"Mutta minä tarkoitan, enkö minä saisi kerran tarjota teille teetä?
Matkavaunussani? Te ette ole vielä käynyt katsomassa sitä. Olisin siitä
hyvin iloinen."
"Minä — — — Kyllä! Kiitos. Minä tulen", lupasi tyttö äkkiä. Hänestä
tuntui, että hänen täytyi käyttää tilaisuutta sanoakseen Archielle
jotain.
* * * * *
Istuessaan sinä iltana polttelemassa (kiellettyä) sikaariaan
parvekkeellaan oli vanha mr Rice-Mathews Archie Laverockin mielestä
ystävällisempi ja arvoituksellisempi kuin milloinkaan ennen;
keskustelu siirtyi automobiileista ja uudesta vaunusta, joka Archien
liikkeen oli määrä seuraavalla viikolla lähettää mr Rice-Mathewsin
nähtäväksi, rahaan ja kaikkeen mitä sillä on ostettavissa, sitten
lempeihin kysymyksiin Archien lapsuudesta ja äidistä (joka oli
kotoisin Walesista) ja jota Archie tuskin muisti, sitten uusimpiin
psykoanalyyttisiin teorioihin ja päättyi viimein vanhuksen innokkaisiin
kehoituksiin, että Archien
välttämättä oli palattava Rhosiin kuljetettuaan matkavaununsa takaisin
Lontooseen.
Archien tuli palauttaa Navarac omistajalleen seuraavalla viikolla.
"Voitte olla vakuutettu paluustani, sir, jos liikkeeni katsoo voivansa
tulla toimeen ilman minua," lupasi Archie hiukan hämmentyneenä.
Hän tuli levottomaksi jo ajatellessaankin liikettään. "Kolme viikkoa",
oli hänelle sanottu. Hän oli nyt ollut Walesissa hiukan yli kolme
viikkoa, viettäen vuorokauden kahdestakymmenestäneljästä tunnista
viisitoista Rhosissa. Hänen liikkeellään oli toisia yrityksiä, joihin
häntä saatettiin tarvita. Ja taitava autonkuljettaja, joka toisi
uuden auton Rhosiin, oli täysin kykenevä täyttämään Archien paikan —
jollei talon poikana ja apulaispuutarhurina, niin sitä paremmin mr
Rice-Mathewsin ohjaajakasvatuksen täydentäjänä.
Archie yritti kuitenkin vakuuttaa itselleen, että viimeksimainittu
ei pitänyt paikkaansa, ja että liikkeen olisi parempi antaa hänen
(Archien) vielä parisen viikkoa toimia vanhan herran opettajana.
Archie ei tahtonut nyt juuri lähteä Rhosista. Hän tahtoi jäädä
Mauven läheisyyteen — Mauven, joka juuri oli lasiovesta siirtynyt
arkihuoneeseen ja istuutunut pianon ääreen, kuten ensimmäisenä iltana.
Kaikki Archien toiveet liitelivät hänen ympärillään kuten hyttyset
lensivät ja surisivat parvekkeen pöydällä palavien lamppujen ympärillä.
Mr Rice-Mathews silmäili pöydän yli kauniita nuoria kasvoja, jotka
heleässä valossa tummina kuvastuivat lasiovea vastaan; ja äkkiä vanhus
sanoi: "Entäpä jos liikkeenne ei enää tarvitsisikaan teitä, Archie?"
Tämä pudisti vakavana päätään. "Se ajatus on minulle surullinen, sir.
Silloin olisi hyvä onneni lopussa."
Vanhus hymyili mietteissään. "En usko hyvän onnenne loppuvan vielä
pitkiin aikoihin, poikaseni. Minä luulen jumalien rakastavan teitä."
"Tarkoitatteko, että kuolen nuorena?"
"Pahempaakin voisi miehelle sattua", vastasi sairaalloinen vanhus
lempeästi. "Ettekö luule kunniakkaasti eletyn lyhyen tuokion ja
pikaisen lopun olevan parempi kuin kahdeksankymmenen vuoden tyven
ikuisine lääkepulloineen?"
"Varmasti, sir", myönsi Archie siekailematta — muistaen monia
tovereitaan, joiden kunniakas ja täyteläinen elämä oli saanut pikaisen
lopun...
"Mutta en minä sitä tarkoittanut, rakas poikani", lisäsi hänen
isäntänsä nopeasti. "Kuollako nuorena? Se ei ole teidän kohtalonne.
Vain siinä mielessä, että teidänlaisenne ei tarvitse olla vanha,
kuolipa hän milloin hyvänsä. Eläkää te kauan ja onnellisena, ja
nauttikaa noista 'Elämän manteleista' (sanontatapa on kotoisin eräästä
hiljan lukemastani novellista), noista manteleista, joihin toisten
hampaat eivät pysty. Te saatte säilyttää hyvät hampaanne loppuun
saakka, Archie, siitä olen varma", mutisi hän. "Muistakaa toivoneeni,
että teidän mantelinne aina olisivat makeita."
"Paljon kiitoksia, sir", sanoi Archie mielissään, mutta epävarmana;
sillä mitä tämä kaikki tarkoitti?
Nuori mies kuunteli vähemmän vanhuksen puhetta kuin tytön soittoa
arkihuoneesta. Tänä iltana Mauve ei soittanut Beethovenia, vaan jotain
hilpeätä, hurjaa, mustalaissävyistä kappaletta, joka tanssi ja nauroi.
Huomenna, matkavaunussa, Archie kysyisi häneltä mitä se oli.