"Kas vain!" huudahti Archie Laverock, ryömien maassa linnan
päätypuolella ja kaivaen parhaillaan liuskakivellään vallihautaa sen
ympärille. "Kas vain, Jennie, kuinka teidän kävi!" kiusoitteli hän
nuorta äitiä puoleksi nauraen, puoleksi ilkeästi — mikä määrätyissä
olosuhteissa kahden ihmisen välillä on paljon
läheisempää kuin kohteliaisuus. "Olen lyönyt teidät laudalta." Ja
naisen tarkka korva olisi huomannut, että näiden sanojen takana piili
toisia, joita Archie Laverock ei rohjennut lausua.
"Se on maailman meno", härnäsi hän hilpeästi. "Kuinka pian poika
heittääkään äitinsä esiliinannauhan, kun hän saa miehen toverikseen!
Siis minä saan asua sinun linnassasi, Marcus."
Mutta nuori Laverock ei ollut ottanut lukuun lasten erinomaista kykyä
tehdä kaikkea muuta paitsi sitä, mitä heiltä odottaisi.
Sillä toistamiseen pikku poika pudisti päätään. "Linna ei ole teitäkään
varten, mr Lav-er-rock. Kenties rakennan toisen teille. Tämä on minun
miestäni varten." Näin sanoen hän kourasi pientä taskua hiekkaisessa
mekossaan ja veti esiin rakkaan lelunsa. "Jonka te annoitte minulle.
Pähkinämiestäni varten."
"Se on maailman meno", mutisi Geneviève Wilmot vahingoniloisesti
vilkaisten Archieen hiekkavallin yli. "Se oli oikein hänelle, Marcus."
Mutta lapsi oli jo juossut etäämmälle kokoamaan näkinkenkiä linnansa
koristeeksi.
Nuori Laverock, vastaamatta seuralaisensa viimeiseen huomautukseen,
huudahti äkkiä: "Kunpa se olisikin noin yksinkertaista!"
"Yksinkertaista", toisti tämä hämmästyneenä, polvillaan hiekassa, "mikä
sitten?"
"Asuntokysymys", vastasi Archie Laverock totisesti ja nyökäyttäen
hiekkalinnaa kohden. "Jospa saattaisi rakentaa linnan hiekasta ja asua
siinä. Minä ajattelin kaikkea sellaista tänä aamuna juuri ennenkuin te
tulitte, Jennie."
"Tarkoitatteko hiekkalinnoja?"
"Minä en tarkoita hiekkalinnoja. Te tiedätte varsin hyvin, mitä minä
tarkoitan."
Amerikatar piirteli hiekkaan sanomatta mitään.
"Älkää piirrelkö hiekkaan tuollaisella hermostuttavalla tavalla, kun
teiltä kysytään jotain", muistutti nuori mies. "Sanokaa minulle,
tiedättekö mitä minä tarkoitan?"
Jennien katse antoi selvän vastauksen: "Tarkoitatteko te mitä minä
tiedän?" Mutta hän vastasi vain: "Kenties vaivautuisitte tekemään sen
hiukan helpommin käsitettäväksi?"
Archie pudisti päätään tälle teeskentelijättärelle. Sitten hän
kohottautui istumaan hiekassa, solmi sormensa polviensa ympärille
ja jäi nojaten leukaansa niihin tuijottamaan lapsen pientä vartaloa
poukaman toisella puolella. Sitten hän alkoi puhua rauhallisesti ja
tyynesti, kuin hän olisi oikeudessa esittänyt jotain asiaa.
"Ihmiset puhuvat aina 'nykyisestä sukupolvesta' (tarkoittaen minun
sukupolveani) ja meidän 'vaatimuksistamme' ja meidän 'ylellisestä
elintasostamme' ja kuinka me 'yritämme livistää velvollisuuksista,
jotka isämme kestivät nurisematta'. Meidän isämme! Heidän oli
suhteellisesti paljon helpompaa mennä kolmensadan kuukausipalkalla
naimisiin ja kasvattaa kuusi, seitsemän, vaikkapa kymmenenkin pientä
Marcusta ja Jennyä. Mutta nyt on toista! Silloin sai pojan kengät
sillä, mitä nyt saa maksaa yksinkertaisimmasta kaulahuivista! Ja
koulumaksut olivat halvempia siihen aikaan. Sitäpaitsi he silloin
tiesivät, mitä varten he kasvattivat ja kouluuttivat lapsiaan. He
tiesivät mitä heidän maansa tarvitsi; mutta kuka meistä nyt tietää,
mitä Englanti tarvitsee?"
