Lapsen lumoissa.
Koko seurueesta, joka hälisten ja nauraen vaelsi laituria kohden, mistä
lautta lähti Dinardista St. Haloon, oli Archien suurimman mielenkiinnon
esineenä — ei kukaan tytöistä, vaan tuo nelivuotias amerikkalainen
poika.
Sillä maailmassa ei ole toista niin houkuttelevaa, niin imartelevaa
kohteliaisuutta kuin lapsen osoittama suosio. Sen edessä naisten
sydämet sulavat. Sen edessä ovat miehetkin aseettomia.
Nuori Laverock katseli pikku poikaa, joka oli tarttunut hänen käteensä.
Poikanen (jonka kasvoja unelmat varjostivat ja jonka silmissä loisti
aalloissa kimaltelevan päivän kilo) katseli lauttamiesten liikkeitä.
Kääntäen pienet kasvonsa Archien puoleen hän kysyi totisena: "Mitä he
tekevät?".
Muutamat täysikasvuiset valittavat, etteivät he tiedä, miten pikku
pojille on puhuttava. Tuhlaamatta ajatustakaan tälle huolelle ratkaisi
Laverock sen aivan
vaistomaisesti. Hän jätti kokonaan syrjään kaikki teknilliset
yksityiskohdat ja vastasi niin yksinkertaisesti kuin hän olisi
vastannut kahdenkymmenenneljänvuotiaalle miehelle:
"He aikovat vetää noilla köysillä lautan lähemmäksi laituria", selitti
hän, "niin että me pääsemme siihen."
Lumottuna pikku Marcus mutisi: "Niin..." ja jäi katsomaan jatkoa, käsi
Archien kädessä. Marcukselle oli tänä hetkenä hänen äitinsäkin lakannut
olemasta olemassa, niinkuin naisten olemassaolo miehelle aina lakkaa
asioiden vallatessa hänen mielenkiintonsa. Huvitettuna hän juoksi
laituria myöten pienelle höyrylautalle, jonka perämies seisoi sen
portaiden yläpäässä, ja lapsen silmät olivat täynnään kysymyksiä hänen
toistamiseen kääntyessään seurueen toisen miehisen jäsenen puoleen.
"Kuulkaahan! Mikä tuo suuri reikä veneen pohjassa on?"
"Se vie säiliöön."
"Onko siinä vettä?"
"Ei, siellä pidetään moottoreita; koneita, tiedäthän."
"Niin. Ovatko ne tuossa laatikossa?... Avaavatko he sen nyt? Varmasti
he avaavat sen nyt... katsokaa, katsokaa," ja hehkuen innostuksesta
lapsi veti Archiea kädestä kurkistaakseen koneihin lauttamiehen
kohottaessa kantta...
Kummallekaan heistä ei enää merkinnyt mitään, että penkit kannella
olivat täynnään värikkäitä kesäpukuja ja että lautan täytti rupattelu,
joka pulppuili yhtä iloisesti kuin vaahto laivan perässä.
"Miksi vesi on vihreätä?" kyseli Marcus edelleen tuijottaen aaltoihin.
"Sanokaahan, miksi on vesi niin vihreätä ympärillämme ja tuolla kaukana
se on aivan sinistä? Miksi?"
"Nyt, Marcus Otis Wilmot, saat lopettaa kyselemisesi!" moitti nuori
äiti. "Luulen mr Laverockin jo katkerasti katuvan, että hän lupasi
tulla mukaamme huviretkelle!"
Mutta parantumaton Marcus osoitti pikkuruisella etusormellaan
vastapäistä maisemaa. "Sanokaahan, mr Lav-er-rock, mikä tuo metsäinen
paikka tuolla on?"
"Tuoko? La Vicomté."
"Ja mikä on tuo toinen paikka lähempänä merta?"
"Se on St. Servan."
"Niin... Oi! Kuulkaahan! Mihin tuo laiva menee, jossa on niin paljon
ihmisiä?"
"Se on matkalla sinne, mistä me lähdimme, Marcus. Se on Dinardiin päin
menevä lautta."
"Kun äiti ja minä tulimme New Yorkista, niin tulimme höyrylaivalla.
Oletteko te koskaan nähnyt höyrylaivaa? Se oli paljon suurempi kuin
tämä; ainakin neljäkymmentätuhattamiljoonaa kertaa suurempi kuin tämä,
luulen minä... Ja mihin me nyt menemme, mr Lav-er-rock?"
