Käänne pelissä.
Niin voitokkaan pelaajan elämän pelissä kuin Archie Laverockin
tarvitsee välittää vähän muista sattuman peleistä.
Hän ei ainakaan ollut astunut jalallaan Boulevard President Wilsonin
kasinoon, joka ulkopuolelta muistuttaa jättiläisen hääkakkua ja
sisäpuolelta on englantilaisen ja ranskalaisen arkkitehtuurin
sekasotkua.
Mutta muutamia iltoja tuon hiekkalinnojen luona vietetyn aamun jälkeen
oli Archie kansainvälisen joukon keskellä, joka surisi kuin hyttyset
valojen ja vihreiden pöytien ympärillä.
Hän mietti itsekseen: "Minä pelaan kymmenellä frangilla; sitten lähden.
Jos voitan jotain (mikä ei ole minun tapaistani), niin hyvä on. Ellen,
samantekevä. Enhän menetä muuta kuin kymmenen frangia."
Hän veti ne lompakostaan. Kymmenen noita rikkinäisiä ja likaisia
frangin seteleitä. Kun hän heitti ensimmäisen niistä erään
vihreäpukuisen naisen olan yli pöydälle, hän ajatteli: "Mahdankohan
päästä tällä Concarneauhon?"
Peli tempasi sen häneltä kuin lehden, jonka tulviva virta vie
mennessään.
"Kuten tavallisesti," ajatteli hän naurahtaen. "Olenpa oikea aasi."
Hän vetäytyi taaksepäin ja seisoi syrjässä.
Hänen franginsetelinsä oli yhtä heikko pankkia vastaan kuin hän itse —
Archie Laverock, hänen
pyrkimyksensä, hänen seikkailunsa, hänen kunnianhimoiset unelmansa,
hänen rakkautensa, hänen toivonsa — pysähtymättä pyörivää maailmaa
vastaan... Pyörikö se? Viimeisinä kuutena vuotena se ei ollut tuntunut
niin paljon pyörivän kuin syöksyvän syvyydestä syvyyteen joltakin
maailmankaikkeuden jyrkänteeltä.
Hän katsahti kansainvälistä joukkoa kohti; eloisia kasvoja, loistavia
silmiä, himokkaita suita — mitä ne halusivat? Koko paikka oli
painostava; tuoksui hajuvesille. Hän kääntyi vaistomaisesti pyrkimään
raittiiseen ilmaan, kohti suuria lasiovia äänekkään, täyden, tuoksuavan
salin päässä. Nuo ikkunat avautuivat pengermälle, josta voi nähdä
lahdelle. Kuin jonkin vetämänä Archie pyrki tungoksen läpi ikkunoita
kohti; silloin hän huomasi, mikä hänet oli sinne vetänyt.
Se oli silmäpari, joka oli kiintynyt häneen, jonkun silmäpari, joka
seisoi ulkona pengermällä ja katsoi valaistuun huoneeseen.
Hän astui Archiea kohti. Se oli Selma, ruotsalaistyttö. Pitkin, kevein
askelin hän astui Archien luo, ennenkuin tämä ehti kynnyksen yli.
"Hyvää iltaa", sanoi Archie hymyillen.
Vakavasti tyttö vastasi hänen tervehdykseensä ranskaksi. Kaikki nuo Ker
Babelin tytöt puhuivat ranskaa oman kielensä lisäksi, mikä kieli se
lieneekään ollut. Mutta hän tiesi tuon skandinaavialaisen jumalattaren
osaavan myöskin englantia. Archie kysyi siis tällä kielellä, pelasiko
hän.
Tyttö vastasi ranskaksi: "Ei, monsieur; minä join kahvia pengermällä;
tulin sisään tuodakseni teille viestin."
Selman ranskassa, vaikka se olikin sujuvaa, huomasi oudon
ääntämistavan. Laverock havaitsi äkkiä panevansa merkille kaikenlaista
tästä tytöstä, joka kohosi korkealle parrakkaitten ranskalaisten ja
toisten naisten ravintolahattujen yli.
