Tyttö nauroi. "Eikö tämä teidän mielestänne ole hyvä ajatus, mr
Laverock?"
Archie vilkaisi hänen pukuaan; se sopi todellakin paremmin kuin mikään
muu tuolle solakalle, sirojäseniselle ulkoilmatytölle. "Loistava", hän
sanoi. "Erinomaisen pukeva."
"Oh, mutta minä tarkoitin tankoa. Minä löysin sen navetasta ja otin sen
heti käytäntöön. Kaikki miehet ovat tänään metsätöissä, ja kestäisi
koko päivän, jos minun pitäisi kantaa ne yksitellen puutarhaan."
"Nuo kivet? Mutta mitä te sitten teette niillä?"
"Minä panen ne kalliopuutarhaani, luonnollisesti", selitti tyttö.
"Olen kokonaan muuttanut yhden kukkalavoistani, koska taimeni eivät
menestyneet. Ja minä huomasin niiden kaipaavan muutamia suuria kiviä,
ja siksi lähdin hakemaan täältä sellaisia."
"Hyvä, antakaahan minun auttaa teitä... Kautta Luojan, ne painavat
varmaan neljäkymmentä kiloa", huudahti hän siirtäessään tangon
kuormineen omille hartioilleen. "Ette kai aikonut kantaa omin neuvoin
näitä koko matkaa rinnettä ylös?"
Tyttö nauroi jälleen. "Minähän olen ollut miltei neljä vuotta
maatöissä, kuten tiedätte... olivathan ne hiukan raskaita, mutta kun
pitää ne hyvin tasapainossa, käy se vallan hyvin. Kantakaa te nyt
vuorostanne, mutta sitten on taas minun vuoroni..."
Niin he hitaasti nousivat rinnettä, vaihtaen kuormaa toiselta toiselle.
Archie ymmärsi, että tyttö olisi ollut pahoillaan, jollei hän olisi
saanut pitää omaa vuoroaan. Ja niin toi tämä kuorman jakaminen ilman
paljoakaan keskustelua heidät lähemmäksi toisiaan kuin kokonainen
rupattelemalla vietetty iltapäivä.
He olivat juuri päässeet tien jyrkimpään kohtaan, kun tyynen suvi-illan
rauhan katkaisi ääni, joka sai Archie Laverockin veren pysähtymään
hänen suonissaan.
Sillä autossa oli yksi ainoa kapine, jota mr Rice-Mathews osasi käyttää
moitteettomasti. Se oli torvi.
Oikealla pikkupojan riemulla ja nautinnolla hän varoitti jokaista jo
viidenkymmenen metrin päässä vaaran lähenemisestä. Ja hänen torvensa
äänen kuulivat nyt Archie ja Mauve. "Tuu-tuu-tuu", ja jokainen huuto
kuului yhä lähempää heitä.
Hän oli siis pannut auton liikkeelle. Yksinään. Hän oli luullut
osaavansa ohjata sitä. Rinnettä alas!
Archien ensimmäinen vaistomainen ajatus oli raivata tie selväksi. Neiti
Rice-Mathews kävi muutamia askelia hänen edellään kantaen vuorostaan
kivitaakkaa — mutta mitä hän arveli väkivaltaisesta pysähtymisestään
ja joutumisestaan keskelle tienvieressä kasvavia rhododendronpensaita,
sitä ei Archie jäänyt ajattelemaan. Tyttö ei liioin avannutkaan
suutaan, niin suuresti hän erosi tavallisista nuorista tytöistä, jotka
kirkaisevat pienimmästäkin hämmästyksestä tai kivusta — mutta senkin
huomasi Archie vasta paljon myöhemmin. Tällä hetkellä hän sydämessään
puhkesi seuraaviin epäkunnioittaviin sanoihin: "Senkin itsepäinen vanha
tomppeli! Kun vain hetkeksi käännän selkäni..."
Ainoa mitä hän huusi toverilleen oli: "Hyvä! Pysykää siellä missä
olette..." (keskellä pensaikkoa) "älkääkä tulko tielle, niin minä
koetan...", ennenkuin hän ryntäsi käänteen ympäri hurjaa huutoa kohden.
Mr Rice-Mathews istui ohjausrattaan ääressä, säteillen nautinnosta.
Hän, joka ei ollut saanut saattaa vaaraan ainoatakaan metriä ruohikosta
talon edessä, nautti nyt suunnattomasti yhä kiihtyvästä vauhdista.
Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, että tämä vauhti oli kuten
veneen, joka liukuu yhä lähemmäksi huimaavan kosken pyörteitä. Varma
turmio odotti äkkinäisessä tien käänteessä, jonka toinen sivu suistui
äkkijyrkkänä vuorenseinämänä alas laaksoon.
