VIIDESTOISTA LUKU.

Lapsen lumoissa.

Koko seurueesta, joka hälisten ja nauraen vaelsi laituria kohden, mistä

lautta lähti Dinardista St. Haloon, oli Archien suurimman mielenkiinnon

esineenä — ei kukaan tytöistä, vaan tuo nelivuotias amerikkalainen

poika.

Sillä maailmassa ei ole toista niin houkuttelevaa, niin imartelevaa

kohteliaisuutta kuin lapsen osoittama suosio. Sen edessä naisten

sydämet sulavat. Sen edessä ovat miehetkin aseettomia.

Nuori Laverock katseli pikku poikaa, joka oli tarttunut hänen käteensä.

Poikanen (jonka kasvoja unelmat varjostivat ja jonka silmissä loisti

aalloissa kimaltelevan päivän kilo) katseli lauttamiesten liikkeitä.

Kääntäen pienet kasvonsa Archien puoleen hän kysyi totisena: "Mitä he

tekevät?".

Muutamat täysikasvuiset valittavat, etteivät he tiedä, miten pikku

pojille on puhuttava. Tuhlaamatta ajatustakaan tälle huolelle ratkaisi

Laverock sen aivan

vaistomaisesti. Hän jätti kokonaan syrjään kaikki teknilliset

yksityiskohdat ja vastasi niin yksinkertaisesti kuin hän olisi

vastannut kahdenkymmenenneljänvuotiaalle miehelle:

"He aikovat vetää noilla köysillä lautan lähemmäksi laituria", selitti

hän, "niin että me pääsemme siihen."

Lumottuna pikku Marcus mutisi: "Niin..." ja jäi katsomaan jatkoa, käsi

Archien kädessä. Marcukselle oli tänä hetkenä hänen äitinsäkin lakannut

olemasta olemassa, niinkuin naisten olemassaolo miehelle aina lakkaa

asioiden vallatessa hänen mielenkiintonsa. Huvitettuna hän juoksi

laituria myöten pienelle höyrylautalle, jonka perämies seisoi sen

portaiden yläpäässä, ja lapsen silmät olivat täynnään kysymyksiä hänen

toistamiseen kääntyessään seurueen toisen miehisen jäsenen puoleen.

"Kuulkaahan! Mikä tuo suuri reikä veneen pohjassa on?"

"Se vie säiliöön."

"Onko siinä vettä?"

"Ei, siellä pidetään moottoreita; koneita, tiedäthän."

"Niin. Ovatko ne tuossa laatikossa?... Avaavatko he sen nyt? Varmasti

he avaavat sen nyt... katsokaa, katsokaa," ja hehkuen innostuksesta

lapsi veti Archiea kädestä kurkistaakseen koneihin lauttamiehen

kohottaessa kantta...

Kummallekaan heistä ei enää merkinnyt mitään, että penkit kannella

olivat täynnään värikkäitä kesäpukuja ja että lautan täytti rupattelu,

joka pulppuili yhtä iloisesti kuin vaahto laivan perässä.

"Miksi vesi on vihreätä?" kyseli Marcus edelleen tuijottaen aaltoihin.

"Sanokaahan, miksi on vesi niin vihreätä ympärillämme ja tuolla kaukana

se on aivan sinistä? Miksi?"

"Nyt, Marcus Otis Wilmot, saat lopettaa kyselemisesi!" moitti nuori

äiti. "Luulen mr Laverockin jo katkerasti katuvan, että hän lupasi

tulla mukaamme huviretkelle!"

Mutta parantumaton Marcus osoitti pikkuruisella etusormellaan

vastapäistä maisemaa. "Sanokaahan, mr Lav-er-rock, mikä tuo metsäinen

paikka tuolla on?"

"Tuoko? La Vicomté."

"Ja mikä on tuo toinen paikka lähempänä merta?"

"Se on St. Servan."

"Niin... Oi! Kuulkaahan! Mihin tuo laiva menee, jossa on niin paljon

ihmisiä?"

"Se on matkalla sinne, mistä me lähdimme, Marcus. Se on Dinardiin päin

menevä lautta."

"Kun äiti ja minä tulimme New Yorkista, niin tulimme höyrylaivalla.

Oletteko te koskaan nähnyt höyrylaivaa? Se oli paljon suurempi kuin

tämä; ainakin neljäkymmentätuhattamiljoonaa kertaa suurempi kuin tämä,

luulen minä... Ja mihin me nyt menemme, mr Lav-er-rock?"