Archie viittasi veden yli St. Malon pitkulaista saarta kohden, jonka
kivivallitukset reunustivat toistensa yli nousevien talojen kattoja ja
korkeimmalla kohdalla kohoavan tuomiokirkon tornia.
"Luoteen aikana voisimme nousta maihin tuolla, juuri siinä kohden,
johon nyt osoitan sormellani, ja kävellä kalliopolkua myöten rantaan.
Mutta koska nyt on vuoksi, niin menemme tuonne. Näetkö?" vastasi nuori
mies, ja se, joka tällä hetkellä olisi tarkoin pitänyt silmällä Archien
kasvoja, olisi huomannut hänen katseessaan syntyvän uuden ilmeen.
Sillä Archie Laverockin mielessä välähti tänä hetkenä eräs kaipaus,
jonka oletetaan olevan ominainen vain naisille. Ensimmäistä kertaa
eläissään mietti tämä nuori mies millaiselta tuntuisi, jos hänelläkin
olisi oma pikku poika.
Lapset, yhtä kaikki... ei ole mitään heidän kaltaistaan!
Niin ihastuttava lapsi kuin tämä pikku Marcus Wilmot. Kun itse kävisi
vanhaksi ja jäykäksi ja työkyvyttömäksi, astuisi lapsi elämään.
Miltä tuntuisikaan opettaa häntä pitelemään ensimmäistä pientä
mailaansa ja heittämään ensimmäistä onkeaan!
Ja kuulla hänen sanovan pienellä kimeällä äänellään: "Minun opettajani
sanoo — —"
Archie ei enää ihmetellyt, että jotkut hänen rykmenttinsä
aliupseereista olivat säteilleet hillittyä mielihyvää lausuessaan nuo
niin tavalliset sanat: "minun nuorin poikani..." Tuntien äkkinäistä
kipua sydämessään Archie muisti omia tovereitaan, joilla oli jo
kaksikin pienokaista.
Taivas! Olipa hänkin oikea mies kaipaamaan perheenisän velvollisuuksia!
Hän, Laverock, joka vasta kahtena viime vuonna oli oppinut huolehtimaan
omasta toimeentulostaan!
Nämä mietteet keskeytyivät lautan saapuessa rantaan ja innokkaan
väittelyn syntyessä siitä, kuinka seurueen oli jakauduttava. Muutamat
halusivat katsella linnoituksia; toiset tahtoivat käydä tuomiokirkossa;
jotkut taas kävivät kernaimmin ostoksilla puodeissa.
Mutta Archie oli nyt eroittamaton lapsesta, joka tepasteli hänen
vieressään Porte de Dinanin siimeksessä. Heidän tultuaan jälleen
auringonpaisteeseen pysähtyi poika äkkiä mäkisen kadun varrella
sijaitsevan puodin ulkopuolelle; sen ikkunoissa oli näytteillä pieniä
puusta leikattuja esineitä.
"Kuulkaahan", kuiskasi hän innokkaasti, "näettekö tuota hattupäistä
ukkoa, joka on aivan kuin Noak, ja hänen vaimoaan hullunkurisessa
päähineessä; mitä ne ovat, mr Lav-er-rock?"
Archie kääntyi hymyillen nuoren mrs Wilmotin puoleen. "Panisitteko
pahaksenne, jos ostaisin hänelle tuollaisen pienen puisen leikkikalun?"
Yhdessä Archie ja pikku Marcus astuivat tuohon hämärään, houkuttelevaan
hökkeliin, jonka ovesta tunkeutuivat koko St. Malon täyttävät tuoksut:
kalan, vastapaahdetun kahvin, kivihiilen ja meren — ja lisäksi
vastavuollun puun ja sen tummentamiseksi käytetyn voiteen. Nuori
puunleikkaaja (mustatukkainen ja sinisilmäinen kelttiläistyyppi)
levitti Archien eteen hienot tavaransa. Lusikoita, veitsiä ja
haarukoita, joiden varteen oli leikattu bretagnelaisten
talonpoikien kuvia. Puodin taustassa aukeni ovi keittiöön, missä talon
emäntä puuhaili ruudullisessa esiliinassaan.
Pieni amerikkalainen poika palasi puodista puristaen rintaansa vastaan
puista talonpoikaa, jonka liikkuvien leukojen välissä saattoi särkeä
pähkinöitä. Archie Laverockilla oli taskussaan kourallinen pähkinöitä,
ja hänestä tuntui, että hän saattaisi viettää erinomaisen hauskan
iltapäivän vain pojan seurassa.
