"Hyvin köyhä", sanoi Archie. "Tehän tiedätte missä työssä minä tällä
hetkellä olen. Toverini veneen lapsenhoitajana. Ja mitä luulette sen
tuottavan minulle? Ruoan ja asunnon ja kesäloman. Mitä luulette minun
tekevän, kun tämä homma loppuu viikon tai parin kuluttua?"
"Mutta — ettekö ole jonkun suuren lontoolaisen autoliikkeen
palveluksessa?"
"Minä olin," vastasi Archie, ja ilme hänen kasvoillaan synkkeni hänen
muistaessaan, kuinka hänet oli otettu vastaan, kun hän kiireellisen
sähkösanoman kutsumana oli palannut Walesista Lontooseen. "Sain eroni
noin kolme viikkoa sitten, Jennie. Minut eroitettiin toimestani."
"Miksi?" kysyi Jennie, ja hänen sävynsä muistutti niin paljon pikku
Marcuksen kysyvää ääntä, että Archie hymyili.
"Minulle ei lainkaan sanottu syytä, miksi minut eroitettiin," sanoi
hän. "Mutta minä saatoin arvata sen. Se tapahtui erään tytön tähden — —"
"Tytön," toisti Jennie nopeasti. "Minkävuoksi hänen tähtensä?"
"Liikkeelle ei luonnollisestikaan ollut niin mieluista, että heidän
myyjänsä hakkaili heidän asiakkaittensa tyttäriä," selitti Archie
punastuen tummasta ihostaan huolimatta. "Senvuoksi he keksivät tekosyyn
päästäkseen minusta."
"Te olitte siis hakkaillut häntä?"
"Luultavasti — niin. Olin kyllä," tunnusti Archie synkällä äänellä.
Tässä Jennie teki todellista mielenkiintoa ilmaisevan kysymyksen, jonka
jokainen naiskuulija tässä kohdassa olisi tehnyt. "Ja tyttö — oliko hän
sievä?"
Archien mielessä välähti kuva Mauve Rice-Mathewsin alakuloisista
kasvoista tammenlehvien, märän sammaleen ja pisaroivien sananjalkojen
taustaa vastaan. "Hän ei ollut oikeastaan sievä," sanoi hän. Mutta
samassa hänen eteensä kohosi toinen kuva: sama Mauve seisoi siinä
loistavana ja punastuvana aurinkoisella heinäniityllä, jolle Archie oli
pysähdyttänyt matkavaununsa... "Kyllä, kyllä hän oli," korjasi hän.
"Hän oli sievä!"
"Niinkö?"
"Kaikki tytöt ovat sieviä", selitti Archie naurahtaen. "Nimittäin...
määrätyissä olosuhteissa!"
"Mutta tuo tyttö; aioitteko mennä naimisiin hänen kanssaan?"
Tähän ei Archie vastannut. Siihen kysymykseen oli vaikea vastata. Mutta
naisten mielestä se on niin yksinkertainen.
Amerikatar huomautti, ikäänkuin hän olisi arvannut enemmän kuin Archie
oli hänelle kertonut: "Tuolla tytöllä oli siis omaisuutta. Hän olisi
kai mennyt naimisiin teidän kanssanne?"
"Oh... enpä tiedä... sitä en voi väittää," sanoi Archie hämillään. "Jos —
hän — se tahtoo sanoa, minä — me —"
Tämän änkytyksen keskeytti Jennien tekemä uusi kysymys:
"Mutta kuinka sai liikkeenne tietää — että mitään hakkailua oli
ollutkaan?"
"Ei ainakaan häneltä itseltään, sen minä vannon! (Hän oli hieno
tyttö!) Eikä liioin asiakkaalta, jota opetin ajamaan," lisäsi Archie
miettivämmin.
Hän oli usein miettinyt tuota viimeisen edellistä iltaa Rhosissa,
jolloin vanha mr Rice-Mathews oli kysynyt häneltä: "Entäpä jos
liikkeenne ei enää tarvitsisikaan teitä?"