Archie viittasi veden yli St. Malon pitkulaista saarta kohden, jonka

kivivallitukset reunustivat toistensa yli nousevien talojen kattoja ja

korkeimmalla kohdalla kohoavan tuomiokirkon tornia.

"Luoteen aikana voisimme nousta maihin tuolla, juuri siinä kohden,

johon nyt osoitan sormellani, ja kävellä kalliopolkua myöten rantaan.

Mutta koska nyt on vuoksi, niin menemme tuonne. Näetkö?" vastasi nuori

mies, ja se, joka tällä hetkellä olisi tarkoin pitänyt silmällä Archien

kasvoja, olisi huomannut hänen katseessaan syntyvän uuden ilmeen.

Sillä Archie Laverockin mielessä välähti tänä hetkenä eräs kaipaus,

jonka oletetaan olevan ominainen vain naisille. Ensimmäistä kertaa

eläissään mietti tämä nuori mies millaiselta tuntuisi, jos hänelläkin

olisi oma pikku poika.

Lapset, yhtä kaikki... ei ole mitään heidän kaltaistaan!

Niin ihastuttava lapsi kuin tämä pikku Marcus Wilmot. Kun itse kävisi

vanhaksi ja jäykäksi ja työkyvyttömäksi, astuisi lapsi elämään.

Miltä tuntuisikaan opettaa häntä pitelemään ensimmäistä pientä

mailaansa ja heittämään ensimmäistä onkeaan!

Ja kuulla hänen sanovan pienellä kimeällä äänellään: "Minun opettajani

sanoo — —"

Archie ei enää ihmetellyt, että jotkut hänen rykmenttinsä

aliupseereista olivat säteilleet hillittyä mielihyvää lausuessaan nuo

niin tavalliset sanat: "minun nuorin poikani..." Tuntien äkkinäistä

kipua sydämessään Archie muisti omia tovereitaan, joilla oli jo

kaksikin pienokaista.

Taivas! Olipa hänkin oikea mies kaipaamaan perheenisän velvollisuuksia!

Hän, Laverock, joka vasta kahtena viime vuonna oli oppinut huolehtimaan

omasta toimeentulostaan!

Nämä mietteet keskeytyivät lautan saapuessa rantaan ja innokkaan

väittelyn syntyessä siitä, kuinka seurueen oli jakauduttava. Muutamat

halusivat katsella linnoituksia; toiset tahtoivat käydä tuomiokirkossa;

jotkut taas kävivät kernaimmin ostoksilla puodeissa.

Mutta Archie oli nyt eroittamaton lapsesta, joka tepasteli hänen

vieressään Porte de Dinanin siimeksessä. Heidän tultuaan jälleen

auringonpaisteeseen pysähtyi poika äkkiä mäkisen kadun varrella

sijaitsevan puodin ulkopuolelle; sen ikkunoissa oli näytteillä pieniä

puusta leikattuja esineitä.

"Kuulkaahan", kuiskasi hän innokkaasti, "näettekö tuota hattupäistä

ukkoa, joka on aivan kuin Noak, ja hänen vaimoaan hullunkurisessa

päähineessä; mitä ne ovat, mr Lav-er-rock?"

Archie kääntyi hymyillen nuoren mrs Wilmotin puoleen. "Panisitteko

pahaksenne, jos ostaisin hänelle tuollaisen pienen puisen leikkikalun?"

Yhdessä Archie ja pikku Marcus astuivat tuohon hämärään, houkuttelevaan

hökkeliin, jonka ovesta tunkeutuivat koko St. Malon täyttävät tuoksut:

kalan, vastapaahdetun kahvin, kivihiilen ja meren — ja lisäksi

vastavuollun puun ja sen tummentamiseksi käytetyn voiteen. Nuori

puunleikkaaja (mustatukkainen ja sinisilmäinen kelttiläistyyppi)

levitti Archien eteen hienot tavaransa. Lusikoita, veitsiä ja

haarukoita, joiden varteen oli leikattu bretagnelaisten

talonpoikien kuvia. Puodin taustassa aukeni ovi keittiöön, missä talon

emäntä puuhaili ruudullisessa esiliinassaan.

Pieni amerikkalainen poika palasi puodista puristaen rintaansa vastaan

puista talonpoikaa, jonka liikkuvien leukojen välissä saattoi särkeä

pähkinöitä. Archie Laverockilla oli taskussaan kourallinen pähkinöitä,

ja hänestä tuntui, että hän saattaisi viettää erinomaisen hauskan

iltapäivän vain pojan seurassa.