Mutta etäämpänä kadulla hän näki vilauksen Stickin leveästä
selästä ja tyttöjen pukujen monivärisestä heleydestä. Koko kadun
täyttivät matkailijoilta näyttävät ihmiset, merimiehet, ranskalaiset
torimyyjättäret ja kaupungin sinipukuiset sotilaat; Archie saattoi
joukosta tuskin eroittaa Mon Repos-huvilan seurueen.
"Minne äitisi meni, Marcus?"
Jälleen tämä ojensi pienen etusormensa.
"Äiti meni tuohon puotiin, jonka ikkunassa riippuu niin paljon pitsejä.
Minä näin hänen pukunsa."
Iso ja pikku mies pysähtyivät ikkunan ulkopuolelle, joka oli kokonaan
koristettu mitä hienoimmilla pitseillä. Niiden lomitse he näkivät
vilauksen orkideanvärisestä puvusta.
"Tuolla äiti on, mr Lav-er-rock."
He astuivat sisään ja näkivät mrs Wilmotin naisparven keskellä, joka
kaupitteli hänelle tavaroitaan niin kaunopuheisesti ja imarrellen kuin
vain ranskattaret osaavat.
"Katsokaahan, mademoiselle, tätä pitsiä!" Sanoja seurasi
jäljittelemätön ele, kuin olisi kohtalon jumalatar jalomielisesti
päättänyt vuodattaa siunauksensa maan yli. "Onko koskaan nähty
ihanampaa kesäpuvun koristetta!"
"Ja tässä morsiusharsoksi sopiva. Valenciennea! Ah!" Ihastuksen ele.
"Aivan kuin tehty mademoisellea varten, joka voi käyttää niin erikoisia
valmisteita. Ei kenellekään vanhemmalle naiselle, ei mitenkään! Ei
karkeammille piirteille, eikä vähemmän täydelliselle vartalolle, ah,
ei mitenkään!" Kauhistuksen ele. "Mutta morsiushunnuksi mademoisellen
veroiselle kaunottarelle!" Nöyrän ihailun ele. Ja sitten dramaattisella
äänenpainolla: "Vain satakuusikymmentaviisi frangia!"
Kaunis nuori leski, selkä oveen päin käännettynä ja katse hienoissa
pitsikudoksissa, toisti hiukan hämmästyneenä: "Satakuusikymmentäviisi
frangia tästä palasta?"
"Palasta, mademoiselle?" kuului myyjättären säikähtynyt vastaväite.
"Sanoitteko palasta? Mutta ei, ei, ei, ei, ei, ei!" yhä nousevalla
dramaattisuudella. "Satakuusikymmentäviisi frangia metriltä...
Paljonko?" Kauhistuen. "Liian paljon? Mademoisellelle, joka on
amerikkalainen ja rikas, rikas, rikas? Ja ottakaa toki huomioon
edullinen kurssinne. Mutta tämähän on teille suorastaan onnenpotkaus.
Mademoisellehan saa pitsin miltei ilmaiseksi —"
"Äiti," keskeytti silloin lapsi, ojentaen pähkinäsärkijäukkoaan.
Siekailematta puuttui ranskalainen myyjätär puheeseen.
"Oh! Minä sanon
koko ajan mademoiselle, vaikka tulisikin sanoa madame! Ja kuinka kaunis
poika madamella on — ja hänen herra isänsä!" Ele, joka ilmaisi mitä
ylitsevuotavina tervetuliaistoivotusta, onnittelua, naisellista ihailua
ja kääntymistä mr Laverockin puoleen. "Monsieur saapuu juuri parahiksi
ostaakseen tämän ihastuttavan pitsin madamelle."
Tämän yllättävän käänteen aikana (niinkuin se varmaan asianomaisille
oli) kohtasi Archie Laverockin katse nuoren mrs Wilmotin kirkkaat
ruskeat silmät, jotka suoraan ja nauraen katsoivat häntä ja jotka
sanoivat — niin! Siitä ei ollut erehtymistä, tämä katse ilmaisi mitä
veikeintä ilkamointia.
Keimailua, rehellisesti sanoen.
Samassa hetkessä heräsi Archien mielessä ajatus: "Niin! Te katsotte
minuun noin, koska tiedätte meidän olevan ranskalaisessa puodissa,
joukottain ihmisiä ympärillämme ja pikku poikanne hameenliepeissänne.
Mutta jos istuisimme yhdessä tanssin lomassa kuutamoisella parvekkeella
soiton kuuluessa etäältä eikä
ketään olisi läheisyydessä, niin ette uskaltaisi katsoa minuun noin!"
