"Syntymäpäiväni on vasta huomenna", vastasi Mauve, repien auki
vahakankaan saumoja.
Hänen kasvonsa peitti syvä puna.
Se ei tapahtunut tuon Persiassa olevan miehen uskollisuuden tähden,
joka kaikesta päättäen ei vieläkään heittänyt toivoaan, joka kirjoitti
säännöllisesti joka jouluksi ja joka erehtymättä muisti Mauven
syntymäpäivän kesäkuussa. Mauve punastui osaksi siksi, että hänellä oli
sellainen iho, ja osaksi siksi, että hän viime päivinä oli tuntenut
itsensä niin kummallisesti keventyneeksi, hilpeäksi, valmiiksi
nauramaan ja aivan eriäväksi tavallisesta itsestään. Hän punastui
osaksi myöskin nähdessään Archien katseen, joka oli kiintynyt häneen.
Tämä kysyi: "Haluatteko, että avaan kannen?" ja veti taskustaan
sellaisen veitsen, jonka sisältö on naisille ainaisena ihmettelyn
aiheena, sen pään sisältäessä sekä työkapinelaatikon että naularasian.
"Kiitos", sanoi Mauve ja ojensi hänelle laatikon. Hän kohotti
puista kantta ja antoi sen takaisin omistajalleen. Se oli pakattu
itämaisten basaarien asiakkaille tuttuun tapaan: täynnään revittyjä
ja rypistettyjä sanomalehtiä. Niiden keskeltä tuli viimein näkyviin
oudolta tuoksuavaan puuvillaan kiedottu käärö.
Mauve poisti puuvillan. Silloin tuli esille siromuotoinen
itämainen hopeaesine, puolittain maljakko, puolittain
suitsutusastia.
"Oi! Minä tiedän mikä se on", huudahti Mauve pidellen sitä
auringonvaloa vastaan. "Hän lupasi minulle tällaisen. Sen nimi on
Gulabi Pash. Hajuvesipirskoitin. Kuinka kaunis se on!"
Mauve seisoi pidellen maljaa käsissään ja katsellen sitä, tuota
kaukaisten maiden hajuvesipirskoitinta, jonka hopeinen pinta nyt
sädehti päivänpaisteessa Walesin ruusujen keskellä. Sitten, ikäänkuin
Archien katse oli vetänyt hänen katseensa puoleensa, Mauve kääntyi
häneen päin.
Heidän katseensa yhtyivät tuollaisena omituisena, selittämättömänä
hetkenä, joka ei ole mitään — ja sittenkin kaikki. Tyttö seisoi
pidellen hopeista lahjaansa; Archie katsoi häneen ja ojensi hänelle
jotain. Käyntikortin.
"Tämä — putosi laatikosta", sanoi Archie hänelle, upottaen
monivivahteisen katseensa tytön tummiin silmiin. "Valitettavasti en
voinut olla näkemättä mitä siihen on kirjoitettu. Se putosi kirjoitus
ylöspäin."
Viimein Mauve irroitti katseensa Archiesta ja otti kortin. Hän sanoi:
"Oh! se ei tee mitään", huolettomalla äänensävyllä, mutta hänen
ilmeensä oli muuttunut ja puna tummeni hänen kasvoillaan. Archie käänsi
katseensa pois, mutta oli jo ehtinyt huomata muutoksen; harmistuneena,
huvitettuna, ylpeänä ja yhä selvästi kuin hän oli lukenut nuo sanat,
jotka oli kirjoitettu miehen käyntikortin poikki.
"Kuten aina, Lionel."
Ah! Viimeinkin!
Kolme sanaa oli murtanut tytön salaisuutta ympäröivän muurin. Niin
ainakin Archie Laverock luuli. Nyt hän luuli ymmärtävänsä kaiken.
Lahja, joka ilmeisesti saapui jokaisena hänen syntymäpäivänään.
(Syntymäpäivän muistavat vain ne, joiden mielenkiinto päivän viettäjää
kohtaan on tavallista suurempi.) Lahja Persiasta. "Lionel" — hän oli
luonnollisesti mies, josta oli hiljan puhuttu teekutsuissa.
