Uusi pettymys.
Mitä tekikään Archie Laverock itse sillävälin?
Voi surkeutta!
Sanat, joita hän puolestaan lakkaamatta huomasi toistavansa, olivat:
"Laupias taivas! Mitä olenkaan tehnyt? Mihin olenkaan nyt joutunut?"
Miltei häpeää ajatellessaan, kuinka vähän aikaa oli kulunut siitä, kun
hän Mauven korvaan kuiskasi hyvästelynsä — hehkulla ja todellisella
intohimolla. Hän oli tulinen rakastaja.
Mutta yhtä vilpitön ja syvä oli Archien pettymys, hänen vielä samana
iltana (herättyään pyyteensä kiihkeästä huumasta) selvitettyään
itselleen kaksi seikkaa.
_Ensimmäiseksi:_ Hänen teekutsunsa oli loppunut kohtaukseen, jota
virallisesti oli pidettävä kihlauksena hänen ja neiti Rice-Mathewsin
välillä.
_Toiseksi:_ Mauve ei sittenkään ollut hänelle ainoa ja oikea.
Toinen kohta selvisi hänelle paljon hitaammin kuin ensimmäinen, mutta
sitä epämiellyttävimpiä tunteita herättäen.
Hän istuutui yksinään matkavaunun portaille, joilla he olivat
äsken istuneet sylikkäin. Hän pureskeli piippunsa vartta; ja
tähtien tuikkiessa ja kasteen langetessa ruohikkoon, kuunnellen
laitumella liikehtivän karjalauman ääniä ja pöllön valittavaa huutoa
pyökkimetsästä ja koko nukkuvan tienoon tasaista hengitystä vietti
nuorukainen monta tuntia miettien tyttöä, jota hän oli rakastanut —
mielettömyydessään!
Hän oli vihainen itselleen, mutta hän raivosi enemmän surusta kuin
vihastuksesta. Sillä eikö hän jälleen ollut saanut tuntea pettymystä:
tuota tuttua, inhoittavaa pettymystä, joka kerta kerralta tuntui käyvän
yhä kauheammaksi?
On paljon miehiä, joiden mielestä Archie olisi tehnyt 'hitonmoisen
hienon kaupan', siepatessaan itselleen tuon rikkaan vanhuksen
pojantyttären komeine kartanoineen ja muine aarteineen. Archie
tuskin oli tämän mielipiteen "yläpuolella", mutta hänen mieleensä
yksinkertaisesti ei johtunut tuhlata sille ajatustakaan. Ajatellessaan
kartanoa hän vain muisti, miten kiintynyt Mauve Rice-Mathews oli siihen
ollut. "Minun juureni ovat täällä," oli hän sanonut. (Juureni!) Hän ei
milloinkaan suostuisi muuttamaan muualle. Mies, joka menisi naimisiin
hänen kanssaan,
saisi luvan juurtua hänen viereensä, ajatteli Archie Hän kuvitteli
mielessään tällaista elämää.
Asua siis aina tässä laaksossa, jonne aamulehdet saapuivat kello
kolmelta iltapäivällä. Seurustella aina noiden talon tuttavapiiriin
kuuluvien typerien walesilaisten maalaisihmisten kanssa, jotka olivat
miltei kaikki keski-ikäisiä. Tyytyä aina samoihin harrastuksiin; Archie
oli kuulevinaan hillityn tytönäänen luettelevan ne nimeltä.
"Minun kalliopuutarhani..." ja niin edespäin.
"Minun geraniumtaimeni..." ynnä muuta samanlaista.
"Pappilan keittäjättärellä oli hyvin vanha keitto-ohje..." ja niin
edelleen samaan tyyliin.
"Isoisä, sinun on jo aika paneutua levolle. Archie, pyytäisin sinua
miettimään laakeripolun järjestelyä — ja oh! minulla on niin mainio
tuuma. Emmekö voisi muuttaa entistä karjakeittiötä savivalimoksi?..." ja
niin eteenpäin loppumattomiin.
