapsena, oli hän heittänyt
hänelle turkiksensa leikkikaluiksi. Siitä asti oli Archiea miellyttänyt
kaikki tuoksuava ja pehmeä. Niin, ehkä juuri tuo yksityiskohta, mrs
Wilmotin tukan pehmeys, toi takaisin sen mielialan, joka hänet oli
päivällispöydässä vallannut.
Hän astui sykkivin valtimoin ulos kuutamoon, joka valaisi puutarhaa,
missä tuskin erotti, mikä oli tyttöjä ja mikä kukkia...
"Hyvästi, tytöt!" huusi Archie Laverock hiljaa, mutta äänessään tuo
kaiku, joka sai jokaisen naisen luulemaan, että hän kutsui erikoisesti
häntä. "Hyvästi, kaikkityyni. Minä menen. En saa enää nähdä teitä."
"Oh", kuului hiljaa, ja "Oh — — —" ikäänkuin he olisivat hiipineet
häntä kohti. Hän huomasi äkkiä olevansa keskellä piiriä.
"Sanokaa nyt kiltisti hyvää yötä minulle vain tämän kerran."
Hän tarttui lähimpään tyttöön; se oli Gwen, koulutyttö. Hän suuteli
hänen pieniä kasvojaan ja jätti ne punastuneiksi ja hurmaantuneiksi.
Tyttö ei sanonut sanaakaan.
Eikä kukaan muukaan tytöistä sanonut mitään, kun hän vuoron perään
kääntyi jokaisen puoleen ja suuteli häntä, jokaista kuin olisi hän
ollut hänen omansa, jokaista niinkuin ei häntä oltu koskaan ennen
suudeltu ja niinkuin häntä (ellei kohtalo ollut erikoisen suopea) ei
luultavasti koskaan enää tultaisi suutelemaan.
Niin hän jätti hyvästi koko joukolle — Dorothylle, Eileenille,
"Macille" ja kaikille muille.
Hän kääntyi "Äidin" puoleen.
"Saanko suudella soittoa?" pyysi hän ja kohotti hänen kätensä
huulilleen.
Vasta kääntyessään hän muisti, että oli yksi, jolle hän ei vielä ollut
sanonut hyvästi.
"Selma! Missä Selma on?"
Hän oli kadonnut. Mennyt sisään.
"Hyvästi, Selma!" hän huusi taloa kohti.
Vastausta ei kuulunut. Hän ei nähnyt yläkerran ikkunassa kultaista
päätä, joka varovasti painui uutimia vastaan nähdäkseen viimeisen
vilauksen hänestä. Selma katsoi häntä viimeisen kerran. Archie vei
mennessään surun niinkuin ilonkin mahdollisuudet. Taivas tiesi, mitä
olisi voinut tapahtua... Ei kukaan kuullut kiihkeää hyvästi-kuiskausta,
joka seurasi häntä, kun hän astui kukkien reunustamaa tietä pitkin
portille.
Kadulle päästyään hän katsahti taakseen heiluttaakseen kättään tuolle
ryhmälle, jonka muodostivat tytöt ja kukat, kukat ja tytöt. Jotkut
heistä viittoivat vastaukseksi.
"Hyvästi!" hän huusi viimeisen kerran. Ja syvällä hänen mielessään
voitokas, tyrannimainen, parantumaton valloittaja huudahti sydämensä
pohjasta:
"Mikä kirottu vahinko, että en voi saada heitä _kaikkia!_"