Hän oli sievä. Hitonmoisen sievä. Ja hän tiesi sen. Mutta mitäpä siitä?
Hän ansaitsi suurimmankin kohteliaisuuden; ja — hän oli saattanut
maailmaan mitä ihastuttavimman pojan.
Hän näytti aavistavan, mitä nuori mies ajatteli; ilkamoiva hymy syveni
hänen silmissään hänen sanoessaan nopeasti ranskaksi: "Minä otan kaksi
metriä sitä," ja avatessaan hopeisen käsilaukkunsa, mistä hän otti
esiin kukkaronsa.
Archie Laverock ajatteli: "Kirottua! Miksi minä en ole mies, jolla on
oikeus maksaa nuo koristeet?"
"Madame maksaa?" Ele, joka lisäsi: "Ei siis monsieur?"
"Monsieur" puri huultaan muistaessaan, ettei häneltä puuttunut
yksinomaan oikeus, vaan myöskin kolmesataakolmekymmentä frangia
maksaakseen tuon ylellisyystavaran. Mutta hän virkkoi kepeästi: "Hyvä,
jollen voikaan ostaa sitä, niin saan kai kantaa sen," ja tarttuen
laakeaan vihreään laatikkoon, johon pitsi oli pantu, seurasi hän
mrs Wilmotia jälleen auringonpaisteeseen ja kalalta ja kahvilta ja
kivihiileltä ja mereltä tuoksuvalle kadulle — seurasi samoin kuin hän
oli seurannut Lucya, Mauvea ja kaikkia muita...
Nyt ei ollut enää ketään Mon Repos'n seurueesta näkyvissä.
"Toiset ovat kadonneet", totesi Archie tyynellä ja hilpeällä
äänellä. Hänen silmissään välähti veitikkamaisuus, joka vastauksena
ylittikin amerikattaren katseen äsken puodissa. "Erittäin
hienotunteisesti ja kauniisti tehty heiltä. Ainakin minun mielestäni."
Olisi turha kieltää, että tällä hetkellä kumpikin oli valmis hakkailuun.
Mutta amerikattarella ei ollut samaa käsitystä hakkailusta kuin
Archiella. Hänen mieleensä ei ollut juolahtanut, että hän saisi viettää
lopun iltapäivästä kahden kesken Archien kanssa vain pikku Marcus
seuralaisenaan.
"Mutta minäpä tiedän, missä toiset ovat", vastasi
hän nauraen. "Tuolla kahvilassa, missä kävimme viime kerralla täällä
ollessamme; niin, tuolla —"
Ja aivan oikein, kahvilan ikkunassa näkyi Selman jumalatarmainen
vartalo kumartuneena valitsemaan leivoksia itselleen ja Stickille.
Huudahduksia: "Tuossa he tulevat! Vihdoinkin! Tänne, Geneviève!" kuului
yläkerroksen ikkunoista.
Vaaleanpunaisten ja sinisten ja keltaisten pukujen keskelle
myöhästyneet istuutuivat nauttimaan teestään. Nuori Laverock sanoi
itsekseen iloitsevansa siitä, että kunnon Stick näytti tulevan hyvin
toimeen tässä seurassa; juuri sitä hän olikin tarvinnut, hiukan
naisseuraa, tullakseen iloisemmaksi! Archie mietti, oliko tuo vaalea-
vai sinipukuinen vai punatukkainen tyttö vallannut kunnon Stickin
sydämen. Hänen omasta mielestään olivat he kaikki samaa loppumatonta
äänien sorinaa; ainoa, jonka hän saattoi eroittaa muista, oli
ruotsalainen tyttö nimeltä Selma, joka erottautui muista pituutensa ja
suurien sinisien silmiensä kautta, jotka — olisiko Archie saattanut
kuvitella sitä? — herkeämättä suuntautuivat Archien kasvoihin hänen
istuessaan pikku Marcuksen vieressä ja aivan lähellä Geneviève Wilmotia.
Hän oli jo kutsunut amerikatarta tällä nimellä; hän oli kovaäänisesti
kuuluttanut, että hän tällaisella huviretkellä ei saattanut muistaa
neiti sen-ja-sen sukunimeä; oli niin paljon helpompi sanoa Mabel tai
Ethel tai Selma — tai Geneviève; se oli nimi, jota ei unohtanut.
"Minun mielestäni tosin on surkeata, että muistatte sellaisen nimen.