Kuinka saattaisi kestää sitä päivän toisensa jälkeen, mietti Archie,
maailman ihastuttavimmankaan tytön takia? Mauve oli yhdeksännentoista
vuosisadan myöhästynyt jäsen, itse oikea sinisen kalliokyyhkysen
tyyppi. Jos tuo Basil olisi elänyt, olisi Mauve varmaan rakastanut
häntä vaikka sadan vuoden ikäiseksi saakka. Mutta nyt valitettavasti —
oli hän (Archien toimesta) siirtänyt rakkautensa Archieen itseensä.
Mikä suunnaton erehdys!
Miksi hän ei ollut aikaisemmin ymmärtänyt, ettei Mauve ollut hänen
tyylisensä tyttö? Kaukana siitä. Kaukana siitä!
Hänen piippunsa sammui. Äkkiä Archie huomasi, että hänen hartioissaan
tuntui kylmältä... Totisesti, hän oli läpimärkä. Ei ainoastaan lankeava
kaste ollut niitä kostuttanut, vaan lisäksi oli alkanut sataa. Sade
kasteli myöskin levitetyn heinän. Hän nousi, ojentautui ja astui
vaunuun. Hän tunsi itsensä sangen nälkäiseksi... Viipale häränlihaa
kahden ruisleivänpalasen välissä oli hänen päivällisensä keskiyön
aikaan. Sitten hän otti aimo ryypyn whiskyä, paneutui vuoteeseensa ja
vaipui heti syvään uneen.
Mutta päivä tuntui sarastavan aivan samassa, ja Archie heräsi tuntien
kuin painajaisena, että jotain häntä uhkasi; mikä, sitä hän ei heti
jaksanut muistaa.
Sitten, kuin täräyksenä... Tietysti Mauve!
Tuona alakuloisena hetkenä, jolloin päivä sarastaa kalpeana ja
kaikkialta kuuluu lintujen ääniä ihmisten vielä levätessä, mietti
Archie, käännellen levottomana vuoteellaan, viimeisen rakastumisensa
esinettä ja näki hänet niin epäedullisessa valossa kuin miehet
saattavat nähdä vain naisen, jonka suhteen he eivät aina ole olleet
välinpitämättömiä. Nyt hän näki hänet tuiki viehätyksettömänä.
Nuori nainen, aivan samanlainen kuin sadat muut hänen luokkaansa ja
lajiinsa kuuluvat — alhaisella kehitysasteella olevaan luokkaan ja
tyhjänpäiväisyyteensä vähitellen kuolevaan lajiin. Valon verkalleen
harmaana tunkeutuessa vaunun avoimista ikkunoista ja selventäessä
kaikkien pienien esineiden ääriviivoja hänen ympärillään katseli Archie
Mauve-raukkaa yhä ankarammasta näkökulmasta.
Hän oli terävä; niin kyllä, teräväpäinen. Hän oli tarmokas, hän oli
viileä, hän oli kyvykäs, hän oli kaikkea mitä nainen ei saa olla!
(Taivas, mikä olikaan hänen mielensä vallannut!)
Ja mikä oli miltei pahinta kaikesta, rakastettuna Mauve oli mahdoton,
kylmä, luotaantyöntävä!... Niin, niin se oli.
"Arvostelkaa rakastettuanne hyvästellessänne!" kehoittaa viisas
ranskalainen sananlasku. Viimeisen hyväilyn muistamme luonteenomaisena.
Ja niin Archie muisteli — ei ensimmäistä leimahtavaa tuokiota, jolloin
Mauve säteillen oli tullut puoliväliin hänen avointa syliään vastaan.
Tämän tuokion peitti muisto toisesta, viimeisestä hetkestä, jolloin hän
oli syleillyt Mauvea hyvästiksi aidan luona. Hän muisti vain, kuinka
kiireisesti Mauve oli kääntynyt hänen luotaan, tarjottuaan hänelle vain
tätimäisen viileästi poskensa suudeltavaksi.
Mikä kurja näytelmä.
