"Sinä. Usko minua", vakuutti Archie, johdattaessaan ystäväänsä
käsipuolesta suurta valkoista parturinkylttiä kohti, joka riippui kadun
toisella puolen. "Nyt saat kääntää lehteä ja ruveta pitämään hauskaa
täällä; eikä kannata kuvitella, että siitä voi tulla mitään, jollet aio
muuttua ihmismoisen näköiseksi. Saanen lainata sinulle kaulahuivin,
joka _on_ kaulahuivi. Niitä ei saa ostaa täältä. Nyt saat täydelleen
antautua minun käsiini, sir — —"
Stick suostui alistuen. Ja kerrankin hänen ulkonäköönsä kiinnitettiin
yhtä suurta huomiota kuin Archie tuhlasi joka-aamuiseen
pukeutumiseensa. Kahta tuntia myöhemmin kuin teekutsu oli annettu,
seurasi vanha Stick nuorta Laverockia hänen tutustumismatkalleen noiden
herttaisten tyttöjen luo... Oh, se ei suinkaan tapahtunut Archien
takia! Hän oli onnellinen muutoinkin. Mutta olisihan Stickin vuoksi
ollut vahinko jättää asia puolinaiseksi. Ja sitäpaitsi aikoivat Stickin
äiti ja sisar tulla Dinardiin viettämään kesälomaa. Heidän olisi hauska
tutustua muutamiin herttaisiin tyttöihin. Jokaisen mielestä on hauskaa
tutustua joihinkin uusiin, herttaisiin tyttöihin.
* * * * *
Tässä leikkikaluhuviloiden (joiden koko oli pakkalaatikon, mutta
rakennustyyli palatsin) kaupungissa alkoi joka toisen huvilan nimi
"Ker", joka Bretagnen murteessa merkitsee taloa. Niinpä näkyi miltei
jokaisessa villiviinin ja köynnösruusujen kiertämässä päädyssä puisin
kirjaimin "Ker Eugenie", "Ker Gaby" tai "Ker Dick". Mutta huvilalla,
jota kohti nuori amerikkalainen leski oli johtanut Archie Laverockin
askeleet, oli varsin tavallinen ranskalainen nimi — "Mon Repos". Se
olisi ollut varsin väritön, jollei se olisi ollut niin suurenmoisen,
niin huvittavan sopimaton juuri tälle talolle. Repos — lepo — oli sen
vähimmän luonteenomainen ominaisuus. Jo sitä lähestyttäessä kuului
hilpeätä liikettä ja korkean rautaportin lomitse välkkyi huikaiseva
väriloiste.
Portilta ja aidan köynnöskoristeisesta säleiköstä johtivat taloa kohden
laakeat kiviportaat; niiden sivut peittyivät kokonaan rehoittavaan
kasvullisuuteen. Joka neljännelle askelmalle oli sijoitettu suunnaton
maljakko sinistä fajanssia, josta pursui esiin röykkiöittäin mitä
erivärisimpiä kukkia. Maljakkojen välissä upeilivat täydessä kukassa
hortensiapensaat. Niiden vaaleanvihreä ja heikko punerrus, joka vaihtui
sinipunaiseen, toi väriloistoon himmeämmän soinnun, mutta sitä lämmitti
Ranskan hilpeä päivänpaiste, joka
tulvehti tuolle väririkkaalle kudokselle ja sen lomitse maahan.
Kummallakin puolella levisi loistavanvihreä nurmikko, jota reunustivat
hilpeänväriset raidalliset puutarhavarjostimet mukavine korituoleineen.
Niiden takana jälleen seisoi rivi lepattavalehtisiä poppeleita näyttäen
milloin lehtiensä hopeanharmaita alapuolia, milloin niiden himmeätä
vihreyttä. Ne reunustivat taloa.
Itse rakennus oli korkea ja valkoinen kuin joku rannikon tornimaisista
merimerkeistä. Vaaleata julkisivua ja helakanvihreitä akkunaluukkuja
vastaan kuvastui kepeitä kesäisiä varjoja; avonaisista ikkunoista
saattoi nähdä viileihin ja puolihämäriin huoneisiin. Keskimmäisestä
ikkunasta liehui uljaana suuri Ranskan lippu. Toisista ikkunoista
riippui pienempiä lippuja: Amerikan lippu raitoineen ja tähtineen,
Tanskan punavalkoiset värit ja Ruotsin sinikeltainen lippu; mikä
ei ollut lippuja, oli punaisia, mustia ja raidallisia uimapukuja
(jotka oli pantu kuivamaan kuumille ikkunalaudoille, ja joita pienet
valkoiset rantakengät pitivät paikoillaan) ja mikä ei ollut uimapukuja,
oli kiinalaisia lyhtyjä, jotka päivänvalossakin näyttivät hilpeiltä
heiluessaan helottavassa auringonpaisteessa.