Geneviève", selitti mrs Wilmot, "on ehdottomasti hotellivahtimestarin
tyttären nimi... Taivas!" huudahti hän äkkiä nauraen, "katsokaahan
Marcuksen kasvoja!"
Marcuksen ruskeat kupidokasvot olivat hänen muhkean kermaleivoksensa
vaahdosta kuin parturin saippuoimat. Hänen äitinsä kumartui toiselta
puolen siistimään häntä pienellä sinipunervalla nenäliinalla; toisella
puolen yritti Laverock teelusikalla poistaa kermaa
hänen poskiltaan. Pikku pojan tummakiharaisen pään yli heidän
katseensa jälleen yhtyivät.
Matkalla rantaan nuori englantilainen nosti pojan olalleen ja antoi
hänen siten ratsastaa auringonlaskua kohden. Ja vilpittömästi
ikävissään hän jälleen laski hänet maahan lautan kannelle.
"Hän on tänään valvonut kauemmin kuin tavallista, arvaan minä", sanoi
Archie Geneviève Wilmoille, joka nyökkäsi vastaukseksi.
"Niin kyllä! Saan varmasti tänään riisua hänen yltään vuoteessa."
Samassa hetkessä nuori Laverock näki mielessään kuvan tästä
kohtauksesta. Tunteellisuudella, joka hämmästytti häntä itseäänkin, hän
huomasi miettivänsä milloin ja missä hän näkisi nuoren äidin panevan
hänen omaa pikku poikaansa vuoteeseen...
Niin vähän todenmukainen on väite, että naimattomien ihmisten joukossa
ainoastaan naiset uneksivat lapsesta! Niin lähellä oli tämä unelma
Archie Laverockia tänä päivänä!
Geneviève Wilmoille, joka sormellaan kierteli poikansa kiharoita, oli
tämä unelma muuttunut todellisuudeksi. Archie huomasi kadehtivansa
häntä. Marcus, joka oli työntänyt pienen kätensä Archien käteen ja
solahtanut hänen sydämeensä, oli varsin pian jälleen unohtava hänet.
Jo ennenkuin hänen puinen lelunsa särkyisi, oli lapsi kenties unohtava
pitkän englantilaisen, joka oli antanut sen hänelle ja joka oli
kantanut häntä olallaan halki koko St. Malon. Mutta koko elämänsä ajan
hän kuuluisi äidilleen. Tämä saisi aina pitää hänet läheisyydessään ja
nähdä hänen kasvavan nuorukaiseksi ja mieheksi.
Archie ajatteli: "Lapset... niin, naisella pitäisi aina olla lapsia.
Ilman heitä on hänen elämänsä mennyttä. Jos hänellä on lapsia, on
se täynnään riemua. Mutta muutamat naiset, joilla on lapsia, eivät
välitä heistä. He lähettävät heidät kouluun, ja näkevät heitä vain
loma-aikana. Mutta tämä pikku äiti ei ole sellainen. Hän on todellakin
aivan hurmautunut poikaansa. Se on hyvin kaunista. Hänen katseensa
muuttuu kokonaan hänen katsoessaan lapseensa. Kenties hän hiukan
hemmotteleekin häntä. Mutta niinpä poika palaakin hänen luokseen
noiden ihailtavien spartalaisäitien poikien kirjoittaessa kotiin, että
he valitettavasti eivät voi tulla kotiin lomaansa viettämään!"
Koneiden jyskyttäessä, veden loiskuessa lautan laitoihin ja sorinan
jälleen täyttäessä kannen Archie sanoi hiljaa: "Luulen, että — —"
"Että?"
"En tarkoita ainoastaan teitä", selitti Archie miettiväisesti. "Minä
tarkoitan naisia yleensä". Ja sitten, hänen miellyttävän äänensä sävyn
syvetessä: "Teillä pitäisi olla monta lasta!"
Geneviève Wilmot ei vastannut.
Iltavalaistus, joka valoi kultaa smaragdinvihreään veteen, hohti hänen
kasvoillaan. Se purppuroi hänen hymyileviä poskiaan ja kirkasti hänen
solakan vartalonsa ääriviivoja, jonka Archie oli ensimmäisen kerran
nähnyt märkänä pienen moottoriveneen kannella. Pikku poikansa pään yli
hän katsoi kolmannen kerran Archien silmiin. Hän nauroi, puolittain
uneksien, puolittain ylimielisesti — ja keimaillen.
Oliko hänen vastauksensa vain Archien kuvittelua? Vai hukkuiko se
koneen jyskytykseen? Vai sanoiko hän tosiaankin: "Niin minunkin
mielestäni."