Tapahtumapaikka: puutarha.
Archie ei tiennyt puutarhahoidon jalosta tieteestä enempää kuin
kukasta kukkaan lentelevä mehiläinenkään; hän vain piti kukista, jotka
siinä kasvoivat. Hänellä ei liioin ollut pienintäkään aavistusta
kalliopuutarhoista, paitsi sitä, että hän kernaasti itse oli siellä,
ainakin niin kauan kuin oli muutettava kiviä sen toiselta puolelta
toiselle ja kaadettava ruokamultaa määrättyihin halkeamiin, jotka Mauve
Rice-Mathews hänelle näytti.
Nyt hänen suurin halunsa oli saada olla Mauven seurassa ja hänen
käskettävänään. Mutta mitä tämä kaikki merkitsi? Muutamia päiviä sitten
oli hänen suurin halunsa ollut saada kutsua Mauvea hänen etunimellään.
Nyt hänellä oli tämä oikeus. Ja sehän oli aivan merkityksetöntä. Niin
nimittivät häntä monet ihmiset laaksossa. Ja vaikkapa tyttö kutsuikin
häntä Archieksi — "herraksi" nimitettiin nykyään tuskin ketään muuta
kuin vesijohtomiestä tai sepänapulaista, joka oli auttanut Mauvea
murtamaan hänen kyyhkyslakkansa särkyneen lukon. Olla "Archie" hänelle
ei ollut vielä kylliksi.
Archie otti pari askelta häntä kohden kukkaispenkkien keskellä. Archie
oli paitahihasillaan, hihat käärittyinä kyynärpäihin saakka; Mauvella
oli yllään maalaistytön pusero, joka sopi hänelle erinomaisesti, ja
polvihousut. Parhaillaan hän polvistui puutarhan polulle nykäisten
juurineen maasta jonkun itsepäisen rikkaruohon tai painellen multaa
juuri istuttamansa taimen ympärille. Ja jokainen hänen tekemänsä
liike yhä lisäsi hänen Archieen tekemäänsä syvää vaikutusta. Archieta
viehätti hänen kasvojensa vaihteleva väri, hänen solakka, pitkä
vartalonsa ja hänen hillitty käyttäytymisensä. Hänellä oli myöskin
syvyyttä, sillä hän oli "ajatellut" asioita. Hän oli niin toisenlainen
kuin (esimerkiksi) Lucy Joy, joka vain häikäisi kauneudellaan ja
hilpeydellään. (Pikku Lucy-raukka, jolla ei ollut muuta kuin kauniit
kasvonsa!) Niin se oli, ajatteli Archie, jälleen unohtaen, että tämä
ei suinkaan ollut ensimmäinen kerta, jolloin hän näin ylimalkaisesti
arvosteli nuorta naista. Mauve oli erilainen kuin muut.
Hetkiseksi hänen ajatuksensa kiintyi tyttöön, joka viimeksi
oli kiehtonut hänen mieltään. Lucy Joy... Suurena tekijänä Lucyn
viehätysvoimassa oli ollut se, että hänellä oli joukottain ihailijoita
— —
Mauvella ei ilmeisesti ollut ainoatakaan ihailijaa. Sellaiset
asiat eivät mahtuneet hänen ajatuksiinsakaan. Ja siinä oli Mauven
viehätysvoima.
Äkkiä Archie katsoi suoraan tyttöön, joka polvistui
hänen edessään, ja virkkoi valmistamatta: "Mauve."
Tyttö raapi liuskakivenpalasella multaa voimakkaista käsistään. "Niin",
hän sanoi, "mitä nyt?"
Archie ei tiennyt mitä hän tahtoi sanoa. Hän tahtoi jollain tavoin
päästä lähemmäksi Mauvea; ei sananmukaisesti, mutta kuten kaksi
toisensa ymmärtävää sydäntä on lähellä toisiaan. Ensimmäisen ajatuksen,
joka tuli hänen mieleensä, hän ilmaisi: "Miksi ette antanut minun
kutsua teitä Mauveksi, ennenkuin vasta nyt?"
"Miksi olisin sen tehnyt?"
"No niin, mutta — silloin tiellä — miksi silloin äkkiä sanoitte, että
saisin sen tehdä?"
Mauve heitti kivenpalan viereensä multaan. Hän nousi, oikaisihe ja
katsoi Archieta hetkisen. Sitten hän vastasi hitaasti, mutta selkeästi:
"Archie, en todellakaan tiedä."
Sitä hän ei tosiaan tiennytkään. Hän tunsi näinä viimeisinä päivinä
muuttuneensa. Osaksi tuon nuoren miehen takia, jonka saapuminen
ensin oli häntä harmittanut, ja joka niin pian oli tullut aivan kuin
perheen jäseneksi. Ja hänen sydämensä pohjalla tuntui jokin lyijyinen
paino vähitellen nousevan... Ja (tätä ei nuori Laverock tiennyt,
vaikka se hänelle olisikin ollut varsin mieluinen tieto) edellisenä
iltana oli hän tehnyt jotain kummallista mentyään makuuhuoneeseensa.