Hän jatkoi: "Joka tapauksessa oli se jollain tavoin tullut liikkeeni
tietoon, sillä minulle sähkötettiin, että palaisin viipymättä
Lontooseen, ja sinne tultuani sain eroni. Johtajamme poika (joka oli
minun ja Stickin rykmenttitovereita) lähetettiin sanomaan minulle,
että minun toivottiin jättävän toimeni. Poika-raukka, se ei ollut
hänelle mieluinen tehtävä! Hän melkein itki. Hän tahtoi lainata
minulle rahaa. 'Ota edes sen verran, että voit alkaa jotain muuta',
sanoi hän kyyneleet silmissä, Jennie! Tietystikään en voinut suostua
siihen. Mutta kun hän ehdotti tätä hommaa Dulciella, otin sen kernaasti
vastaan. Kenties hän voi keksiä minulle jotain muuta työtä, kun palaan
Lontooseen. Mutta se ei varmastikaan tuota niin paljoa, että te
kutsuisitte sitä rahaksi."
Jennie katsahti häneen pahoillaan.
"Ja minunlaisiani miehiä on meidän maassamme tällä hetkellä
lukemattomia", vakuutti Archie hänelle. "Ajatelkaahan nyt minua.
Olen kahdenkymmenenkuuden vuoden ikäinen, vanhaa sotilassukua — eipä
siltä, että sillä nykyään olisi mitään merkitystä — olen saanut hyvän
kouluutuksen — —"
"Mutta opinnot," keskeytti Jennie kaikella amerikkalaisella
kunnioituksella tätä tekijää kohtaan, "eivätkö nekään siis merkitse
mitään?"
Archie kohautti olkapäitään. "Kenties niin paljon että voin niiden
perusteella ansaita ruokani. Mutta vaatteitani en niillä saa. Mitä
sanotte sellaisesta tilanteesta?"
"Mielestäni se on kauheata," vastasi amerikatar, mutta hänen äänensä
ja katseensa paheksuva sävy kohdistui vähemmän Archien vaikeaan
tilanteeseen kuin hänen asenteeseensa. "Mutta niin ei saa olla. Miehen
täytyy kyetä löytämään itselleen miehen arvoista työtä ja käymään
siihen käsiksi. Niin juuri!" vakuutti tämä reippaamman, avaramman,
nuoremman maanosan lapsi. "Minusta tuntuu, että teiltä puuttuu tarmoa
tarttua johonkin. Minä uskon, että jos vain kyllin hartaasti haluaa
jotain, niin tämä halu antaa innostusta ja voimaa, joka vie toivottuun
päämäärään."
"Niinkö luulette, Jennie?"
"Minä tiedän sen. Ajatelkaa sitä," lopetti tämä ja hypähti kevyesti
jalkeille pudistaen hiekkaa puvustaan. "Ja kun olette ajatellut —"
Hän pysähtyi. Hänen sydämensä oli raskas, niin kevyesti kuin hän olikin
puhunut. Hän ei pystynyt hallitsemaan tilannetta, johon hän yhtäkkiä
huomasi joutuneensa tämän miellyttävän ja Marcuksen ihaileman nuoren
englantilaisen kanssa. Heidän välilleen kohosi ylitsepääsemätön muuri.
Jennie ajatteli vain: "Jos hän todellakin tahtoo minut, niin hän tekee
mitä hyvänsä saadakseen minut." Archie ajatteli: "Eikö hän ymmärrä minua?"
Jennie sanoi: "Kun olette viikon ajatellut asiaa, mr Archie Laverock,
niin voitte kirjoittaa minulle ja kertoa mihin tulokseen olette tullut."
Archie, joka nyt myöskin oli noussut jalkeille, katsoi rikasta nuorta
leskeä, jolle raha ei koskaan ollut merkinnyt mahdottomuutta, suoraan
silmiin.
"Kirjoittaa?" toisti hän. "Miksi kirjoittaisin? Voinhan sanoa sen
teille. Minä olen silloin vielä täällä."
"Mutta minä en enää ole täällä," sanoi amerikkalainen tyttö.
Tämän ratkaisun oli hän samassa hetkessä keksinyt.