"Ei kotiin saakka. Lähdemme vain edemmäksi rannikolle. Kenties
Concarneauhon, missä saa aina nähdä purjeita ja kalastusta. Tahtoisin
kernaasti nähdä sen — poikani myöskin —"
"Te aiotte lähteä sinne?" toisti Archie yhä allapäin. "Ensi viikolla?"
"Kenties jo aikaisemminkin. En luule, että Marcuksen on niinkään
hyvä olla aina noin suuressa tyttöjoukossa. He hemmottelevat hänet
piloille," selitti nuori äiti vakavasti. "Minä olen jo jonkun aikaa
ajatellut, että meidän olisi kai parasta muuttaa pois Ker Babelista.
Ei hyödytä olla koko kesää samassa paikassa, jollei ole mitään mikä
pidättäisi; ja sitähän ei tässä tapauksessa ole."
"Käsitän," sanoi Archie Laverock katsoen sametinhohtoisiin kasvoihin,
joiden veitikkamaisen ilmeen takana yhä väikkyi kehoitus.
Jennie tarkoitti: "Jos rakastatte minua, niin seuratkaa minua. Jos
kysymys on rahasta, niin hankkikaa sitä, niinkuin meidän miehemme
hankkivat meille kaiken mitä haluamme!"
Mutta silloin heidän kaksinpuhelunsa keskeytti pikku Marcus, joka
tepasteli takaisin näkinkenkineen,
pienet kasvot loistaen riemusta ja tyytyväisyydestä.
"Äiti, äiti! Mr Lav-er-rock! Katsokaa mitä minä olen löytänyt!" Hän
hyppi ja tanssi ojentaen heitä kohti pitkulaista valkeata esinettä.
"Eikö se ole kaunis?... Minä panen sen hiekkalinnaani... Minä itse löysin
sen! Eräällä pojalla Hotel de la Merissä on samanlainen. Mutta hänen
ei ole niin suuri kuin minun! Se on mustekalan kilpi — —"
Hän ei voinut ajatella eikä puhua muusta kuin vastalöytämästään
aarteesta: "Mr Lav-er-rock, kuinka mustekala on kadottanut kilpensä?
Mihin se mustekala sitten joutui, jonka kilpi tämä on? Voiko mustekalan
kilvistä todellakin tehdä hammasjauhetta? Kuinka sitä tehdään? Mutta
eikö mustekalalla ole muuta kilpeä kuin tämä ainoa?" — ja niin edespäin
koko matkan St. Enogatiin.
"Pojalle on hänen oma löytämänsä kapine aina monin verroin
kallisarvoisempi kuin kaikki, mitä voisimme ostaa hänelle." selitti
Laverock Marcuksen äidille heidän kävellessään tietä eteenpäin.
He kohtasivat tietysti toisia kylpyvieraita, jotka koskettavat
tätä kertomusta kuten, päivänvalon välkähdykset; englantilaisia
nuorukaisia golfmailoineen, nuoria ranskattaria leveine hattuineen ja
ohuine hihattomine pukuineen ja auringonpaahtamina, niinkuin kaikki
kylpyvieraat tänä kesänä. Sitten, kolmikon lähestyessä kallioportaita,
jotka vievät rantahietikolle, heidät sivuutti klassillisen kaunis ja
pitkä tytönvartalo sinisessä puvussa.
Tämä meni heidän ohitseen nopeasti ja katsomatta heihin.
"Selma," huudahti Geneviève Wilmot, "Selma, eikä hän nähnytkään meitä!"
Mutta niinpian kuin he olivat kääntäneet selkänsä ruotsalaiselle
tytölle, kääntyi tämä katsomaan heidän jälkeensä. Niinkuin
auringonkukka kääntää kehänsä aurinkoa kohden, niin kääntyi tytön
kultahiuksinen pää vastustamattomasti kärkkymään viimeistä vilahdusta
Archie Laverockista.
Archie ei ollut uhrannut hänelle ainoatakaan ajatusta. Hänen
suurin huolensa tällä hetkellä oli: "Miten paljon maksaisi matka
Concarneauhon? Kuinka kallista olisi elää siellä? Mistä voisin saada
tarvittavat rahat?"