"Nimeni on Laverock." Ja Archie lisäsi: "Missä asutte täällä?" Ei
silti, että hän olisi ollut halukas sitä tietämään. Mitäpä se hänelle
merkitsi? Mutta eikö ollut kohteliaampaa osoittaa jonkinlaista
mielenkiintoa?
Heidän kiitäessään eteenpäin amerikatar mainitsi hänelle huvilan
todellisen nimen — lisäten: "Me nimitämme sitä Ker Babeliksi", — ja
tien, minkä varrella se sijaitsi.
"Sekö huvila? Niin — minä tunnen sen. Siellä asuu paljon väkeä,
eikö niin? Luultavasti juuri ne englantilaiset ja ruotsalaiset ja
tanskalaiset, joista äsken puhuitte?"
"Kyllä, me olemme tavallisesti kaikki yhdessä. Pidämme suunnattoman
hauskaa. Minä olen noille tytöille toisena äitinä, koska minä olen
ainoa nainut koko joukosta — —"
"Oh, oletteko?"
"Vaikka olenkin leski."
"Oh, oletteko?" sanoi nuori Laverock. Hän ei olisi voinut selittää,
miksi hän nyt toistamiseen huudahti "Oh!" suuremmalla innolla kuin
äsken.
"Meillä", jatkoi amerikatar, "on tosiaan mainion hauskaa — katsokaahan,
tuolla kaikki tytöt kahlaavat meitä vastaan, kai antaakseen
tekohengitystä hukkuneelle —"
Hän huiskutti kättään tyttöryhmälle, joka nyt kuvastui meren sinisiin
väreihin. Kuinka kauniisti hän liikuttikaan paljasta, ruskettunutta
käsivarttaan! Esteettiseltä näkökannalta katsoen hän oli ehdottomasti
tämän mainion ranskalaisen rannikkomaiseman keskipiste. Ehdottomasti
puhtaasti esteettiseltä näkökannalta katsoen (nuori Laverock takertui
tähän ajatukseen yhtä päättävästi kuin nainen oli tarttunut Dulcien
laitaan), oli vahinko, että kauniin merenneidon ollenkaan piti mennä
maihin.
Mutta nyt he olivat jo äänenkantaman matkan
päässä toisista sulottarista. Yksi heistä huusi levottomana selvästi
englantilaisella äänellä: "Kuinka on laitanne, Geneviève?"