Mauve ei ollut tyttö, jota Archie halusi suudella
taikka katsoa tai edes puhutellakaan tai nähdä seuranaan.
Mutta — nyt hän oli loukussa. Hyväksytty kosija. Tänään, muutamien
tuntien kuluttua, oli hänen vaellettava Rhosiin vahvistamaan tämä
(kauhea) suhde.
* * * * *
Archie nousi harvinaisen aikaisin, tosiasiallisesti niin pian kuin hän
näki ensimmäisten savukierteiden nousevan mökeistä heinäniityn päässä
pyökkimetsän liepeellä. Sitten hän huomasi, että Mauve ei varmaankaan
vielä nousisi kokonaiseen tuntiin.
Jokainen tämän tunnin kuudestakymmenestä minuutista tuntui kokonaiselta
viikolta kiirastulessa Archien mielestä, joka mietti, kuinka hän
saattaisi esiintyä Mauven onnellisena ja vastakihlautuneena sulhasena —
tytön, josta hän ei välittänyt, mutta jonka hän oli saanut rakastamaan
itseään tuolla omituisella, kiihkeällä ja ikävystyttävän uskollisella
tavalla, jolla hänenlaisensa tytöt "rakastavat".
Nyt hän luuli ymmärtävänsä Mauven perinpohjin. Tosiasia on, että hän
ymmärsi häntä vielä paljon vähemmän kuin hän milloinkaan oli ymmärtänyt
niitä monia tyttöjä, jotka näköjään olivat paljon ihmeellisempiä kuin
Mauve.
Mitä Mauveen tulee, oli tämä Rhosissa viettänyt yhtä levottoman yön
kuin Archie käännellessään vuoteellaan matkavaunussa. Hänen ensimmäinen
tunteensa — persoonaton ja säteilevä paranemisen riemu — oli ohitse.
Hän oli jäänyt tuijottamaan erääseen sydämensä soppeen, jota hän ei
tuntenut omakseen.
(Se oli kenties sama soppi, josta virtasi tulta ja tunnetta hänen
soittoonsa, mutta sitä hän ei liioin tiennyt.) Niin hän hukutti itsensä —
tavallisen, jokapäiväisen itsensä — kysymyksiin. Tärkein niistä oli:
"Mutta jollen lopultakaan pidä Archie Laverockia niin erikoisena,
niin miksi, miksi, miksi sallin hänen suudella itseäni? En voinut
sille mitään," tuumi hän. "Miehet hukkaavat aivan suunnatonta vaivaa
oppiakseen kuinka tulee pidellä cricketmailaa, onkea, airoa tai pyssyä
— kaikkea, paitsi kuinka tulee pidellä tyttöä kädestä tai vyötäisistä.
Sen he jättävät sattuman varaan; he eivät luule siihen tarvittavan
mitään erityistä tapaa. Mutta hän tiesi sen... Vai eikö minun pitäisi
tietää, että hän tiesi. Eikö minun pitäisi ajatella... Ja riittääkö
se rakkauden perusteeksi? Onko se kaikki?... Kenties ei, mutta se on
tärkeätä. En voi sille mitään, että nyt tiedän sen. Ja kuitenkin —" Hän
punastui ja painoi kasvonsa tyynyä vastaan.
Viimein hän ajatteli: "Hyvä! Jos olen kihloissa hänen kanssaan,
niin olen kihloissa! (Isoisälle se on mieleen.) Ja se on pääasia,
luullakseni!"
Nuori Archie olisi säästynyt yhdestä elämänsä suurimman katumuksen ja
harmin hetkistä; jos hän tällä hetkellä olisi aavistanut, mitä Mauven
mielessä liikkui.
Mutta siitä hänellä ei ollut aavistustakaan, ei silloinkaan, kun
nämä kaksi nuorta ihmistä seuraavan kerran kohtasivat toisensa —
nämä kaksi, joiden tiet olivat yhtyneet yhdeksi ainoaksi kultaiseksi
hetkeksi. Archie Laverock ei ole milloinkaan saava tietää, mitä Mauve
Rice-Mathews tänä onnettomana aamuna hänestä ajatteli.