Archie oli saanut kuulla, että tuo "Lionel" oli lähdössä
Persiasta ja matkalla kotiin, ensimmäistä kertaa vuoden 1915 jälkeen.
Ja Mauve oli ollut syyllisen näköinen.
Nämä seikat — paljastivat jotain.
Hänen edessään seisoi tuo salaperäinen, ihmeellinen tyttö, joka (niin
oli Archie alkanut toivoa) kenties voisi hänen elämässään olla oikea ja
ainoa; tyttö jonka elämässä ei ollut ainoatakaan miestä, niin pitkälle
kuin hänen katseensa ulottui. Nyt hän ymmärsi, että oli toinenkin mies,
joka rakasti häntä. Tuo Lionel — rakastipa tyttö häntä tai ei — oli
päättänyt saada hänet omakseen.
Sen olisi pitänyt olla Archielle isku vasten kasvoja. Mutta ihmeellistä
kyllä se vain kiihoitti häntä. Hänellä oli siis kilpailija, niinkö?.
Hyvä. Sen ei suinkaan tarvinnut merkitä, että hän, Archie, oli "lyöty
laudalta". Ja toisaalta oli tämä paljastus tehnyt Mauven sellaiseksi,
mitä hän aikaisemmin ei Archien silmissä ollut: saavutettavaksi. Joka
tapauksessa hän tiesi nyt. Archie oli nähnyt ja Mauve tiesi sen. Se oli
otettava lukuun.
Sillävälin myllersivät Mauven mieltä sekavat tunteet. Kummallisesti
ylpeänä hän tunsi Laverockin ymmärtävän, että hänen elämässään oli
olemassa joku Lionel; kummallisesti harmistuneena ja kummallisesti
innokkaana hän halusi selittää kuinka vähän ja kuinka paljon tämä
Lionel hänelle merkitsi. Ja koko ajan hän tunsi mielensä kiihkeämmäksi
ja eloisammaksi kuin milloinkaan viimeisen viiden vuoden aikana.
Jälleen hän katsahti Archie Laverockiin.
Silloin kajahti puutarhan syvässä hiljaisuudessa ääni talosta.
Aterialle kutsuvan käsirummun ääni.
"Kutsu teelle!" huudahti Mauve huojentuneena, aivankuin ulkoapäin
tullut apu olisi auttanut häntä selviämään vaikeasta tilanteesta. Hän
katsahti aurinkoon ja sitten runkoruusujen kukkapenkkeihin luomiin
varjoihin. "Olemme myöhäisiä. Isoisä käy kärsimättömäksi. Kello onkin
jo yli viiden; tulkaa."
Hän lähti edellä, pidellen siroa hopeamaljakkoaan;
Archie seurasi, kantaen tyhjää puulaatikkoa risaisine pakkauksineen.
Ja astuessaan poikamaisen solakan tytön jäljessä hän olisi kernaasti
suonut, että isoisä olisi saanut käydä vieläkin kärsimättömämmäksi.
Aina ja alituisesti isoisä! Milloinkaan ei hän vielä ollut saanut
häiriintymätöntä puolta tuntia itseään varten tuolta tytöltä. Mutta
hänen täytyi. Hän tunsi, että nyt, kun hän viimein kummallisen sattuman
kautta oli saanut tietää hänestä jotain, jota monien viikkojen
tuttavuus ei ollut tuonut, ilmi, hänen täytyi saada puhua Mauven
kanssa, keskeytymättä. Hänen täytyi jollain tavoin järjestää itselleen
sellainen hetki.
Nurmikkoa ympäröivän aidan luona hän pysähtyi.
"Mauve, tahtoisin pyytää teiltä jotain. Onko teillä huomenna kovin
paljon tehtävää? Tarkoitan, että ettekö voisi säästää sen verran aikaa
huomenna iltapäivällä, että tulisitte juomaan teenne minun seurassani?"