Mutta etäämpänä kadulla hän näki vilauksen Stickin leveästä

selästä ja tyttöjen pukujen monivärisestä heleydestä. Koko kadun

täyttivät matkailijoilta näyttävät ihmiset, merimiehet, ranskalaiset

torimyyjättäret ja kaupungin sinipukuiset sotilaat; Archie saattoi

joukosta tuskin eroittaa Mon Repos-huvilan seurueen.

"Minne äitisi meni, Marcus?"

Jälleen tämä ojensi pienen etusormensa.

"Äiti meni tuohon puotiin, jonka ikkunassa riippuu niin paljon pitsejä.

Minä näin hänen pukunsa."

Iso ja pikku mies pysähtyivät ikkunan ulkopuolelle, joka oli kokonaan

koristettu mitä hienoimmilla pitseillä. Niiden lomitse he näkivät

vilauksen orkideanvärisestä puvusta.

"Tuolla äiti on, mr Lav-er-rock."

He astuivat sisään ja näkivät mrs Wilmotin naisparven keskellä, joka

kaupitteli hänelle tavaroitaan niin kaunopuheisesti ja imarrellen kuin

vain ranskattaret osaavat.

"Katsokaahan, mademoiselle, tätä pitsiä!" Sanoja seurasi

jäljittelemätön ele, kuin olisi kohtalon jumalatar jalomielisesti

päättänyt vuodattaa siunauksensa maan yli. "Onko koskaan nähty

ihanampaa kesäpuvun koristetta!"

"Ja tässä morsiusharsoksi sopiva. Valenciennea! Ah!" Ihastuksen ele.

"Aivan kuin tehty mademoisellea varten, joka voi käyttää niin erikoisia

valmisteita. Ei kenellekään vanhemmalle naiselle, ei mitenkään! Ei

karkeammille piirteille, eikä vähemmän täydelliselle vartalolle, ah,

ei mitenkään!" Kauhistuksen ele. "Mutta morsiushunnuksi mademoisellen

veroiselle kaunottarelle!" Nöyrän ihailun ele. Ja sitten dramaattisella

äänenpainolla: "Vain satakuusikymmentaviisi frangia!"

Kaunis nuori leski, selkä oveen päin käännettynä ja katse hienoissa

pitsikudoksissa, toisti hiukan hämmästyneenä: "Satakuusikymmentäviisi

frangia tästä palasta?"

"Palasta, mademoiselle?" kuului myyjättären säikähtynyt vastaväite.

"Sanoitteko palasta? Mutta ei, ei, ei, ei, ei, ei!" yhä nousevalla

dramaattisuudella. "Satakuusikymmentäviisi frangia metriltä...

Paljonko?" Kauhistuen. "Liian paljon? Mademoisellelle, joka on

amerikkalainen ja rikas, rikas, rikas? Ja ottakaa toki huomioon

edullinen kurssinne. Mutta tämähän on teille suorastaan onnenpotkaus.

Mademoisellehan saa pitsin miltei ilmaiseksi —"

"Äiti," keskeytti silloin lapsi, ojentaen pähkinäsärkijäukkoaan.

Siekailematta puuttui ranskalainen myyjätär puheeseen.

"Oh! Minä sanon

koko ajan mademoiselle, vaikka tulisikin sanoa madame! Ja kuinka kaunis

poika madamella on — ja hänen herra isänsä!" Ele, joka ilmaisi mitä

ylitsevuotavina tervetuliaistoivotusta, onnittelua, naisellista ihailua

ja kääntymistä mr Laverockin puoleen. "Monsieur saapuu juuri parahiksi

ostaakseen tämän ihastuttavan pitsin madamelle."

Tämän yllättävän käänteen aikana (niinkuin se varmaan asianomaisille

oli) kohtasi Archie Laverockin katse nuoren mrs Wilmotin kirkkaat

ruskeat silmät, jotka suoraan ja nauraen katsoivat häntä ja jotka

sanoivat — niin! Siitä ei ollut erehtymistä, tämä katse ilmaisi mitä

veikeintä ilkamointia.

Keimailua, rehellisesti sanoen.

Samassa hetkessä heräsi Archien mielessä ajatus: "Niin! Te katsotte

minuun noin, koska tiedätte meidän olevan ranskalaisessa puodissa,

joukottain ihmisiä ympärillämme ja pikku poikanne hameenliepeissänne.

Mutta jos istuisimme yhdessä tanssin lomassa kuutamoisella parvekkeella

soiton kuuluessa etäältä eikä

ketään olisi läheisyydessä, niin ette uskaltaisi katsoa minuun noin!"