Mauve tuli häntä vastaan.
Se oli Archielle ensimmäinen pelonaihe.
Mauve oli paljon aikaisempi kuin Archie oli odottanut. Hitaasti
astellessaan kasteisen heinäniityn poikki sumussa, joka saattoi muuttua
tai olla muuttumatta sateeksi, hän sai näkyviinsä tytön solakan
vartalon vanhassa ruskeassa öljytakissa, villapuserossa ja karkeassa
hameessa, joka oli yhtä harmaa kuin synkeä ilma; hänen jalkojaan
peittivät kömpelöt kengät.
Archie ei ollut luullut rohkeutensa saattavan vieläkin vähetä. Mutta
niin kävi joka tapauksessa hänen viittoessaan Mauvelle ja rientäessään
häntä vastaan. Sinä hetkenä hänelle selvisi, että jollei hänellä olisi
ollut niin suunnattoman ikävä tässä seudussa ensi hetkestä saakka,
niin hän ei olisi milloinkaan tuhlannut ainoatakaan ajatusta Mauve
Rice-Mathewsille.
Mutta nyt asia ei ollut enää autettavissa. Hänen täytyi keksiä jotain
hilpeätä tilanteen helpoittamiseksi. Brrrr...
"Hyvää huomenta!" huusi, hän mahdollisimman sydämellisesti. "Kylläpä
nyt on toista kuin eilen, eikö totta?" Sitten nopeasti: "— nimittäin
ilma. Näytti siltä, kuin poutaa olisi kestänyt monta — monta päivää."
Nyt hän oli tullut aidalle saakka ja ojensi kätensä Mauvelle. Mutta
tyttö hypähti maahan ilman hänen apuaan. Hän oli tietysti arka,
ajatteli Archie harmissaan, koska hän oli niin perinpohjin rakastunut.
Sydän kurkussa hän jatkoi "huoletonta" keskustelua Walesin vuorien
petollisuudesta. "Minä luulin, että niiden ollessa heikosti
sinipunertavia ja näköjään kaukana, niinkuin eilen, olisi se merkki
kauniista ilmasta — —"
Silloin Mauve keskeytti hänet miltei tylysti ja katsomatta häneen. Hän
seisoi hiukan kumartuneena ja etsi jotain puseronsa taskusta. "Minä
tuon sinulle — —" alkoi hän.
Samassa hetkessä kun hän lausui nämä sanat, välähti nuoren Laverockin
mielessä pitkä sarja katkeria ajatuksia naisten ikuisesta,
tungettelevasta tavasta aina antaa jotain.
Aina he tahtoivat lahjoittaa jotain! Jonkun pikkuesineen — tai suuren
esineen... oikeuden kutsua heitä etunimeltä tai koko kertomuksen
heidän viime kihlauksestaan tai oikeuden rakastaa heitä ikuisesti tai
— uh! Ja samalla he kiusasivat miestä hukuttamalla hänet lahjoihin,
jotka he olivat neuloneet tai kutoneet tai jollain muulla tavalla -eet
hänelle; tai toivat he kirjan, joka hänen tosiaan täytyi lukea, tai
kirjepaperikon tai parin moottorikäsineitä tai nyrkkeilykintaat tai
automaskotin! Se oli sietämätöntä; vaikka ei tahtonut, että he tekivät
niin, ja vaikka sen sanoikin heille, niin he tekivät sen kaikesta
huolimatta. Ja Archiesta tuntui huonosti vietetyn yön jälkeen ja hänen
nykyisessä vihamielisessä tilassaan, että tämä loputon antaminen oli
koko epämiellyttävän
sukupuolen kaikkein inhoittavin piirre. (Tänä hetkenä hän tosiaan
halveksi naisia.)
Nyt aikoi siis taas yksi heistä antaa hänelle jotain. Archie mietti
(kaikki nämä ajatukset välähtivät salamannopeasti hänen mielessään)
olisiko se kenties taas silkkinenäliina kirjailluin nimikirjaimin;
hänellä oli niitä jo neljä tusinaa.
