"Mikä?" kysyi Archie, yhä katsoen tähän tyttöön. "Lapsi," selitti
hän, katsahtaen poikaan, joka lähestyi näkinkenkineen. "Myöhemminhän
olisi saattanut tuntua siltä, kuin hän olisi ollut hiukan liian vanha
Marcukselle..."
Archie nyökkäsi.
"Mutta toisaalta", jatkoi Jennie, "minulla ei saattanut olla
ainoatakaan toivomusta, jota hän ei heti olisi kiiruhtanut täyttämään.
Hän olisi työskennellyt kaksikymmentäneljä tuntia vuorokaudessa, jos
minä olisin sitä häneltä pyytänyt; hän tahtoi tehdä elämän minulle
helpoksi ja onnelliseksi. Sellaisia ovat meidän miehemme."
"Minä käsitän", sanoi Archie nyt jo kolmannen kerran. "Ja nyt minä
kerron teille jotain." Hän muutti asentoaan hiekassa ja katsoi suoraan
noihin kirkkaihin ruskeihin silmiin, jotka samalla olivat sekä äidin
että lapsen; silmiin, joissa hän oli nähnyt äidin hellyyyden ja lapsen
rajattoman riemun. Hän mietti miltä ne mahtoivat näyttää säteillessään
rakkautta.
Hän jatkoi: "Muutamat meistäkin työskentelevät kaksikymmentäneljä
tuntia päivässä pääsemättä sittenkään eteenpäin. Esimerkiksi minä olen
köyhä. Minulla ei ole penniäkään."