Rakkauden hermo.
Nuori Laverock istui korkealla kalliolla; ja tarkka silmä olisi
pitkänkin matkan päästä havainnut, että hänen asentonsa jokainen viiva
todisti odotusta ja kaipausta.
Hänen kasvonsa olivat kääntyneet maallepäin pientä kalliopolkua kohden,
joka mutkittelee ja polvittelee pensaiden ja mäkien lomitse St.
Enogatista Le Portiin. Hän nojasi hartioitaan valkoisen merimerkiksi
rakennetun tornin maanpuoleiseen seinään — saadakseen polttaa
savukkeensa tuulensuojassa (kuten hän itselleen uskotteli). Mutta
tuuli, jota hän käytti tekosyynä, oli mitä suloisin väre, joka
tuskin sai liikkeelle keveät, lumipallomaiset pilvenhattarat hänen
yläpuolellaan kaartuvassa sinessä ja joka puhalsi vain pienen virin
merenpintaan.
Archie mietti, miten pikku Dulcie parhaillaan mahtoi halkoa
vettä. Se ei ollut tällä hetkellä satamassa, vaan matkalla
pitkin rannikkoa. Stick oli pyytänyt kaksi tytöistä huviretkelle
Dinardiin: ruskeatukkaisen englantilaisen tytön nimeltä Dorothy ja
vaaleanpunaiseen pukuun puetun tytönheilakan, joka oli pikemmin lapsi
kuin tyttö ja jota kutsuttiin Gweniksi.
Molemmat heidät, niin hullunkurista kuin se olikin. Kunnon Stickin
kaltaista, mietti Archie ojentaessaan säärensä aurinkoiselle
turvepeitteiselle maalle. Olisi ollut mahdotonta sanoa, kuka noista
tytöistä, joita hän oli nähnyt lakkaamatta viimeisen kolmen päivän
aikana, miellytti Stickiä... Stick, joka olisi saattanut vaikka
huomispäivänä naida kenen hyvänsä heistä, varojensa puolesta nimittäin!
"Ja nykyään onkin kysymys aina ja alituisesti vain varoista," mietti
Archie harmistunein mielin, mikä nykyään ei hänelle ollut mitään
harvinaista. "Mitä on mies ilman rahoja? Vaivaisempi kuin jos hän olisi
menettänyt jonkun jäsenensä sodassa! Siihen aikaan sanottiin: 'Raha on
sodan hermo'. Totta totisesti, se on ollutta ja mennyttä. Mutta nykyään
se on 'rakkauden hermo'. Se on —"
Tässä keskeytti hänen mietteensä iloinen lapsen ääni.
"Mr Lav-er-rock! Mr Lav-er-rock!"
Hypähdellen kilpaa maahan kuvastuvan varjonsa kanssa ja heiluttaen
ilmassa pientä puista lapiota ilmestyi Marcus Wilmotin pieni vartalo
Archien näkyviin; pieni, valkoinen, mustapäinen perhonen kallioilla.
Pitempi valkoinen olento, hänelläkin toisessa kädessään puinen lapio,
toisessa vaaleankeltainen päivänvarjo, seurasi hiukan jälempänä.
Archie riistäytyi irti ajatuksistaan ja hypähti jalkeille.
"Huomenta, Marcus!"
Tarttuen lapsen ojennettuun käteen hän kääntyi valkoista ja
vaaleankeltaista olentoa kohden.
"Hyvää huomenta, Jennie!"
Tämä oli uusi muunnelma hänen etunimestään.
"Huomenta", vastasi tämä hilpeästi. "Olettepa te aikainen!"
Geneviève Wilmot ei käyttänyt mitään nimeä puhuessaan Archielle.
Kenties hän tiesi, että "te" saattaa olla yhtä tuttavallinen kuin mikä
nimi hyvänsä. Kenties hän toisaalta ei sitä tiennyt. Amerikkalaisista
ei milloinkaan saattanut tietää, mitä he ajattelivat, mietti Archie
hämmentyneenä. He kävelivät rinnatusten. Lapsi olisi jälleen karannut;
mutta Archie sai hänet kiinni valkoisen mekon liepeestä.
"Ei, nyt et karkaa mihinkään. Nyt saat kävellä äitisi kanssa, siksi
kunnes pääsemme hiekalle."
"Minkätähden, mr Lav-er-rock?"
"Koska voisit luiskahtaa ruohossa ja pudota kallioilta", selitti Archie.
Lapsi tarttui Archien käteen otteella, joka nyt oli tuttu heille
molemmille; ja nuorukainen kääntyi hänen äitinsä puoleen.
"Te ette tänä aamuna ole pelaamassa verkkopalloa?" sanoi hän tyynesti.
"En, olin luvannut pojalleni rakentaa hiekkalinnoja hänen kanssaan.
Entä te," lisäsi hän yhtä tyynesti, "miten ette te ole pelaamassa
golfia St. Brianissa?"
Yhtä tyynesti vastasi Archie käyttäen hänen omia sanojaan: "En, olin
luvannut pojallenne rakentaa hiekkalinnoja hänen kanssaan."
Marcus, pitäen lujasti kiinni Archien kädestä, eteni niin lähelle
jyrkkää kallionseinämää kuin hän saattoi, ja kurkisti alas veteen,
joka kohisi kallioiden alla. "Jos minä putoaisin, niin joutuisin
mereen, eikö niin, mr Lav-er-rock?"
"Tietysti joutuisit."
Lapsi kohtasi miettiväisenä hänen katseensa. "Liukuisinko alas
reiästä?" kysyi hän, ilmeisesti muistaen kylpyammetta ja siinä
virtaavaa vettä. "Niin teki kerran tinasotilaani. Minä työnsin sitä
hiukan."
He saapuivat ylängön reunaan, missä korkea ranskalainen heinälaji
kasvaa hiekkarajaan saakka. Siinä alkavat hiekkasärkät. Kaikkialla
kukoistivat villinä kasvavan kiertokasvin punajuovaiset valkeat kukat
ja sen rönsyt kiertelivät korkeata meriruohoa.
Pikku Marcus kumartui ne pari tuumaa, jotka tarvittiin hänen
ulottuakseen maahan ja poimi hiekasta punertavan kukan ojentaen sen
Archielle.
"Kiitos," sanoi tämä ja pani kukkasen purjehdustakkinsa napinreikään.
Archien mielessä, jolla oli (suorastaan naisellinen) tunne eri kasveja
kohtaan, yhtyivät määrätyt kukat ehdottomasti muistoihin eräistä
tärkeistä tapahtumista hänen elämässään... Myöhemmin olivat valkoiset
kiertokukat aina tuova hänen mieleensä tämän aurinkoisen aamun ja
kukkaniityn Ranskan ihanalla pohjoisrannikolla, jonka yllä pääskyset
liitelivät ja visertelivät rajattomassa sinessä. Ne toivat hänen
mieleensä myöskin hiekkalinnat, jotka syntyivät tänä aamuna kahden
puisen lapion ja laakean liuskakivenpalan käytöstä. Niitä hoitelivat
nuorukainen, lapsi ja hänen herttainen äitinsä.
Marcus, riemuissaan ja innostuneena työstään, kuulutti: "Minä rakennan
sitä jollekin. Äiti, arvaahan kenelle minä rakennan sitä? Arvaahan kuka
siinä saa asua?"
Geneviève Wilmot, joka pienillä käsillään muovaili hiekkaa muurin
muotoiseksi, arvasi: "Eiköhän äitisi?"