Eikä vain värien, vaan myöskin äänien moninaisuus tulvehti talosta.
Alakerrasta kuului Rachmaninoffin Preluudin säveleitä, joita joku
ilmeisesti tottunut soittaja loihti esiin hienosta soittokoneesta;
siihen sekaantui hyttysmäistä mandoliininsoittoa lähimmästä
parvekeovesta, gramofoonin jossain muualla laulaessa (prestissimo!)
uusimman muotitanssin säveleitä, ja koko ajan säesti tätä yhteissoittoa
äänekäs puheensorina puutarhasta, jossa innokas keskustelu kuului
olevan käynnissä.
Portilla nuori Laverock ajatteli: "Eipä ihmettä, että hän sanoi heidän
nimittävän asuntoaan Ker Babeliksi! Laupias taivas, mikä melu!... Mitä
tämä oikeastaan muistuttaakaan? Minä tiedän. Aivan kuin Joyn perheessä,
mutta pahempaa..."
Hän pudisti mielestään äkkinäisen muiston Sinisestä Bungalowista, jonka
kevätkukat olivat olleet
paljon kalpeampia kuin nämä keskikesän loistavat värit, ja kääntyi
ystävänsä puoleen vieressään.
"Kokoa ajatuksesi, Stick. Valmistaudu huvittamaan uusia ystäviäsi."
"Huh! Minun ystäviäni?"
"Niin, sinun. Sehän on velvollisuutesi. Ole yhtä säkenöivä kuin
nuoruudessasi. Muista mitä vaivaa näen ottaessani sinut mukaani — —"
"Eikö sinun pitäisi soittaa kelloa uudelleen?"
"He eivät näy kuulevan; se ei olekaan ihme tuossa hälinässä", sanoi
Archie. "Mutta mehän voimme käydä sisään — —"
He nousivat riippuvien puutarhojen välisiä portaita. Ylhäältä
puista putoili tanssien oksia ja lehtiä Archien vastapuhdistetulle
kesäpuvulle heidän edetessään nurmikkoa kohden. Äkkiä he pysähtyivät
nähdessään jotain ihmeellistä ruohossa. Siinä istui poppelien alla
kolme tai neljä pitkäkorvaista jänistä erilaisissa asennoissa. Hiukan
kauempana seisoi mustan ja valkoisen kirjava terrieri tuijottaen
jäniksiin. Mutta se ei liikahtanutkaan!
Kesti kenties parisen sekunttia, ennenkuin vieraat huomasivat, että
kaikki eläimet olivat keinotekoisia; sitten molemmat miehet yhtyivät
nauruun, joka kuului raidallisen puutarhavarjostimen alta hiukan
kauempaa.
"Mainiota! Tervetuloa! Te ette ole ainoat, joita eläintarhamme on
erehdyttänyt!" huusi iloinen ääni, jonka Archie tunsi. "Hyvää päivää,
mr Laverock!"
Archie oli arvellut olevan vaikeata tuntea ketään noista monivärisiin
verkkopallopukuihin puetuista tytöistä, jotka hän oli nähnyt vain
solakkoina, mustavartaloisina vedenneitoina avaroiden kylpyviittojensa
suojassa; mutta siinähän jo kaunis leski tulikin. Ja nyt Archie
ajatteli, että hän koska ja missä hyvänsä olisi tuntenut nuo kirkkaat,
ruskeat silmät ja sievän vartalon, joka nyt oli puettu ihastuttavaan
orkideanväriseen kesäpukuun ja pitkäkärkisiin amerikkalaisiin kenkiin.