"Taivas, miten hän näyttää sievältä tänä iltana! Tuo puku kai sen
aiheuttaa. Valkoinen ja keltainen,
ja nuo meripihkahelmet — kuinka viisas yhdistelmä! Hän on käsittänyt,
että juuri vaaleiden tyttöjen pitää tukkansa värin vuoksi käyttää
kultaa ja keltaista — ei tummaveristen... Mutta hän on liian pitkä...
luultavasti miltei kuusi jalkaa. Mutta ihana vartalo! Mikä ihastuttava
morsian hänestä tuleekaan jollekin miehelle..."
Kaikki tämä välähti Archien mielessä hänen vastatessaan ääneen:
"Viestin?" Hän ajatteli, että viesti varmaankin oli Geneviève
Wilmotilta.
Mutta Selma ilmoitti: "'Äiti' sanoo, että se säästää häneltä kortin
kirjoittamisen vaivan, mr Laverock, jos sanotte minulle, tulisitteko
huomenna lounaalle Mon Reposiin. Tuletteko?"
"Mielelläni."
"Neljännestä yli kaksitoista?"
"Hyvä", sanoi mies. Sitten: "Oletteko yksin?"
"En. Oh, en. Olen 'Äidin' — ja Dorothyn kanssa." Hän käänsi päätään
hiukan suuriin lasioviin päin. Mutta hän seisoi paikoillaan, kuin
jokin olisi pidättänyt häntä palaamasta seuransa luo. Archie ei
liikahtanut. Vielä hetkisen he seisoivat hiljaa, vaieten keskellä tuota
levotonta joukkoa, tuota ääntensorinaa, jota keskeytti vain croupierin
koneellinen "faites votre jeu!"
Sitten kuului Selman moitteeton ranskankieli: "Onko teillä ollut onnea,
mr Laverock?"
"Minullako?" Hän naurahti. "Pelissä? En ole koskaan voittanut
penniäkään eläissäni."
"Niinkö? Onko teillä niin huono onni?"
"Uskomattoman huono!"
Selma ei katsonut häneen, mutta hänen tummansiniset silmänsä
laajenivat, ikäänkuin hän olisi juuri ajatellut jotakin erikoista. Hän
puhui miellyttävällä ja vakavalla äänellä. "Sallitteko minun antavan
teille onnea?"
"Voitteko sen tehdä? Millä tavoin? Järjestelmällä vaiko maskotilla?"
"Tällä." Hän kohotti kätensä niskaansa. Hän irroitti kaulastaan
meripihka-helmet.
Nuo hunajanväriset pitkulaiset helmet, jotka olivat vielä lämpimät
hänen maidonvalkoisen, hienosti muovaillun kaulansa kosketuksesta, hän
laski Archien käteen.
"Lainatkaa nämä minulta, monsieur", ehdotti hän tyynesti. "Minulta —
naiselta — joka — no niin, ne tuottavat teille onnea. Pitäkää ne — —"
"Saanko? Saanko todellakin? Hyvä." Archie jatkoi kaksikielistä
keskustelua. "Hirveän herttaista teiltä. Kiitoksia paljon. Minä koetan
niitä." Hänen sormensa, jotka pitelivät lämmintä merenpihkaa kuin olisi
se ollut käsi, jota hän ei vielä halunnut päästää, pujahtivat hänen
takkinsa taskuun. "Pitelenkö niitä pelatessani?"
"Ei. Minä pelaan teidän puolestanne. Antakaa minulle rahanne."
"Tässä on kaikki, mitä minulla on." Hän veti alakuloisena taskustaan
pienen ryppyisen setelipinkkansa. "Yhdeksän frangia — ne ovat
todellakin kauhean likaisia teidän käsienne koskettaviksi. Oletteko
pahoillanne — —"