Hänellä oli tietysti mehiläisiä. Entä kaniineja? Kyllä. Archie, joka
seurasi ihmetellen, sai nähdä vain muutamia tämän nuoren naisen
toiminta-aloista. Apulaisia näkyi tosin, mutta hän ohjasi kaikkea — hän
teki itse puolet heidän työstään.
"Te olette varmaan aina toimessa", mutisi Archie tavanomaisesti.
Asianomainen vastasi asiallisella äänellä: "Oh, tietysti olen aina
toimessa. Isoisä, 18. p:nä on näyttely: tule katsomaan, mitä arvelet
begonioistamme."
Archie Laverockista tuntui, että täällä ei voinut olla mitään
romantiikkaa.
Mikä tämän tytön elämän täytti? Kanat, mehiläiset, begoniat, kaniinit,
vihannekset? Talon ja puutarhan hoito; neiti Rice-Mathewsina, Rhosin
emäntänä oleminen? Riittikö se hänelle? Mutta miten se oli mahdollista,
tuolle tytölle, joka oli sillä tavoin soittanut Beethovenia eilen
illalla? Oliko tämä hänen todellinen minänsä? Se oli arvoitus.
Teenjuonnin jälkeen mr Rice-Mathews olisi tahtonut jälleen ryhtyä autoa
ohjaamaan. Mutta Archie pudisti päätään vilkaistuaan tyttöön.
"Riittää jo, sir."
"Oh, te ette voi minua estää."
"Isoisä, et saa. Sinä tapat itsesi."
"Mr Laverock ei anna minun tehdä sitä. No niin, huomiseen siis,
Laverock."
Viikon ajan tämä jokapäiväinen ohjelma jatkui; ja kymmenentenä päivänä,
autonohjauksen ja keskustelun ja aterioiden aikana, ei enää sanottu
"Laverock" joka lauseessa, vaan "poikaseni" ja "Archie".
Eräänä iltapäivänä autollinen vieraita saapui muutamasta kymmenen
mailin päässä olevasta kartanosta. Mr. Rice-Mathews huomasi heidät tien
päässä nojatuoliltaan parvekkeen kulmasta ja valmistautui pakenemaan.
Archie, joka nautti savukkeesta häntä vastapäätä, päätteli tästä, että
he olivat vanhoja perhetuttavia.
"Hölmöjä", mutisi vanhus. "En ymmärrä, miksi hymyilette, Laverock. Sitä
he juuri ovat. Minä haluan teetä huoneeseeni, Mauve — —"
"Isoisä, tiedäthän, että he kirjoittivat sinulle kysyäkseen sopiko
torstai vaiko perjantai paremmin; ja sinä sanoit, että voin kirjoittaa
perjantain sopivan."
"Se tuntui silloin olevan niin kaukana. Sano heille, etten voi hyvin.
En voikaan hyvin heidät nähdessäni."
Mutta ennenkuin hän ehti lopettaa lausettaan, olivat filistealaiset jo
hänen kimpussaan; auto ajoi Rhosin eteen, ja hänen oli pakko nousta ja
tervehtiä saapuvia.
Nämä olivat, kuten Archie ensi silmäyksellä huomasi, joukko
samanikäisiä naisia, joilla oli kaikilla samanlaiset pitkulaiset
kasvot, samanlaiset hatut ja kallisarvoiset puuhkat. Pian hän käsitti,
että he olivat äiti, kaksi tätiä ja tytär.
Tytär oli tanakka neitonen, huoleton, rauhallinen, ei paljon neiti
Rice-Mathewsia vanhempi. Viimeisenä nousi autosta puhtaaksipestyn
näköinen ja noin kahdenkymmenenkahdeksanvuotias mies, jo hiukan
kaljupää, silmälasit nenällä ja hermostunut hymy huulillaan...
Sellainen mies, ajatteli Archie, johon ei kukaan nainen koskaan voisi
katsahtaakaan. Joka tapauksessa näytti siltä, että hän oli kihloissa
tyttären kanssa.
Kaikki nämä ihmiset nähtävästi pitivät mr Rice-Mathewsia lievästi
mielipuolena. Teekeskustelu käsitti
vain heidän pyyntöjään, että vanhus heittäisi mielestään tuon
hurjan päähänpiston ruveta ajamaan autoa, kunnes hänen lapsenlapsensa
käänsi puheen mehiläisiin — joista he puhuivat tavalla, joka olisi
pilannut minkä aiheen tahansa.
Archie ihmetteli hoidellessaan teeleipiään tavallisella ihastuttavalla
tavallaan, miten Rice-Mathews oli selvinnyt elävänä useammasta kuin
yhdestä näiden kamalien henkilöiden vierailusta.
