Kiireesti, epäilevästi hän tokaisi väliin: "Tarkoitatteko, että ette
halua minun tulevan takaisin?"
"Tarkoitan, mr. Laverock."
"Oh!" huudahti nuorukainen yhä hämillään. "Minä — hm — —"
Hänen ajatuksensa kiitivät eteenpäin. Hän oli tehnyt jotain hullua.
Mutta mitä? Joka tapauksessa vain erehdyksessä. Mitä se saattoi
olla?... Tämä oli tosiaankin odottamatonta — hiukan naurettavaa...
Häntä, Laverockia, kiellettiin enää tulemasta taloon!
Hän jäykistyi. "Tietenkään", sanoi hän, "en uneksikaan palaamisesta.
mutta saanko kysyä. Miten olen ollut kyllin onneton loukatakseni
teitä?".
Tanskatar hymyili leppoisasti. Tämä harmitti nuorukaista. Hän jäykistyi
yhä enemmän.
"Mitä lienenkään tehnyt, on se tapahtunut tahtomattani, sen minä
vakuutan."
"Sen uskon", myönsi nainen. "Mutta niin on kuitenkin."
"Mikä on?"
"Tosiasia."
"Mikä tosiasia?"
"Se, että te, mr. Laverock, olette liian vaarallinen tälle talolle,
joka on täynnään tyttöjä."
Hän lisäsi: "Lyhyesti, kaikki tyttöni ovat aivan onnettomia. Teidän
tähtenne."
"Minun tähteni?" huudahti nuori Laverock teeskentelemättömästi
suutuksissaan. "Vakuutan, että olette aivan, aivan, aivan väärässä!"
"Minä en erehdy."
"Sallikaa minun sanoa, että nyt olette erehtynyt. Vakuutan teille, että
olette — ehdottomasti väärässä."
"Oman ikäni vakaumus ja kokemus painaa enemmän", sanoi "Äiti" nopeasti.
"Minä olen oikeassa."
He katsoivat toisiinsa pöydän yli; nuorukainen suuttumuksen puna
poskiensa ruskean ihon alla, valppaana, vihastuksen kuvastuessa koko
hänen olemuksestaan — vanha nainen tarkkana ja hillittynä.
Nainen keskeytti hetkisen kestäneen hiljaisuuden.
"Se ei ole mitään korjaamatonta, tiedättehän sen! Ei mitään
murhenäytelmää ole vielä tapahtunut. Mutta — hyvin pian olisi mieluisa
kesäloma, jota teidän tuttavuutenne on niin hauskuuttanut, kerrassaan
pilalla. Teidän takianne! Nyt jo — —"
Hän kohtasi miehen vihaisen katseen.
"Pitääkö teidän saada kuulla siitä? Nyt jo eräs tytöistä on lakannut
vastaamasta sulhasensa jokapäiväisiin kirjeihin. Toiset eivät enää
suunnittele mitään ohjelmaa päivän varalle ennenkuin ovat tavanneet
teidät. Nyt he jo vaihtavat uintivuorojaan. Ei vuoroveden tähden. Kaksi
heistä, jotka ennen olivat ystäviä, ovat jo riitaantuneet. Nyt jo, mr.
Laverock."
Tässä viisaat kasvot synkkenivät hiukan: "Eräs heistä, lapsiraukka, on
niin onneton — —"
"Ei, ei!" huudahti Archie ja laski kupin kädestään. Hänestä tuntui kuin
olisi hän koskettanut kädellään merenpihkahelmiä, sileitä ja lämpimiä.
"Niin ei ole, uskokaa minua!"
"— — niin rakastunut, että hän pian voi koota kaiken rohkeutensa ja
kosia teitä."
Madame maisteli kahviaan ja täytti Archien vihreäjalkaisen
liköörilasin. Sitten hän sanoi: "Minä en pidä tällaisista tapahtumista
täällä. En tahdo teille mitään pahaa, mutta sanon teille totuuden
kaikella myötätunnolla ja ystävyydellä. Tiedän, että ette tarkoita
mitään pahaa. Te paistatatte päivää kirkkaissa silmissä. Yhtä te
ihailette hänen kasvojensa vuoksi. Toista hänen vartalonsa vuoksi.
Kolmatta hänen sievän äänensä vuoksi. Ja neljäs huvittaa teitä. Teillä
ei ole ketään erikoista tähteä! En luule teidän erikoisesti välittävän
kenestäkään täällä. Mutta he —! Teidän täytyy poistua. Poistukaa
niinkauan kuin vielä olette unelma, esimaku siitä, miten he haluaisivat
olla onnellisia. Olisitte ystävällinen, jos lähtisitte Dinardista."
Archie oli katsahtanut nopeasti tanskattareen hänen sanoessaan "ei
erikoisesti kenestäkään". Miksi hän luuli hänestä sellaista. Olihan
hänellä joku erikoinen. Sama tunnelma, joka oli vallannut hänen
mielensä tuona aamuna hiekkalinnojen luona Jennien ja hänen pikku
poikansa seurassa, valtasi hänet jälleen. Tietysti Jennie oli tuo
erikoinen.
Hän karisti kurkkuaan, kohtasi suoraan tanskattaren katseen ja sanoi:
"Tietysti lähden heti Dinardista, jos sanotte sitä haluavanne. Ystäväni
omaiset tulevat tänne ensi viikolla. Mutta minä lähden huomenna,
madame. Aioinkin oikeastaan lähteä — aioin matkustaa etelämmäksi — —"