Hän oli avannut kirjoituspöytänsä laatikon, jonka avainta hän aina
piti kiinnitettynä rannerenkaaseensa, ja ottanut laatikosta pinkan
vanhoja valokuvia Basilista... Ensimmäistä kertaa moniin vuosiin oli
hän saattanut katsella niitä tuntematta kylmän käden laskeutuvan
sydämelleen. Hän oli sanonut itsekseen vakavuudella, joka oli häntä
itseäänkin ihmetyttänyt: "Hän oli hyvin sievä, poikaraukka!... Ja
näissä kuvissa hän on nuorempi kuin minä nyt.."
Sitten hän oli sanonut: "Eihän kannata säilyttää näitä kaikkia, sehän
on mieletöntä!" Ja hän oli valinnut kuvista yhden, jossa Basil oli
polo-puvussa, niinkuin Mauve oli viimeisen kerran nähnyt hänen
pelaavan Ranelaghissa kesäkuussa ennen sodan puhkeamista. Sen hän oli
säilyttänyt. Muut hän oli polttanut makuuhuoneensa takassa, katsellen
kuinka yötuulen liehuttama heikko liekki vähitellen sammui pehmeään
ja kahisevaan tuhkaan. Muiston voi säilyttää yhtä hyvin yhdessä
valokuvassa kuin viidessäkymmenessä. Hän oli paneutunut vuoteeseen
ajatellen: "Minä säilytin parhaan." Tämä oli tapahtunut edellisenä
iltana. Ja tänään häntä kiinnosti kalliopuutarhan järjestäminen enemmän
kuin mikään muu pitkiin aikoihin.
Archie oli näinä päivinä itselleen yhtä suuri arvoitus kuin tyttökin.
Lucy Joyn täti oli ollut oikeassa väittäessään, että "nuo tavalliset"
(joihin Archie Laverock kuului) eivät aina olleet niinkään onnellisia.
Heillä on mehiläisen mieli, joka liihoittelee kukasta kukkaan,
kuiskutellen imarteluja jokaiselle ja lentäen jälleen pois antamatta
minkään siteen kahlita itseään. Mutta kuvalla oli toinenkin puoli. Sen
tunsi Archie selvästi muutamina hetkinä. Hetkinä, jolloin hän tunsi
itsensä juurettomaksi... alakuloiseksi... yksinäiseksi. Hän todellakin
kaipasi näinä hetkinä jotain, joka häntä sitoisi ja kahlehtisi. Jotain,
joka pidättäisi häntä. Poikamaisella kielenkäytöllään hän olisi
sanonut: "Miksi en minä voi löytää jotain, johon kiintyisin? Olenko
niin kirotun itsekäs? Vai onko jotain alusta alkaen hullusti minussa?
Vai enkö ole vielä tavannut oikeata henkilöä? Jospa sen tekisin!
Ja vaikkei hän välittäisikään minusta. Vaikkei hän sanoisi minulle
sanaakaan, olisi se parempi kuin tämä! Kunpahan vain löytäisin jonkun,
joka osoittautuisi siksi oikeaksi — —"
Tällä hetkellä hän alkoi ajatella, toivoa, uskoa, että tämä oikea
voisi olla Mauve Rice-Mathews. Hän kääntyi jälleen tyttöön päin. Hänen
silmiensä ja sydämensä kysymys oli: "Ettekö te voi auttaa minua? Ettekö
voi tehdä jotain hyväkseni? Te näytätte niin toisenlaiselta kuin muut,
ettekö olekin sitä? Mitä te oikeastaan olette?"
Mutta sen sijaan hän kysyikin jotain vallan muuta,
toivoen tytön vastauksen viimein kertovan jotain hänestä itsestään.
"Kuulkaahan, miksi oikeastaan asutte täällä?"
Tyttö katsahti häneen, hämmästyksen häilähtäessä hänen hymyssään.
"Mutta — — — Rice-Mathewsin perhe on asunut Rhosissa niinkauan kuin
se ylimalkaan on ollut olemassa. Jo aikaisemminkin! Entinen Rhos
paloi kuudennellatoista vuosisadalla. Tämä uusi kartano on minun
iso-iso-iso-isoisäni rakennuttama."
"Niin kyllä; mutta en minä nyt tarkoittanut sukuanne. Minä tarkoitan
miksi te itse olette jäänyt tänne?"
"Kuinka en olisi jäänyt? Minun juureni ovat täällä. En nyt voi
kuvitella asuvani muualla kuin Rhosissa."
"Ettekö?"
