"Mauve", vastasi tämä, syvästi ja hellästi. "Rakas..." Ja suudellen
hänen ruskeata tukkaansa: "Miksi kätket korvannipukkasi? Eivätkö ne
muka ole tarpeeksi kauniit? Mutta nehän ovat!... Siksikö sinä piiloitat
ne? Niinkö? Saadaksesi minun tekemään näin?... ja näin? ja näin?"
Tästä Mauve piti, sen Archie tunsi kuiskatessaan pieneen korvaan, joka
hehkui hänen huuliensa kosketuksesta: "Rakas!"
Mauve nojautui tuokion hänen olkapäätään vastaan; ajattelematta mitään,
erittelemättä mitään — vain tuntien itsensä onnelliseksi.
Vasta pienen seinäkellon ääni sisältä matkavaunusta sai hänet
hypähtämään jalkeille ja riistäytymään irti Archien syleilystä,
huudahtaen epäillen: "Voiko kello olla niin paljon? Archie, tuo kello
ei _voi_ käydä oikein!"
"Älä välitä ajasta!" pyysi Archie tulisesti, rukoilevasti. "Pysy
niinkuin äsken olit!"
"Minä en voi. Minun täytyy palata kotiin. Päivällinen odottaa. Ja
isoisä!" muistutti tyttö hämmentyneenä. Työntäen syrjään Archien
käsivarret hän suoristautui, silitti leveälieristä hattuaan ja korjasi
ametistikoristettaan. Hän hypähti Archien ohi alas portailta ja
seisoi ruohikossa, kuten hän oli seisonut heidän ensimmäistä kertaa
tavatessaan nykyisestä suuresti eriävässä tilanteessa.
Mauven silmät hymyilivät Archielle, mutta hänen äänessään oli rukoileva
sävy hänen puhuessaan.
"Archie, kuuletko? Minä en tahdo, että tänään tulet päivälliselle
Rhosiin. Ei tänään!"
"Mitä sanotkaan!" huudahti tämä pettyneenä. "Saatuani tänään tuskin
nähdäkään sinua — —"
"Huomenna näet minut taas. En voi antaa sinun tulla. Isoisä... ja
kaikki, ethän sinä tule! Minä — minun täytyy ensin saada koota
ajatukseni, minun täytyy!" selitti neiti Rice-Mathews hämmennyksissään
ja punastui ja rupesi nauramaan. "Ei vielä tänään, Archie. Tule
huomenna, niin, huomenna saat tulla aikaisin, jos tahdot."
"Kai saan ainakin tulla saattamaan sinua?" ehdotti Archie innokkaasti.
"Ei, älä tee sitä! Isoisä tahtoisi sinua välttämättä jäämään
päivälliselle."
"No, siis vain aidalle saakka."
Niin he kulkivat yhdessä niityn yli; heidän yhteinen varjonsa taittui
heinärukoihin ja laskevan auringon hohde kimalteli heidän silmissään.
Aidan luona Archie sulki jälleen tytön syliinsä — mutta nyt oli Mauve
kiireissään ja hajamielinen; tämä syleily ei ollut ensimmäisen veroinen.
Irroittaen itsensä Archien käsivarsista Mauve kiiruhti kartanoa
kohden. Aidan toisella puolen seisoi tummeneva pyökkimetsä kuin
valmiina sulkemaan syliinsä solakan, loistavan, sinipunervan olennon.
Hän kääntyi viittomaan Archielle tämän seistessä aurinkoisen niityn
keskellä ja katsoessa Mauven jälkeen.
Sitten Mauve lähti juoksemaan.
Uskomattoman lyhyessä ajassa hän saapui kartanolle, huusi sisäkölle
"Kymmenen minuuttia, Megan!", juoksi portaita ylös huoneeseensa ja
alkoi pukeutua päivällistä varten; mutta sitä tehdessään hän mutisi
itsekseen lyhyen, riemuitsevan lauseen.
Hän liikkui edestakaisin pukeutuessaan; ja mitä hän sillävälin teki,
oli kenties sitä mitä hän oli kutsunut "ajatusten kokoamiseksi".
Sillä hänen toisella kädellä irroittaessaan pukuaan, etsi toinen
kirjoituspöydän laatikosta valokuvan urheilupukuisesta miehestä. Ja
Mauve hymyili hänen kasvoilleen ystävällisesti, nyökäten ikäänkuin
jäähyväisiksi. Sillä sitten hän repi kuvan keskeltä kahtia ja sytytti
palat tulitikulla. Vaihtaessaan jalkineitaan hän muisti jotain muuta;
vaatekomeronsa perimmäisestä nurkasta hän veti kiireisesti esiin
valkoiset silkkikengät vanhentunutta mallia. Ne olivat tanssineet
eräissä tanssiaisissa toukokuussa vuonna 1914. Miksi säilyttää niitä?
Mauve heitti ne paperikoriin. Niitä seurasi pinkka kuuden vuoden
vanhoja teatteriohjelmia, joita Mauve oli säilyttänyt haalistuneessa
laukussa ja jotka hän rypisti kevein mielin, toistaen itsekseen
äskeistä lausetta.
Ihmeellistä kyllä se ei sisältänyt sen nuoren miehen nimeä, jonka
käsivarsien lämmin ote vielä tuntui hänen harteissaan, jonka hyväilyt
vielä polttivat hänen kaulallaan ja kasvoillaan, ja jonka kuiskaama
"rakas!" vielä kaikui hänen korvissaan.
Saattoiko olla niin, että Mauve enää tuskin ajattelikaan Archie
Laverockia — ainakaan Archieta yksilönä?
Sillä sanat, joita hän riemukkaasta toisti itsekseen juostessaan
portaita alakertaan, olivat: "Minä olen parantunut! Minä olen
parantunut! Nyt en enää sure Basilia!"