"Halloo! Minä tulen! Hetkinen vain!" kuului vanhuksen iloinen ääni.
"Tulen noutamaan kiviäsi, kultaseni... Mauve! Minä tulen! Mitä hyötyä
on ohjaustunneistani, jollen voi — —"
Hän hehkui innostuksesta leikkiinsä — meidän
kaikkien suosituimpaan leikkiimme, vaaraan! Lapsi leikkii sitä
tulitikuilla kodin lieden ääressä, mies noustessaan koneillaan pilvien
tasalle, ja nainen vieläkin vaarallisemmilla leikkikaluilla — toisten
tunteilla ja omillaan. Tässä leikissä oli heikko vanhus sydämeltään
yhtä nuori kuin pienin lapsi. Tänä kauheana hetkenä hän innostuneena
kumartui ulos autosta, joka itse asiassa ohjasi häntä; ohjasi häntä
jokaisella pyörän kierroksella perikatoa kohti.
"Hyvä Luoja!" pääsi Laverockin huulilta hänen rynnätessään eteenpäin,
sillä hän tiesi, että vanha hupsu ei varmastikaan huomaisi painaa
jarrua.
Mitä seuraavassa silmänräpäyksessä tapahtui — ja kuinka se tapahtui
— sitä hän tuskin tiesi.. Mitä Mauve näki, kun hän jätti kivensä ja
kohottautui pensaikosta katsoakseen kauheassa tuskassa käänteen ympäri,
oli näky, jota hän ei hevillä unohtaisi. Jyrkkä rinne, jäntevä vaalea
olento, joka jännittyneenä odotti lähestyvää vaunua ja joka joustavasti
kuin tiikeri teki hurjan hyppäyksen sitä kohti ja kepeästi kuin pallo
putosi sen astuimelle — ja vilahti hänen ohitseen.
Muuta ei näkynyt, mutta kuului. Äkkinäinen vipusimen rasahdus, jarrujen
ratina, vauhdin hiljeneminen ja vaunun pysähtyminen turmiollisen
käänteen partaalle.
Ja sitten, vaaran ollessa ohitse, hän tarttui vahvaan puunhaaraan
vieressään ja vaipui takaisin pensaikkoon lehtien, olkatangon ja kivien
joukkoon.
"Sinun ei olisi pitänyt ruveta kantamaan noita kiviä koko matkaa,
kultaseni", sanoi hänen isoisänsä hetkistä myöhemmin rauhallisena
tullen hänen luokseen. "Minähän olin tulossa sinua vastaan; minä olin
tulossa. Archie ei tiennyt sitä pysähdyttäessään minut. Aioin yllättää
sinut. Olisin saavuttanut sinut hetkisen kuluttua. Nyt minä ajan teidät
molemmat kotiin."
Sitten hän huusi olkansa yli taakseen: "En luule teidän voivan
siinä kääntää autoa, poikaseni. Eikö olisi parempi antaa sen kulkea
taaksepäin, vai mitä?"
Archie Laverock ei vastannut.
Neiti Rice-Mathews oli kiitollinen hänelle siitä, että hän veräjällä
yhä oli puuhailevinaan autossa. Hän tiesi nuorukaisen tällä hetkellä
mielessään syytävän mitä mustimpia syytöksiä hänen isoisänsä viattoman
valkoisen pään päälle, ja tämä oli kyllin järkevä pysytelläkseen poissa
Archien lähettyviltä, kunnes pahin höyry oli purkautunut ja Archie
ehtinyt rauhoittua. Astuessaan muutaman minuutin kuluttua hitaasti
heidän luokseen näytti hän jo tyyntyneen.
Mr Rice-Mathews kääntyi riemuiten hänen puoleensa. "Ettekö olekin —
kuinka sanoisin — hiukan ylpeä oppilaastanne, nuori mies?"
"Saittehan te koneen varsin hyvään vauhtiin, sir", virkkoi Archie
yrmeästi. "Mutta ohjelman mukaista se ei ollut. Typerää minulta. Minun
syyni. Minun olisi hiukan aikaisemmin pitänyt antaa teille oppitunti
alaspäinajamisessa. Älkää tehkö sitä uudelleen, ennenkuin olen
korjannut erehdykseni."
Hän kumartui asettamaan kiviä auton eteen. Neiti Rice-Mathews tuli
auttamaan häntä. Nyt jälleen aivan hillittynä hän virkkoi: "Kiitos,
Archie." Ja samaan tyyneen sävyynsä hän lisäsi: "Se äännetään 'Mauve'
Kuten värin nimi."