Hän kohtaa tyttöjä.
Kahta viikkoa myöhemmin lojui Archie keskikesän ihanassa helteessä
pienenä, auringon valaisemana, valkoisena pilkkuna turkoosinsinisen
taivaan ja paikotellen safiirinvärisen, paikotellen smaragdinhohtoisen
vedenpinnan välillä.
Hän lojui paistattaen päivää pienessä valkoiseksi maalatussa
moottoriveneessä, joka hiljalleen keinui Bretagnen kultaisilta
hiekkarannoilta vetäytyvän luoteen laineilla. Tällä hetkellä olivat
hiekkarannat tyhjinä; kirjavien kesähameiden, uimapukujen ja
hiekkalinnoja rakentelevien lasten kansainväliset parvet olivat
vetäytyneet siroihin ranskalaisiin huviloihin. Nämä olivat pienempiä
ja kevyempiä kuin talot Englannin rannikolla; niiden seinät olivat
milloin vaaleanharmaata milloin hiekanväristä kiveä tai savetut; nurkat
koristetut punaisin tiilein, luukut vihreät tai valkoiset ja koko talot
rakennetut vain viileyttä ja kesän siimestä varten.
Mutta Archie Laverock ei kaivannut siimestä; hän nautti keinuessaan
meren parmailla heloittavassa päivänpaisteessa pienessä poukamassa
parinsadan metrin päässä rannasta. Hän oli avopäin ja auringonpaahtama
muutamien kylpien ja päivääpaistattaen vietettyjen päivien jälkeen;
hänen kullanruskea ihonsa loisti tummana
hänen valkoista pukuaan vastaan. Hän makasi selällään sellaisessa
asennossa, että hän ei saattanut nähdä muuta kuin auringonvalaiseman
palasen valkoiseksi maalattua veneenlaitaa ja yllään rajattoman ja
pilvettömän sinen veden päällä. Sinistä... sinistä... Milloin sitä
vastaan kuvastui verkalleen liitelevän kalalokin siipi; milloin
liukui ohi jonkun purjeen valkoinen kolmio. Archien puoleksi suljetut
silmät tuskin huomasivat näitä yksityiskohtia; hänen ajatuksensa
eivät kiintyneet mihinkään muuhun kuin täydellisen joutilaanaolon
suloisuuteen ja lämpöön, jossa hänen ruumiinsa lekotteli. Rannalla
heinäsirkat sirisivät apilaniityssä, joka reunusti kallioista rantaa;
sisiliskot makasivat liikkumattomina kuumilla rantakivillä; keltaiset
perhoset levittelivät siipiään ajuruohon lämpimillä patjoilla
ja lepäsivät niillä väristen nautinnosta. Kuinka lähellä noita
eläimiä olikaan nuori mies maatessaan pitkin pituuttaan veneessä
väriloisteisessa lahdenpoukamassa antaen päivänpaisteen ja meri-ilman
tunkeutua sisimpiin ytimiinsä saakka! Häntä liikutti yhtä vähän kuin
noita onnellisia olentoja ajatus eilisestä tai huomisesta päivästä
— enempää kuin mikään muukaan ajatus. Tunne, jota tuskin saattaa
kutsua ajatukseksi, ajelehti verkalleen hänen mielessään kalalokkien
valittavien huutojen kantautuessa hänen korviinsa uuvuttavan
iltapäiväautereen läpi.
Kuinka suloista kaikki tämä olikaan...
Mainio paikka...
Loistava ilma...
Ei mitään huolia...
Täydellinen vapaus vielä muutamia päiviä...
Ei ketään vaivana tai kiusana...
Ja mikä parasta kaikesta, seikka, josta hän kiitti Luojaa — ei
ainoatakaan tyttöä...
Täydellinen rauha, seurana vain toinen mies ja vene...
Mikä onni, että tämä siunattu vene olikin sattunut kuulumaan vanhan
kunnon Stickin omaisille!