Mehiläisistä keskustelu siirtyi vielä ikävämpään aiheeseen. Puhuttiin
— ja puhuttiin paljon — "Persiassa olevasta Lionelista". Hän oli joku
serkku tai veljenpoika. Archie arveli, että Lionel luultavasti oli
ihailtava rykmenttiupseeri. Ehkäpä sangen kunnon poika, jos hänet
tunsi. Mutta uh! hänen sukulaisensa ja tämä yksitoikkoinen selostus
hänen teoistaan kaikissa vaihteissa oli inhoittavaa! Se riitti saamaan
jokaisen inhoamaan vain ajatustakin, että joskus voisi tavata tuon
Lionelin.
"Leikkaisitteko palasen tuota kaakkua?" pyysi neiti Rice-Mathews
Archielta — keskeyttämättä "Lionelin" tarua.
Nuori Laverock ei voinut kaakkua leikatessaan olla ihailematta hänen
mielenkiintoa osoittavaa ilmettään. Hän tiesi tytön täytyvän olla lopen
väsynyt "Lionelin" sukulaisiin. Mutta hän suoriutui siitä mainiosti.
Jokainen ihmisolento, jota kohtaan nuori mies tuntee erikoista
mielenkiintoa, opettaa hänelle jotakin. Archie tulisi aina säilyttämään
muiston Mauve Rice-Mathewsin moitteettomasta käytöksestä silloinkin, kun
hän oli lopen kyllästynyt.
Hän käyttäytyi paremmin kuin hänen isoisänsä, se täytyi myöntää.
Tämä ei suinkaan teeskennellyt.
Teen jälkeen Mauve kysyi nuorilta, olivatko he ottaneet
verkkopallomailansa mukaan.
He olivat ne ottaneet. Puhtaaksipesty sulhanen ehdotti nelinpeliä; hän
kysyi halusiko Laverock pelata.
"Kernaasti", sanoi Archie iloisena vaihtelusta.
Mr Rice-Mathews, joka nyt oli tuomittu jäämään parvekkeelle noiden
kolmen vanhemman naisen kanssa, loi leimuavia katseita lapsenlapseensa,
kun tämä meni hänen ohitseen verkkopallokentälle.
Se ei ollut tuolla suurella nurmikolla talon edessä, vaan pyökkien
varjostaman, jyrkän polun päässä; hyvä kenttä, jota toisella puolella
rajoitti loiva rinne, toisella metsä.
Neiti Rice-Mathews ja nuori Laverock pelasivat yhdessä ja voittivat
vieraat perusteellisesti. Näiden ajatukset eivät olleet pelissä, ja
tyttö oli lyönyt kaksi palloa korkealle verkon yläpuolelle ja sitä
tietä metsään takanaan.
"Pitää hakea nuo pallot", sanoi mies osoittaen ensi kerran
vilkastumista. "Toinen meni suoraan tuohon pyökkiin — panin sen
merkille."
"Toinen oli paljon alempana, Bubbles", sanoi tyttö "Katso — täällä
päin."
He katosivat tykkänään suhisevaan lehvistöön.
Archie kääntyi neiti Rice-Mathewsin puoleen. "Luuletteko meillä olevan
aikaa kaksinpeliin?"
"Luulen kyllä."
"Pelaatteko siis kanssani?"
"Hyvä." Hän asettui vastakkaiselle puolelle, ja Archie näki ensi kerran
hänen oikein pelaavan.
Hän huomasi, että tyttö muuttui aivan toisenlaiseksi pelatessaan; hän
oli sellainen. Hän oli poikamaisen solakka, enemmän kuin poikamaisen
siro ja hänen vaalea pukunsa leijaili sinne tänne loistavalta vihreällä
kentällä; hänen eleissään yhtyi voima hienouteen, hänen puolustuksensa
oli taidetta.
"Hyvä!" huusi Archie ihaillen, kun tyttö nopeana kuin pääskynen torjui
hänen pallonsa. Hänen tavallisesti niin ylimielinen katseensa oli nyt
kiinteästi tähdätty toisen hyökkäykseen, hänen unohtaessaan kaiken
muun. Hänen hienon, mutta värittömän ihonsa alta näkyi puna, joka
ensimmäisenä päivänä oli niin kauniina loistanut sateessa.
Yhtäkkiä Archie huomasi jotain, jota hän ei ollut koskaan ennen nähnyt.
"Taivas, hänhän on kaunis!"
Sillä ei ainoastaan tuon pelin nostama puna ollut häntä muuttanut;
se oli muuta eloisuutta. Hän tunsi sen tytön juostessa sinne tänne,
hän näki enemmän tytön todellisesta minästä tässä ainoassa hetkessä,
kuin hän oli nähnyt kokonaiseen viikkoon kanojen ja kohteliaiden
tervehdysten keskellä. Tämä oli todella paljon enemmän tytön oikeata
tyyliä; tämä oli Beethoven-tyttö, joka oli herännyt elämään.