Mauve päätti lauseensa: "— tämän, se tuli eilisiltana," ja ojensi
Archielle — sähkösanoman.
"Avaa se", sanoi hän, ja repiessään auki kuorta kuuli nuorukainen
hänen selittävän nopeasti: "Tietysti sinun olisi pitänyt saada se
eilisiltana, mutta Cook sai sen juuri valmistaessaan päivällistä, ja
'unohti' sen tai jotain muuta samankaltaista. Hänen olisi pitänyt
lähettää Megan tai Cerenwen tuomaan se, mutta he olivat eilen vallan
mahdottomia. En voi käsittää mistä syystä palvelusväkemme nykyään
aina riitelee", selitti Rhosin nuori emäntä — riidan tietämättömälle
aiheelle.
Sillä ei Mauve eikä Archie aavistanut, kuinka paljon mustasukkaisuutta
ja kuinka paljon kyyneleisiä kohtauksia Rhosin keittiö viime viikkojen
aikana oli nähnyt, koska jokainen palveluskunnan naispuolinen jäsen
halusi olla ainoa, joka sai palvella mr Laverockia, saadakseen häneltä
palkaksi hymyn, kiitoksen tai tervehdyksen. Rauhanhäiritsijä (joka
lopultakin oli tietoinen vain murto-osasta aiheuttamistaan häiriöistä)
luki sähkösanoman, jonka Cook oli kernaammin pitänyt kokonaisen yön
kuin sallinut kenenkään muista palvelijoista koskeakaan siihen.
Ilmoitus oli Archien liikkeeltä ja kuului:
"Palatkaa viipymättä Navaracilla Lontooseen."
Äkkiä Mauve näki välähdykseltä kummallisen näyn.
Hän oli aidan luo tullessaan katsonut Archie Laverockia epäröiden
ja hämmentyneenä. Epäröinti ja hämmennys oli johtunut sekä hänestä
itsestään että tuosta miehestä, joka edellisenä päivänä oli sulkenut
hänet syliinsä.
Hänen mielessään oli risteillyt kysymyksiä: "Miksi
tuo muutos eilisestä? Miksei hän ole kuten eilisiltana? Ja miksi en
minä ole kuten eilen? Miksi emme sano emmekä tee mitään? Miksei hän
edes tarttunut käteeni — mutta hänhän tahtoi auttaa minua alas aidalta,
vaikka minä en sallinut sitä. Miksi en? Mitä on tapahtunut? Ja mitä
tulee tapahtumaan?"
Vastauksen kaikkiin näihin kysymyksiin antoi tuo hetken viivähtävä ilme
Archie Laverockin kasvoilla, hänen lukiessaan sähkösanoman.
Hänen kasvonsa kirkastuivat niin äkkiä, että ne näyttivät aivan
muuttuneilta. Ne säteilivät. Naamio näytti putoavan niiltä. Niin, niitä
oli peittänyt naamio. Teeskentelyn naamio, joka nyt putosi.
Mutta tämä ilme kesti vain hetkisen. Seuraavassa silmänräpäyksessä
olivat Archien kasvot entisellään. Mauve saattoi tuskin uskoa tosiaan
nähneensä tuon helpotuksen ja ilon ilmeen. Hämmästyksen kuvastuessa
hänen äänessään Archie huudahti: "Mitä ihmettä! Onpa tämä uutinen!"
(Samassa hetkessä selvisi kummallekin, ettei kumpikaan heistä ollut
vielä käyttänyt toisen nimeä.)
"Katsohan", sanoi Archie ja ojensi sähkösanoman Mauvelle.
"Palatkaa viipymättä Navaracilla Lontooseen."
Ensi hetkessä Mauve tuskin oli tietoinen sähkösanoman sisällöstä.
Hän ihmetteli yhä vielä äkkinäistä muutosta Archien kasvoilla. Sitä ei
käynyt kieltäminen, hänen katseessaan oli väikkynyt todellinen riemu.