Ensimmäistä kertaa hän nyt näki hänen tukkansa, jota vedessä uimalakki
oli peittänyt. Mustan
tukan — mutta "musta" kuuluu niin elottomalta. Hänen pehmeät,
lyhyet kiharansa olivat kaikkea muuta kuin elottomat ympäröidessään
hänen pientä päätään koristeellisena kuin tumma viinirypäleterttu;
Archie, huomatessaan nämä yksityisseikat tervehtiessään amerikatarta
hattu kädessään, sanoi itsekseen, että hän oli aina pitänyt
kiharaisesta tukasta. Samanlainen tukka somisti pientä valkopukuista
poikaa, joka totisena tepasteli orkideanvärisen puvun vieressä.
"Marcus, anna kättä herralle, joka toi äitisi turvallisesti kotiin
moottoriveneessään!"
Lapsi kohotti pienet kasvonsa; hänen silmänsä olivat suuret, uneksivat,
mutta älykkäästi tutkivat. Hymy häilähti, mutta ei viipynyt hänen
kasvoillaan hänen ojentaessaan pikkuruisen, tummanruskean kätösensä...
Hänen äitinsä huiskutti seuralaisilleen, ja pettymys kuvastui hänen
sievissä kasvoissaan.
"Tytöt", huusi hän, "luulen, että teidän on lähdettävä ilman minua.
Kuka ottaa huolehtiakseen siitä, ettei Marcus syö liiaksi makeisia?
Minä en voikaan tulla mukaan. Pyysin mr Laverockia käymään täällä nyt
iltapäivällä," — tässä hän jälleen kääntyi vieraaseensa päin — "ja
sitten — sitten — voitteko uskoa? — unohdin, että olin kutsunut hänet.
Unohdin koko jutun."
Tämä oli uusi kokemus Archien elämässä. Unohdettu? Ensimmäistä kertaa
oli hänelle sattunut tällaista, niin paljon kuin hän olikin ollut
tekemisissä kauniimman sukupuolen kanssa. Joskus oli sattunut, että
tyttö, joka oli luvannut tulla häntä kohtaamaan, oli saanut esteen; tai
oli tyttö syystä tai toisesta pitänyt parempana olla tulematta hänen
pyytämäänsä kohtaukseen. Mutta ei ainoakaan tyttö ollut vielä unohtanut
sopimusta. Tosin oli Archie ennenkin kuullut amerikkalaisten naisten
olevan kovin toisenlaisia kuin eurooppalaiset sekä tunteissaan että
käyttäytymisessään toista sukupuolta kohtaan.
Mutta täydellisellä kohteliaisuudella Archie nyt nauroi: "Aivan
luonnollista, että niin kävi. Onhan teillä täällä niin paljon
tekemistä, eikö totta? Enkä
minä tietystikään aikonut pidättää teitä hetkeäkään. Tahdoimme vain" —
hänen katseensa sulki tilanteeseen myöskin kunnon Stickin, joka seisoi
vieressä kuin kivettyneenä uusissa kengissään — "poiketa kysymään
kuinka voitte. Hauskaa, että jaksatte hyvin —"
"Mutta! Teidänhän täytyy pitää minua kiittämättömimpänä olentona maan
päällä! Tämän aamupäivän jälkeen. Unohdin käyntinne kokonaan, koska
olin luvannut pojalleni" — hän hymyili hellästi kääntyen tähän päin —
"lähteä hänen kanssaan iltapäivällä St. Maloon."
Laverock keskeytti nopeasti: "Mutta enkö minä — ettekö sallisi meidän
tulla mukaanne?"
"Tietysti!" sydämellisesti. "Jos se teitä huvittaa! Aioimme juuri
lähteä. Jos olisitte tulleet viittä minuuttia myöhemmin, niin
olisimme jo olleet poissa. Tulkaa vain, te ja ystävänne. Tulkaa,
tytöt! Missä hattuni on?" Hän painoi nopeasti valkoisen panamahatun
viinirypälemäisille kiharoilleen. "Esittelyn saamme suorittaa matkalla
laivarantaan — —"
Tässä Stick avasi suunsa ensimmäisen kerran.
"Minulla on moottorivene. Minä voin kuljettaa teidät sinne Dulciellani.
Se kantaa viisi henkeä."
"Oi, sepä mainiota! Mutta meitä on paljon enemmän kuin viisi.