Hänen täytyi ponnistella voittaakseen pelissä.
Sitten he istuutuivat yhdessä loivalle rinteelle.
"Ei jälkeäkään noista kahdesta", sanoi Archie keveästi.
"Oh, kestää kauan ennenkuin he sen pallon löytävät", vastasi Mauve,
laskien verkkopallomailansa ruohopenkille viereensä ja puhuen
tyttömäisemmällä äänellä kuin Archie koskaan oli kuullut hänen puhuvan.
"He ovat hakeneet sitä nyt kahdeksan vuotta."
"Kahdeksan vuotta?"
"Tarkoitan tietysti, että he ovat olleet niin kauan kihloissa."
Archie katsoi häneen monivivahteisilla, kissamaisilla silmillään.
"Kahdeksan vuotta?" huudahti hän. "Toistensa kanssa?"
Nähdessään nuorukaisen epäilevän purskahti Mauve nauramaan. "Onko
se teidän mielestänne liian pitkä aika ajatella samaa henkilöä, mr
Laverock?"
"Minustako — no, on! Voisitteko te sitten sitä tehdä?"
Hän kysyi näin, mutta tämä ei ollut ainoa, mitä hän tahtoi tietää.
Hän oli nyt uteliaampi kuin milloinkaan ennen saamaan selville tuon
omituisen, vaihtelevan, hämmästyttävän tytön salaisuuden. Mutta hän
ei vielä pitkään aikaan saanut tietää sitä, minkä hän kuuli vasta
myöhemmin — Mauve Rice-Mathewsin rakkaustarinan.
Mutta vaikkei hän kuullutkaan sitä silloin, voimme me ehättää hänen
edelleen. Sillä tällainen se oli:
Tuona ihmeellisenä keväänä vuonna 1914, keväänä,
joka merkitsi niin monelle viimeistä rakkauden ja ylellisyyden hiventä,
oli Mauve hentona kahdeksantoistavuotiaana vasta-alkajana tuotu
elämään ja joutunut kaupungin humuun erään tuollaisen haltiatarmaisen
kummitädin ohjaamana, joka otti huolehtiakseen Tuhkimon muutoksesta.
Prinssiä näytteli eräs nuorukainen, jonka etunimi oli Basil. Hän oli
ratsuväessä, ja hänen tätinsä (Tuhkimon kummitäti) oli pyytänyt häntä
toimittamaan tytölle niin hauskaa kuin mahdollista. Mauve oli silloin
keijukaismainen olento, jonka maalaispunastus kohosi ja häipyi varsin
sievästi niiden hienojen hattujen alla, joita hänen tätinsä opetti
häntä käyttämään, ja pian Basilia huvitti hakkailla häntä.
He menivät kihloihin; Mauve oli koko sydämestään rakastunut, nuori
sotilas ehkä hiukan viileästi. Mutta pitihän joskus mennä naimisiin
jonkun kanssa. Tyttö oli miellyttävä; yhtä miellyttävä kuin mikä tyttö
tahansa, jonka kanssa mennään naimisiin.
Mauve olisi ollut valmis menemään naimisiin hänen kanssaan sinä
viikkona, jolloin sota puhkesi. Mutta Basil sanoi, että se ei olisi
oikein häntä kohtaan.
Kerran Basil oli lomalla hänen luonaan; seuraavalla kerralla hän
oli naimisissa. Naimisissa erään tuollaisen "ei mistään" tulleen
pikku tytön kanssa, joita kukaan ei aikaisemmin ole nähnyt eikä
kuullut. Sellaista tapahtuu, selityksittä. Hän kirjoitti suoran ja
välinpitämättömän pikku kirjeen entiselle morsiamelleen pyytäen häntä
unohtamaan, ellei hän voinut antaa anteeksi.
Mauve Rice-Mathews ei ollut koskaan voinut tehdä kumpaakaan. Ei aika,
eivät hänen omat sotatyössä vietetyt vuotensa maalla, ei se aamu, joka
toi hänelle Basilin nimen Timesin luettelossa niistä, jotka olivat
taistelussa kaatuneet, ei toisen miehen ilmestyminen näyttämölle —
miehen, joka rakasti ja halusi häntä — ei mikään ollut lievittänyt
Mauven epätoivoa ja pettymystä.
Uusi mies (joka oli hänen kotiseudultaan) oli mennyt Persiaan
ilmoittaen rauhallisesti voivansa odottaa.