Riemu! Hänen takaisinkutsumisensa takia! Nyt teeskenteli hän jälleen
asiaankuuluvaa närkästystä, mutta Mauve oli nähnyt tarpeeksi.
Hän oli nähnyt.
Tänä lyhyenä hetkenä hän oli nähnyt enemmän Archiesta kuin koko aikana,
minkä tämä oli viettänyt Rhosissa. Hänen mielensä täytti sekava
ymmärtämys, pettymys, hilpeys, häpeä, katumus ja myöskin helpotuksen
tunne.
Sitten, hänen lukiessaan uudelleen sähkösanoman, tapahtui jotain muuta,
tuolla selittämättömällä
tavalla, jolla elämämme ihmeellisimmät seikat usein tapahtuvat.
Sillä tänä hetkenä Mauve Rice-Mathews, heräten vihdoin ymmärtämään
oman onnensa, myöntyi erään miehen kosintaan, joka ei edes ollut hänen
läheisyydessään. Hän ei ollut edes Englannissa. Hän oli yhä vielä
laivalla, joka oli matkalla Persiasta kotiinpäin. Hän oli hartiakas
sotilas — Mauven ihailemaa tyyppiä — ja hänen sinisistä silmistään
loisti rakkaus. Hän oli Mauven vanha ihailija Lionel, joka matkasi
Englantiin jälleen koettamaan onneaan.
On turha sanoa, että Lionel itse ei milloinkaan saanut tietää, milloin
Mauve suostui hänen kosintaansa; hän kuvitteli sen tapahtuneen vasta
useita viikkoja myöhemmin, hänen kosittuaan kuudennen — vai oliko se jo
seitsemännen? — kerran. Ja mitä Laverockiin tulee, ei hän milloinkaan
olisi aavistanut, että hän poistuessaan tämän tytön elämästä jätti
takanaan auki oven, joka muutoin olisi iäksi pysynyt suljettuna niinkin
suositulle kosijalle kuin Lionel oli.
Mutta paljon myöhemmin Mauve ajatteli: "Hyvä! Archie Laverock paransi
minut suremasta Basilia. Hän avasi silmäni näkemään joukon asioita,
omasta itsestäni. Ja nyt tiedän varmaan antavani niin suuren arvon
Lionelille — koska olen tuntenut Archien."
Mutta miesten on vaikea uskoa, että tytön on mahdollista hyötyä hetken
seikkailusta voitokkaan valloittajan kanssa. Itse valloittajatkin
ovat vakuutettuja siitä, että osa, jota he ovat näytelleet entisen
rakastettunsa elämässä, on tämän ajatuksissa yksinomaan kipeä ja
tuskallinen kohta.
Ja niinpä Archie, seistessään harmaassa sumussa lemmenkohtauksen
jälkeisenä aamuna, kärsi ainakin niin paljon kuin hän kaikilla
rikoksillaan oli ansainnut. Hän yritti sanoa jotain siitä, kuinka pian
hän pelkäsi olevansa pakoitettu lähtemään paluumatkalle.
Mauve Rice-Mathews katkaisi ripeästi kiusallisen solmun. Hän virkkoi
nopeasti ja hillityimmällä seurusteluäänellään: "Niin, tietysti. Minä
käsitän. Sinun täytyy lähteä viipymättä, eikö niin? Minä vien
kyllä terveisesi ja jäähyväisesi perille isoisälle." Sitten,
päättävästi ja merkitsevästi: "Nämä ovat tosiaan jäähyväiset. Minä
käsitän kaiken. Hyvä näin, Archie."
Archien huulet avautuivat. Hän katsoi hämmästyneenä Mauveen. Hän
mietti, että tyttö oli urhoollinen, käsittäessään asian ja kuitenkin
menetellessään näin. Sitten häntä harmitti, että hänen oli myönnettävä
hänet urhoolliseksi. Mutta näissä olosuhteissa, mitä ihmettä saattoi
mies ajatella, tehdä tai sanoa?