Meidän täytynee jakaantua, luulen minä. Lautta ei odota meitä", —
amerikkalainen sanatulva jatkui vuolaana — "niin että sinä saat juosta
edellä, Selma!" — tämä sanottuna skandinaavialaiselle jumalattarelle,
joka nyt esiintyi himmeänsinisessä puvussa ja kullankeltaiset palmikot
kiedottuina pään ympäri — "ja May ja Eileen ja te kaksi MacDonaldia
ja Gwen — odottakaahan, mr Laverock! Tahtoisin esitellä teidät talon
kasvatusäidille — —"
"Minä luulin teitä siksi", huomautti Archie.
"Niin kyllä; mutta toiselle, oikealle Pää-äidille. Hän ei tule mukaan
huviretkelle. Äiti-i!" huusi hän ikkunoita kohden. "Äiti! Vieraita,
äiti!"
Ihanan Preluudin soinnut taukosivat äkkiä. Huvilasta astui verkalleen
olento, joka selvästi oli enemmän kunnioitustaherättävä kuin kukaan
tämän ruusutarhan
muista asujaimista. "Äiti" oli kookas viidenkymmenenviiden
vuoden ikäinen nainen. Hänen päänsä muistutti Beethoven-veistosta.
Hänen paksusuortuvainen harmaa tukkansa oli lyhyeksi leikattu
jättäen leveän ja matalan otsan vapaaksi ja kiinnitetty ohimoille
käsinpakotetusta hopeasta ja hiomattomista turkooseista valmistetuilla
soljilla. Hänen pukunsa oli paksua valkoista kangasta ja hänellä oli
sandaalit paljaissa jaloissaan, jotka olivat suurenpuoleiset, mutta
kaunismuotoiset ja yhtä hyvin hoidetut kuin nuoren amerikattaren.
"Äiti, tässä on englantilainen herrasmies, mr Laverock, josta jo
olemme teille kertoneet, ja hänen ystävänsä. Tämä on Madame — — —"
Seurasi muukalaiselta soinnahtava nimi, jota ei kumpikaan nuorista
englantilaisista ymmärtänyt; ilmeisesti ulkomaalainen; taiteilija,
erikoinen nainen, päättäen hänen syvistä harmaista silmistään, jotka
niin avoimesti mittailivat nuoria vieraita hänen kumartaessaan vaieten
ja juhlallisesti.
Nuori Laverock mietti itsekseen, että tämän kansainvälisen tyttölauman
vartija ei varmaankaan osannut paljoakaan englanninkieltä. Nuori
amerikatar näytti tekevän parhaansa puhuakseen hitaasti ja selvästi
sanoessaan hyvästi vanhemmalle naiselle ja ilmoittaessaan, että he
kenties myöhästyisivät jonkunverran päivälliseltä. "Äidin" ainoa
vastaus oli Beethovenpään uusi arvokas nyökkäys.
Sitten tyttömäinen nuori äiti juoksi alas kukkien reunustamia portaita
näyttäen itse liikkuvalta kukalta kaikkien muiden joukossa; hänen
poikansa valkoinen mekko liiteli kuin perhonen hänen hameensa rinnalla.
Molemmat nuoret miehet seurasivat hiukan taaempana.
Mutta portilla pikku Marcus äkkiä käänsi pienet kasvonsa mr Laverockia
kohti, johon hän jo oli ehtinyt kiintyä lapsen tunteella, joka ei
ole ostettavissa eikä houkuteltavissa. Luottavasti hän työnsi pienen
kätensä nuoren miehen pitkien sormien lomaan ja toisen äitinsä käteen
ja tepasteli siten heidän välissään,
antaen "toisen herran" (Stickin) yhtyä tyttöihin, jotka
kiiruhtivat epätasaista katua laiturille.
* * * * *
Mon Repos-huvilan hyljätyllä nurmikolla, keinotekoisten jänisten
keskellä seisoi Pää-äiti hetkisen mietteliäänä katsellen tielle
hävinneen seurueen jälkeen.
Hän mutisi itsekseen lauseen, joka olisi ollut hiukan katkera Archien
kuulla, mutta jota tämä onneksi ei olisi ymmärtänyt — koska hän ei
osannut tanskankieltä. Tällä kielellä hän huomautti nyrpeästi:
"Nuori mies, joka luulee hurmaavansa kenen naisen hyvänsä kolmessa
minuutissa!"
Sitten noihin syviin silmiin levisi huumorinvälke hänen lisätessään:
"Huvittavinta on, että siihen hän pystyisikin!"