Hän oli sievä. Hitonmoisen sievä. Ja hän tiesi sen. Mutta mitäpä siitä?

Hän ansaitsi suurimmankin kohteliaisuuden; ja — hän oli saattanut

maailmaan mitä ihastuttavimman pojan.

Hän näytti aavistavan, mitä nuori mies ajatteli; ilkamoiva hymy syveni

hänen silmissään hänen sanoessaan nopeasti ranskaksi: "Minä otan kaksi

metriä sitä," ja avatessaan hopeisen käsilaukkunsa, mistä hän otti

esiin kukkaronsa.

Archie Laverock ajatteli: "Kirottua! Miksi minä en ole mies, jolla on

oikeus maksaa nuo koristeet?"

"Madame maksaa?" Ele, joka lisäsi: "Ei siis monsieur?"

"Monsieur" puri huultaan muistaessaan, ettei häneltä puuttunut

yksinomaan oikeus, vaan myöskin kolmesataakolmekymmentä frangia

maksaakseen tuon ylellisyystavaran. Mutta hän virkkoi kepeästi: "Hyvä,

jollen voikaan ostaa sitä, niin saan kai kantaa sen," ja tarttuen

laakeaan vihreään laatikkoon, johon pitsi oli pantu, seurasi hän

mrs Wilmotia jälleen auringonpaisteeseen ja kalalta ja kahvilta ja

kivihiileltä ja mereltä tuoksuvalle kadulle — seurasi samoin kuin hän

oli seurannut Lucya, Mauvea ja kaikkia muita...

Nyt ei ollut enää ketään Mon Repos'n seurueesta näkyvissä.

"Toiset ovat kadonneet", totesi Archie tyynellä ja hilpeällä

äänellä. Hänen silmissään välähti veitikkamaisuus, joka vastauksena

ylittikin amerikattaren katseen äsken puodissa. "Erittäin

hienotunteisesti ja kauniisti tehty heiltä. Ainakin minun mielestäni."

Olisi turha kieltää, että tällä hetkellä kumpikin oli valmis hakkailuun.

Mutta amerikattarella ei ollut samaa käsitystä hakkailusta kuin

Archiella. Hänen mieleensä ei ollut juolahtanut, että hän saisi viettää

lopun iltapäivästä kahden kesken Archien kanssa vain pikku Marcus

seuralaisenaan.

"Mutta minäpä tiedän, missä toiset ovat", vastasi

hän nauraen. "Tuolla kahvilassa, missä kävimme viime kerralla täällä

ollessamme; niin, tuolla —"

Ja aivan oikein, kahvilan ikkunassa näkyi Selman jumalatarmainen

vartalo kumartuneena valitsemaan leivoksia itselleen ja Stickille.

Huudahduksia: "Tuossa he tulevat! Vihdoinkin! Tänne, Geneviève!" kuului

yläkerroksen ikkunoista.

Vaaleanpunaisten ja sinisten ja keltaisten pukujen keskelle

myöhästyneet istuutuivat nauttimaan teestään. Nuori Laverock sanoi

itsekseen iloitsevansa siitä, että kunnon Stick näytti tulevan hyvin

toimeen tässä seurassa; juuri sitä hän olikin tarvinnut, hiukan

naisseuraa, tullakseen iloisemmaksi! Archie mietti, oliko tuo vaalea-

vai sinipukuinen vai punatukkainen tyttö vallannut kunnon Stickin

sydämen. Hänen omasta mielestään olivat he kaikki samaa loppumatonta

äänien sorinaa; ainoa, jonka hän saattoi eroittaa muista, oli

ruotsalainen tyttö nimeltä Selma, joka erottautui muista pituutensa ja

suurien sinisien silmiensä kautta, jotka — olisiko Archie saattanut

kuvitella sitä? — herkeämättä suuntautuivat Archien kasvoihin hänen

istuessaan pikku Marcuksen vieressä ja aivan lähellä Geneviève Wilmotia.

Hän oli jo kutsunut amerikatarta tällä nimellä; hän oli kovaäänisesti

kuuluttanut, että hän tällaisella huviretkellä ei saattanut muistaa

neiti sen-ja-sen sukunimeä; oli niin paljon helpompi sanoa Mabel tai

Ethel tai Selma — tai Geneviève; se oli nimi, jota ei unohtanut.

"Minun mielestäni tosin on surkeata, että muistatte sellaisen nimen.

Geneviève", selitti mrs Wilmot, "on ehdottomasti hotellivahtimestarin

tyttären nimi... Taivas!" huudahti hän äkkiä nauraen, "katsokaahan

Marcuksen kasvoja!"

