Hämmentyneenä Mauve yritti vakuuttaa itselleen: "Hän ei voinut sanoa
'rakas'. Minä vain kuvittelen. Hän ei voi pidellä käsiäni. Hän ei voi
puhua minulle noin."
Mutta nuorukainen puhui yhä, pudistaen hänelle päätään, joka oli vaalea
ja pehmeäsuortuvainen kuin keltasirkun höyhenpuku. "Kaikki, mitä
olette minulle kertonut, on toisin tarkoitettu. Ettehän te voi mitään
luonnolliselle vaihtelulle. Kasvamiselle! Vuokselle ja luoteelle! Se
on luonnon meno... Ei ole tarkoitus, että te surisitte asiaa, joka jo
kauan sitten on ollut ja mennyt. Sehän on kaikki muuttunut toiseksi,
Mauve! Ettekö voi uskoa sitä?"
Tyttö tuijotti häneen kuin olisi Archie juuri herättänyt hänet
levottomasta unesta.
"Uskollisuus on ihmeellinen ja ihana asia, se on totta", myönsi Archie
vakavammin. "Mutta hyvä Luoja! Sininen kalliokyyhkynenkin seuraa
kumppaniaan vain niinkauan kuin se on elossa! Ja tämähän on jo kaikki
lopussa. Ettehän te voi — oh, sehän on mahdotonta!"
Mauve tunsi ajelehtivansa kohti pyörrettä, jota hän ei tuntenut eikä
ymmärtänyt. Hän tunsi ihmeellistä vetovoimaa tuohon nuoreen mieheen,
jota hän ei edes saattanut pitää kauniina — sillä hän ei tiennyt,
että tuon vetovoiman oikea nimi ei ollut Archie Laverock, vaan
Nuoruus; uudelleen heräävä Nuoruus. Samoissa olosuhteissa ja oikealla
hetkellä olisi millä nuorella, miellyttävällä ja ihastuneella miehellä
hyvänsä ollut kylliksi vaikutusvaltaa temmatakseen hänet viimeisten
vuosien liikkumattomasta suvannosta takaisin elämän pyörryttävään,
intohimoiseen virtaan.
Mutta hän näki vain Archien... Hän katsoi häneen — ja ajatteli
puolittain tiedottomasti: "Mikä vahinko, että hänen silmänsä eivät ole
siniset!" Hän ei saattanut kohdata hänen katsettaan ja käänsi päänsä
pois; alkoi lauseen, keskeytti sen ja mutisi pingotetulla, hiljaisella
äänellä: "Luulen jättäneeni nenäliinani vaunuun."
"Ottakaa tämä; se on puhdas", kehoitti Archie vetäen esiin taskustaan
himmeänsinisen silkkinenäliinan, jonka kulmaan ilmeisesti lahjan antaja
oli sitruunankeltaisella kirjaillut nimikirjaimet A.L.L., joita
ympäröi sydän.
Mauve otti sen ja käytti sitä. Archien sormet sulkivat jälleen
tiukasti hänen kätensä otteeseensa. Kuinka kaukana olikaan tämä Mauve
siitä tytöstä, joka kätensä sijaan oli antanut hänelle kirsikoita!
Mutta jälleen Mauven mielessä risteilivät kiihkeät kysymykset:
"Miksi kerroinkaan hänelle sitä kaikkea? Miksi en suuttunut hänen
röyhkeydestään sanoa 'se on kaikki ollutta ja mennyttä'? Miksi annan
hänen pitää kiinni käsistäni? Nyt hän tietysti suutelee niitä — —"
Ja sitten Archie suuteli niitä, noita pitkiä, kapeita sormia, jotka
puutarhatyö oli tehnyt karkeiksi; hän siveli niitä poskeaan vastaan, ja
Mauve salli sen tapahtua. Hän nousi, ja Mauve — hän saattoi itse tuskin
uskoa sitä todeksi — siirtyi lähemmäksi häntä vaunun portailla: ja kun
Archie sulki hänet syliinsä, ei enää
ollut kysymystäkään mistään sallimisesta; hän jäi hänen syliinsä
tyytyväisenä, kohottaen kasvonsa häntä kohden ja vastaanottaen hänen
hyväilynsä ihmetellen ja riemuiten.
Mauve Rice-Mathews ei olisi saattanut luulla sitä itsestään.
Myöhemmin hän tuskin saattoi uskoa, että se todellakin oli tapahtunut.
Niin suuri on meidän päiviemme naisten itsesuggestiivinen voima. Mauve
saattaa nyt tuskin uskoa, että tämä silloinkin niin odottamaton ja
yllättävä kohtaus tapahtui. Se ei ollut hänen omaa järjestelmällistä,
tavallista elämäänsä, vaan välähdys jostain tuntemattomasta,
riemukkaasta, alkuperäisestä voimasta, kuten outo ja kirjavasiipinen
perhonen olisi lennähtänyt sammalrunkoisen walesilaisen tammen oksalle
ja siellä lepuuttanut loistavia, värikkäitä, häikäiseviä siipiään.