"En nyt", toisti Mauve ja siirsi katseensa kukkapenkistä alemmaksi
ruusupientaretta kohden, joka reunusti puutarhan päässä aukenevaan
rantaan johtavaa polkua. Siellä siinsivät vuoret, ennustaen jatkuvasti
kaunista ilmaa. "En voi kuvitella suloisempaa paikkaa, missä voisi
päättää elämänsä."
Päättää? Tyttöhän oli tuskin päässyt sen alkuun!
"Minun tulisi koti-ikävä, jos olisin kaksi viikkoa poissa täältä",
sanoi Mauve katsahtaen hellästi ympärilleen. "Sellaisia ovat
walesilaiset. Toisinaan minusta tuntuu, etteivät he välitä ihmisistä
— vain paikoista." Sitten hän lisäsi reippaammin: "Sitäpaitsi on
täällä kaikki niinkuin haluan. Minä pidän järjestelemisestä, niinkuin
tiedätte. Ja sehän on täällä hyvä asia. Jonkun on hoidettava isoisää
Maryn mentyä naimisiin, ainakin siksi, kunnes hänen onnistuu tehdä
itsemurha, jota hän jo koetti torstaina. Mutta minä luulen teidän
olevan oikea kaupunkilainen, Archie. Maallaolo ikävystyttää teitä, eikö
totta?"
"Ei vähääkään", vakuuttti tämä hiukan kärkevästi. Hän oli tyytymätön,
ei siksi, että Mauve syytti häntä kaupunkilaiseksi, vaan siksi, että
tämä ystävällisyydessäänkin piti häntä jollain tavoin loitolla. Mauve ei
tahtonut kertoa hänelle mitä hän tahtoi tietää. Harmissaan hän
huudahti: "Mutta Mauve! Sanokaa nyt minulle!"
"Sanokaa mitä?" Mauve istuutui levähtämään kukkaispientareensa
reunalle. "Antakaahan minulle savuke", sanoi hän. "Kiitos — mutta mitä
sanoittekaan?"
Mutta kuinka hän saattoikaan sanoa mitään, kun ei ole olemassa sanoja
tulkitsemaan noita sydänten salaisia merkkejä?
Archie teki kömpelön yrityksen ajatuksensa pukemiseksi sanoiksi:
"Minä kysyin teistä itsestänne. Ettekö te toisinaan kaipaa pois tästä
kaikesta? Elämä on niin lyhyt, ainakin nuoruus. Ja kun on nuori, on
nähtävä asiat sellaisina kuin ne todellisuudessa ovat. Kun tulee
neljän-, viidenkymmenen vuotiaaksi, silloin ei kykene näkemään muuta
kuin sen, mitä on aina opetettu katsomaan."
"Mikä masentava ajatus, Archie", nauroi tyttö.
Archie jäykistyi.
"Te ette tietysti kuuntele minua vakavasti", virkkoi hän
tyytymättömänä. "Helpoin tapa päästä kaikista kysymyksistä on
pilanteko. Mutta ettekö tosiaan joskus tunne kaipuuta muualle? Näkemään
uusia maita — uusia maanosia? On Amerikka. Länsi-Kanada — siellä minä
tahtoisin kalastaa! On Austraalia. On ihana, ihana itä, Mauve!"
Mutta Mauve Rice-Mathews vastasi:
"Me muuttaa voimme toisen taivaan alle,
Mut' myötä seuraa sydän muuttumaton."
Kaunis ääni, kelttiläisen syntyperän tuntomerkki. Sen sointu kaikui
aurinkoisessa puutarhassa, jossa tuoreen mullan haju sekaantui ruusujen
tuoksuun. Puutarhan käytävää myöten läheni Megan, walesilainen
sisäkkö, heittäen hellän ja kaihoavan katseen mr Laverockiin (jolla
ei ollut aavistustakaan siitä, että häntä salaisesti ihaili koko
Rhosin naispuolinen palvelusväki) ja kantaen kädessään nelikulmaista,
raskaannäköistä kääröä, jonka hän ojensi nuorelle emännälleen.
Se oli postilähetys, joka oli saapunut myöhäisimmällä junalla, ja jonka
taloudenhoitajattaren lapset olivat tuoneet postitoimistosta — ja siitä
oli suoritettava kolmen shillingin ja kuuden pencen lisämaksu.
Vapauttaakseen neiti Rice-Mathewsin juoksemasta sisään noutamaan
tarvittavia rahoja, veti Archie taskustaan vaaditun summan Mauven
heittäessä pois savukkeensa ja huudahtaessa: "Kolme shillinkiä ja kuusi
penceä! Mutta mitä ihmettä — oh, se on Persiasta, eikö olekin? Unohdin
vallan syntymäpäiväni olevan niin pian."
Archie huomasi tahtomattaankin höristävänsä korviaan.
Syntymäpäivälahjoja Persiasta saakka?