Marcuksen ruskeat kupidokasvot olivat hänen muhkean kermaleivoksensa

vaahdosta kuin parturin saippuoimat. Hänen äitinsä kumartui toiselta

puolen siistimään häntä pienellä sinipunervalla nenäliinalla; toisella

puolen yritti Laverock teelusikalla poistaa kermaa

hänen poskiltaan. Pikku pojan tummakiharaisen pään yli heidän

katseensa jälleen yhtyivät.

Matkalla rantaan nuori englantilainen nosti pojan olalleen ja antoi

hänen siten ratsastaa auringonlaskua kohden. Ja vilpittömästi

ikävissään hän jälleen laski hänet maahan lautan kannelle.

"Hän on tänään valvonut kauemmin kuin tavallista, arvaan minä", sanoi

Archie Geneviève Wilmoille, joka nyökkäsi vastaukseksi.

"Niin kyllä! Saan varmasti tänään riisua hänen yltään vuoteessa."

Samassa hetkessä nuori Laverock näki mielessään kuvan tästä

kohtauksesta. Tunteellisuudella, joka hämmästytti häntä itseäänkin, hän

huomasi miettivänsä milloin ja missä hän näkisi nuoren äidin panevan

hänen omaa pikku poikaansa vuoteeseen...

Niin vähän todenmukainen on väite, että naimattomien ihmisten joukossa

ainoastaan naiset uneksivat lapsesta! Niin lähellä oli tämä unelma

Archie Laverockia tänä päivänä!

Geneviève Wilmoille, joka sormellaan kierteli poikansa kiharoita, oli

tämä unelma muuttunut todellisuudeksi. Archie huomasi kadehtivansa

häntä. Marcus, joka oli työntänyt pienen kätensä Archien käteen ja

solahtanut hänen sydämeensä, oli varsin pian jälleen unohtava hänet.

Jo ennenkuin hänen puinen lelunsa särkyisi, oli lapsi kenties unohtava

pitkän englantilaisen, joka oli antanut sen hänelle ja joka oli

kantanut häntä olallaan halki koko St. Malon. Mutta koko elämänsä ajan

hän kuuluisi äidilleen. Tämä saisi aina pitää hänet läheisyydessään ja

nähdä hänen kasvavan nuorukaiseksi ja mieheksi.

Archie ajatteli: "Lapset... niin, naisella pitäisi aina olla lapsia.

Ilman heitä on hänen elämänsä mennyttä. Jos hänellä on lapsia, on

se täynnään riemua. Mutta muutamat naiset, joilla on lapsia, eivät

välitä heistä. He lähettävät heidät kouluun, ja näkevät heitä vain

loma-aikana. Mutta tämä pikku äiti ei ole sellainen. Hän on todellakin

aivan hurmautunut poikaansa. Se on hyvin kaunista. Hänen katseensa

muuttuu kokonaan hänen katsoessaan lapseensa. Kenties hän hiukan

hemmotteleekin häntä. Mutta niinpä poika palaakin hänen luokseen

noiden ihailtavien spartalaisäitien poikien kirjoittaessa kotiin, että

he valitettavasti eivät voi tulla kotiin lomaansa viettämään!"

Koneiden jyskyttäessä, veden loiskuessa lautan laitoihin ja sorinan

jälleen täyttäessä kannen Archie sanoi hiljaa: "Luulen, että — —"

"Että?"

"En tarkoita ainoastaan teitä", selitti Archie miettiväisesti. "Minä

tarkoitan naisia yleensä". Ja sitten, hänen miellyttävän äänensä sävyn

syvetessä: "Teillä pitäisi olla monta lasta!"

Geneviève Wilmot ei vastannut.

Iltavalaistus, joka valoi kultaa smaragdinvihreään veteen, hohti hänen

kasvoillaan. Se purppuroi hänen hymyileviä poskiaan ja kirkasti hänen

solakan vartalonsa ääriviivoja, jonka Archie oli ensimmäisen kerran

nähnyt märkänä pienen moottoriveneen kannella. Pikku poikansa pään yli

hän katsoi kolmannen kerran Archien silmiin. Hän nauroi, puolittain

uneksien, puolittain ylimielisesti — ja keimaillen.

Oliko hänen vastauksensa vain Archien kuvittelua? Vai hukkuiko se

koneen jyskytykseen? Vai sanoiko hän tosiaankin: "Niin minunkin

mielestäni."

Nykypäivien maantieritari · 第 44 / 87 题