Tyttö oli sanonut hänelle, miten toivotonta se oli. Hänellä oli
jälellä vain muistonsa ja turha itsekidutus — — "Miksi en saanut pitää
Basilia? Mitä tapahtui? Mitä tuolla toisella oli, joka riisti hänet
minulta? Välittikö hän todella koskaan minusta, vai oliko kaikki —
oliko kaikki vain minun puolellani? Jos hän olisi mennyt heti kanssani
naimisiin, eikö se olisi ollut parasta? En saa sitä koskaan, koskaan
tietää, mutta mitä tapahtui?"
Mutta nyt hän ei tiennyt, että hän ei enää surrut kavalaa rakastettuaan.
Kauan sitten oli hänen mielestään kadonnut tuon nuorukaisen todellinen
muisto. Hänen mielestään olivat häipyneet hänen kasvonpiirteensä (jotka
hänellä oli vielä jälellä tuon ajan valokuvissa), häipynyt oli ääni,
joka oli huudahtanut: "Mauve, sinä suloinen tyttö, pidätkö sitten
minusta?" Hän ei huomannut, että jos Basil nyt ilmaantuisi elävänä
hänen eteensä, niin hänellä ei olisi enemmän yhteistä tuon ihanteen
kanssa kuin — — —
Esimerkiksi tuon automiehen, mr Laverockin kanssa, joka asusti
vaunussa, pelasi sangen hyvin verkkopalloa ja auttoi häntä suoriutumaan
vieraista, ja joka näytti edes jossain määrin tuottavan huvia
isoisälle. Mikä merkitsi jotakin.
Ja nyt, johduttuamme ihmisiin, jotka voivat vuosikausia rakastaa samaa
henkilöä, tuo nuori Laverock kääntyi hänen puoleensa rinteellä ja
kysyi: "Voisitteko te?"
Hän ei heti vastannut. Hän katsoi poispäin metsään, minne nuo
pallonetsijät olivat kadonneet.
Sitten hän nyökäten ruskeaa päätään siihen suuntaan sanoi: "Ainakaan
nuo kaksi eivät näytä pitävän sitä vaikeana. He menivät kihloihin tytön
ollessa kahdeksantoista ja miehen kaksikymmentä vuotta, ja he ovat aina
olleet kiintyneitä toisiinsa samalla tavalla."
"Taivas, miten paljon he mahtavatkaan nähdä toisissaan", mutisi Archie
Laverock miltei kunnioittavalla kateudella. Hän ei todellakaan luullut
voivansa nähdä "kaikkea sitä" missään tytössä niin pitkää aikaa — mutta hän
ajatteli myöskin, ettei mikään tyttö, jonka hän oli tavannut, olisi
niin kauan voinut ihailla häntä itseään. Hän sanoi: "On siis olemassa
vielä joitakin ihmisolentoja, jotka ovat sinisten kalliokyyhkysten
tapaisia?"
"Miten niin, mr Laverock?"
"Tarkoitan sinisiä kalliokyyhkysiä, jotka valitsevat yhden ainoan
kumppanin koko elämänsä ajaksi eivätkä koskaan petä tätä. Ne ovat hyvin
erilaisia kuin muut linnut. Keltasirkut esimerkiksi. Kunpa vain voisi
ajatella", sanoi Archie vakavasti, "että maailmassa on vain tuo yksi
ainoa henkilö! Miten paljon helpommaksi se tekisi kaiken!"
Tyttö katsahti häneen; hänen mielenkiintonsa oli herännyt. "Minusta
sininen kalliokyyhkynen, kuten sitä nimitätte, on ainoa oikea tyyppi.
Tietenkin siinä tapauksessa, että on kyllin onnellinen löytääkseen
toisen sinikyyhkysen."
"Niin; maailma on heitä varten", myönsi Archie hiukan kaihoisasti,
hiukan katkerasti. Hän oli sillä tuulella, jolloin hän mietti, oliko
koko maailma nurin vai oliko hänen vikansa, että hän oli tällainen.
"Kaikki on järjestetty kestävää rakkautta varten. Yhteiskunta on
perustettu sille ajatukselle, että kaikki käyttäytyvät aivan siten kuin
nuo kaksi ystäväänne."
"Niin! He" — — tyttö nyökkäsi jälleen metsää kohti — — "ovat varmasti
tyytyväisimmät ihmiset mitä tunnen. He merkitsevät kaikkea toisilleen.
Morsian on sanonut minulle, että hän ei koskaan ole ajatellut ketään
muuta kuin Christopheria, ja että Christopher ei eläissään ole
katsahtanutkaan toiseen naiseen!"
Mutta silloin, huolimatta siitä mitä hän oli sanonut, huolimatta
siitä mitä hän oli tuntenut ja kokenut, Archie Laverock sisimmässä
sydämessään kuiskasi hehkuvasti: "Mies parka!"