Kuinka ihmeellinen sattuma olikaan tavata kunnon
Stick täällä Ranskassa Dinardissa. Kun muisti hänen lähtönsä sotaan
vuonna 1917... Stick mitä kehnoimmassa univormussa, hiukset riippuen
takinkauluksen yli! Ja nyt istui hän täällä yhtä elävänä kuin kuka
hyvänsä kahvilassa vermouthlasi edessään ja huusi äkkiä: "Ter-ve! Eikö
tuo vain olekin Archie? Mutta etkö sinä ollutkaan kuollut?"
Ja kuinka mainiota häneltä vaatia Archieta jäämään tänne hänen
seurakseen, kunnes koko perhe saapuisi Pinardiin.
Kunnon poika kaikesta huolimatta, tuo vanha Stick (tuumi Archie
verkalleen).
Toveri; miestoveri, kaikkine hyveineen. Rehellinen. Ymmärtäväinen.
Mies, johon hädän tullen saattoi luottaa. Ja, mikä on yhtä tärkeätä,
mies, johon aina saattoi luottaa. Ei kade. Ei teeskentelevä. Ei
sellainen, joka sanoi yhtä ja tarkoitti toista. Ei keimaileva. Vain
ystävä. Lopultakaan ei mikään ollut sen parempaa kuin miesten välinen
ystävyys.
Jos toverina olisi ollut tyttö — no niin, eihän ollut mitään uutta,
ettei tytön kanssa sittenkään saattanut olla ystävä. Eikö se ollutkin
mieletöntä peliä? Kun kerran oli alkanut sen, niin halusi — tahtoipa
tai ei — piankin yhä enemmän. Jumala tiesi mistä syystä. Kun sen oli
saavuttanut, ei se ollut minkään arvoista. Taivas tiesi, miksi nainen
ei miehelle saattanut olla toveri. He tahtoivat aina jotain muuta.
He mietiskelivät aina, mitä he tunsivat miestä kohtaan; mitä hänen
tuli tuntea heitä kohtaan, mitä hän teki ja mitä hän ei tehnyt — ja
niin loppumattomiin. Naiset...! Huh! Sitäpaitsi he puhuivat, aina ja
alituisesti. Kuinka toisenlaisia he olivatkaan kuin miehet!
Kuinka toisenlaisia kuin kunnon Stick vanhoine tuttuine mietteineen!
Hän ei vaivannut ketään toveriaan hiuksenhalkomisella tai kinasteluilla
abstraktisista kysymyksistä. Vain "Muistatko päivällisiä kasinolla?
Hiivatin hauskat, ha, ha", tai "Mitähän tuosta vääpelistä sitten tuli?"
tai "Oletko koskaan kuullut —" ja niin edelleen. Ja sitten he yhdessä
tarkastivat moottoria ja joivat vielä lasillisen vermouthia ja kävivät
maissa.
Aina yhdessä kunnon Stickin kanssa. Se oli mainiota.
Kenen päähän olisi pälkähtänyt kaivata henkevää keskustelua
kesälomalla, kun tarkoitus oli nauttia sen jokaisesta hetkestä?
(Taivas, kuinka sinistä... Kuinka lämmintä...)
Kukapa olisi hänen sijassaan kaivannut tyttöjä? Kuinka paljon ihanampaa
oli viettää kesälomansa ilman että kukaan tyttö pisti nenänsä siihen
pilatakseen kaiken. Tosiaan ihanteellinen kesäloma hyvän miestoverin
seurassa.
Kunnon Stick (oli mahdotonta ajatella häntä muutoin kun kenttätoverien
antamalla liikanimellä) oli luvannut tulla laiturille neljänneksen tai
korkeintaan puolen tunnin kuluttua...
Aikaa loppumattomasti...
Tämä joutilas elämä oli vaihteen vuoksi ihanaa...
Olihan heillä sitäpaitsi yllinkyllin tekemistä hoitaessaan kokonaan
itse pikku Dulcien...
Hän — Archie — oli niin kiintynyt pikku Dulcieen kuin hän olisi
tuntenut sen lapsuudesta saakka eikä vain viimeisen kymmenen päivän
ajan. (Dulcie oli luonnollisesti moottorivene, joka keinutti Archieta
tasaisesti ja suloisesti kuin paras kehto.)