Nuori amerikatar, joka tarkkaavaisesti oli kuunnellut Archiea, katsoi
nyt häneen mietteliäästi ja arvostelevasti. "Kaikki tuo on niin outoa
minulle. Minun maassani miehet eivät jää murjottamaan ja suremaan
sitä, että elinkustannukset ovat nousseet ja niin edespäin. He
yksinkertaisesti tekevät työtä siksi kunnes he saavat tulonsa nousemaan
tarvittavaan määrään."
Archie, joka jo oli tuhlannut niin monta katsetta tuolle sievälle
olennolle, katsoi jälleen häneen; mutta tällä kertaa hän ei nähnyt
hänen nuoruuttaan ja kauneuttaan, vaan hänen yksinkertaisuudessaankin
hienon pukunsa kallisarvoisuuden, helminauhan hänen kauniilla
valkoisella kaulallaan, hänen hiekkaisissa
sormissaan kimaltelevat jalokivet ja kilpikonnanluisen kahvan
päivänvarjossa, jonka Jennie huolettomasti oli heittänyt viereensä
hiekkaan. Ja kaikkien näiden esineiden takana hän saattoi nähdä koko
Euroopan matkan menot, hänen hotellilaskunsa, hänen laivapilettinsä ja
juomarahansa.
Hän virkkoi töykeästi: "En luule teidän ymmärtävän minua. Teidän on
varmaan aina ollut hyvä olla."
"Kyllä", myönsi amerikatar hiukan hämmästyneenä hänen sävystään. "Isäni
piti meistä tytöistä hyvää huolta. Meillä oli hyvin kaunis koti."
"Ja sitten menitte naimisiin rikkaan miehen kanssa, eikö niin?"
"Otis oli hyvin varakas," myönsi leski yksinkertaisesti. "Hän omisti
puolet kaikista sisustusarkkitehtitoimistoista valtiossamme meidän
mennessämme naimisiin, ja kuitenkin hän oli alkanut vain myyjänä toisen
liikkeessä! Hänellä oli erinomainen liikeäly, Otiksella. Hän osasi
järjestää asioita."
"Minä ymmärrän," sanoi Archie epävarmasti. (Amerikkalaisten ajatustapa
oli usein hänelle käsittämätön.) Sitten, nopeasti ja hiljaa hän lisäsi:
"Kuinka vanha teidän miehenne oli mennessänne naimisiin hänen kanssaan?"
"Oh! Hän oli minua paljon vanhempi. Minä olin silloin
yhdeksäntoistavuotias; hän oli minua kaksikymmentäseitsemän tai
-kahdeksan vuotta vanhempi."
"Minä käsitän", sanoi Archie jälleen. "Niin aina käy."
"Niin aina käy? Luuletteko kenties, etten ollut onnellinen?" kysyi
amerikatar närkästyen. "Otis oli paras mies, mitä kukaan tyttö olisi
saattanut toivoa. Hän oli oikea mies. Ja jaloin mies mitä koskaan on
ollut." Hänen ruskeat silmänsä katsoivat moittien Archieen.
"Anteeksi," sanoi tämä nopeasti. "Minä erehdyin. Antakaa minulle
anteeksi."
"Kyllä!... Ihmiset ovat mielettömiä puhuessaan iästä!" Hän tyyntyi.
"Eräs tyttötovereistani sanoi minulle, että hänen mielestään oli
hirveätä, että menin
naimisiin niin lihavan miehen kanssa. Otis oli lihava, ja se teki hänet
kenties vanhemman näköiseksi kuin hän muutoin olisi ollut. Mutta en
käsitä, mitä se vaikuttaisi asiaan."
Archie katsoi hämmästyneenä häneen.
Luonnollisesti hän oli ennenkin kuullut, että amerikkalaiset naiset
eivät, mikäli on kysymys rakkaudesta, tee mitään eroa miehen ja miehen
välillä. Mutta saattoiko se pitää paikkansa Jennieenkin nähden?