Hän kohtaa tytön.
Archie Laverockin mieliala oli kolmena ensimmäisenä päivänä, jotka hän
vietti Walesissa, äärimmäisen synkkä ja alakuloinen.
Hänellä oli, kuten kaikilla vilkkailla ja herkillä luonteilla, suuri
taipumus alakuloisuuteen.
Lisäksi oli ilmakin synkeä.
Sade oli kylmänä virtana piiskannut hänen kasvojaan hänen saapuessaan
Walesin rajalle. Siitä hetkestä lähtien oli sade itsepäisesti
seurannut häntä. Heikot, mutta itsepintaiset tuulet rannikolta
päin toivat mukanaan sadepilven toisensa jälkeen, jotka (seuraten
rantaviivaa) muodostivat jonon synkkiä hahmoja; ne olivat harmaita ja
usvaisia ja jokainen walesilainen laaksoasukas tunsi ne varsin hyvin.
Liuskakivenharmaa sumu peitti näkyvistä pienimmänkin pilkahduksen
vuorista; metsät niiden alla olivat verhotut märän puuvillan näköisiin
hajapilviin. Vihreälle laidunmaalle pienen kylän ulkopuolella, mihin
Archie oli pystyttänyt leirinsä, oli sade muodostanut lätäkköjä, jotka
levittivät välkkyvää pintaansa yhä laajemmalle sammaleiselle maalle,
läpimärkien lehtokujien juurille ja Archien asunnon lentokoneenpyörien
ympärille.
Lentokoneenpyörien? Asunnon? Minkä asunnon ja millaisten pyörien?
Hänen asuntonsa tällä hetkellä oli Archielle kaikkein mieluisin
koti — oikeata voitokkaan valloittajan mallia. Sen nimi, vaikkei
sitä näkynytkään maalattuna talon etusivuun, oli "Navarac", joka on
erikoinen laji matkavaunuja.
Yritänkö kuvailla sitä?
Vaununrunkoon on kiinnitetty kaksi paria pyöriä, iskunvaimentajat
ja muut laitteet. Rungosta kohoaa vaunu kolminkertaisista laudoista
valmistettuine koreineen, hämmästyttävän suurine ikkunoineen, joita
vihreät uutimet verhoavat, ilmanvaihtajineen
ja Pullman-kuomuineen. Vaunuun noustaan lyhyitä portaita myöten,
joiden sivut ovat lentokoneen tukia, sillä tähän liikkuvaan asuntoon on
niin paljon kuin mahdollista käytetty sota-aineksia. Portaat saattaa
vaunuihin noustuaan vetää jäljessään ylös, ja seinien sisäpuolella,
jotka hohtavat valkoisuuttaan kuin uudenuutukaisen vesivärilaatikon
sisäpuoli, on kaikki järjestetty tilansäästöä ja mukavuutta
silmälläpitäen: vuode (jonka saattaa kääntää poikkiseinää vastaan
saadakseen tilaa neljän hengen pelipöydälle), ihastuttava pieni liesi
(kuin sirkusnäyttelijöitä varten rakennettu), pikkuruinen sähkövalo,
ruokakaappi, joka olisi omiaan herättämään jokaisen perheenemännän
kateutta, tila märkien vaatteiden kuivaamista varten, seinäkello
oven yläpuolella, pieni gramofooni, riittävän suuri teekeittiö,
cocktailsekoitin, toisin sanoen pienimpiä yksityiskohtia myöten
kaikki, mikä kuuluu miehen (ja totta puhuen myöskin naisen) haaveihin
ihanteellisesta elämästä.
Mukava vuode, pöytä ja katto — mutta ei sidottuna samaan paikkaan
ja samoihin ihmisiin! Uusia seutuja, yhä uusia joka päivä! Ja uusia
kasvoja! Mustalaiselämää; ulkoilmaa ja liikuntoa, sekä lisäksi
puhtauden ylellisyys, joka on kahdennellekymmenennelle vuosisadalle
välttämättömyys! Tämä oli nykyään Archie Laverockin elämää.
Syynä siihen, miksi tämä matkavaunu nyt oli pysähtynyt lähelle
tätä etäistä kylää, oli työ, jota hän oli kuvaillut Lucy Joylle
tuona iltana (josta ei ollut pitkää aikaa, mutta joka tuntui olleen
satoja vuosia sitten). Tämä kylä oli lähimpänä Rhosia, erästä vanhaa
valkoista kartanoa, joka oli pikemmin haudattu kuin rakennettu metsien
taakse mailien päähän. Rhosissa eli vanha herra (mr Rice-Mathews oli
hänen nimensä), joka oli hyvin rikas, joka oli avioliittonsa kautta
liikkeen sukulainen ja joka oli pyytänyt lähettämään heidän parhaan
nuorukaisensa opettamaan häntä vanhoilla päivillään ajamaan autoa.
Navaracin saapuessa kylään toi eräs lapsi Archielle kirjeen Rhosista.
Siinä pahoiteltiin, että mr Rice-Mathewsin
täytyi lääkärin määräyksestä pysyä pari päivää vuoteessa,
ja lisättiin, että hän ilmoittaisi mr Laverockille heti voidessaan
alkaa tuntinsa. Kirje oli kirjoitettu naisen käsialalla (luultavasti
sairaanhoitajattaren) ja siihen oli merkitty "E. Rice-Mathewsin
puolesta M.R.M."
Sangen harmillista, ajatteli mr Laverock.
Joka tapauksessa satoi liian kovaa, jotta olisi voinut antaa kellekään
ohjaustuntia.
Sadetta jatkui.
Archie Laverock teki tulen pieneen asuntoonsa, sytytti piippunsa ja
otti kirjan.
Neljänkymmenenkahdeksan tunnin kuluessa, joiden aikana satoi
lakkaamatta, hän oli lukenut läpi ne kolme romaania, joilla matkavaunun
kirjahylly, oli varustettu.
Satoi yhä.
Hän katsahti ulos oven yläpuolella olevasta ikkunasta.
Silloin näkyi äkkiä tuon ikkunan kehystämänä ja purppuranpunaista,
kyyneleenvihreää ja harmaata taustaa vastaan lähestyvä pitkulainen
raikkaanvärinen täplä. Pelkästään väriläiskänä se oli sangen
miellyttävä — raitis ja hehkuvan ruusunpunainen; syvempi kuin
vaaleanpunainen, mutta vaaleampi kuin tulipunainen. Se oli punastus,
jonka sade ja ponnistelu oli nostattanut tytön kasvoille.
"Mr Laverock?" kysyi tämän tytön ääni vaunun portailta.
Archie pisti piippunsa taskuunsa ja avasi oven.
"Minä olen Laverock", sanoi hän. "Ettekö tahdo — —"
"Ei kiitos. En tahdo tulla sisään", katkaisi tytön ääni mitä
liikemäisimmällä sävyllä.
Hän näki tytön olevan hyvin pitkän ja solakan, puetun pitkään,
ruskeaan öljytakkiin ja öljylakki vedettynä tummien silmien yli
olkapäihin asti. Hänen kasvoistaan oli näkyvissä tuskin muuta kuin tuo
kirkas puna märän ja kiiltävän lakin ja takin välillä. Hän oli ehkä
kahdenkymmenenkolmenvuotias, mutta
hänen äänensä oli vanhemman naisen ääni, naisen, joka oli tottunut
antamaan käskyjä; viileä, hallitseva, selvä. Erikoisen selvä. Hän ei
osottanut mitään mielenkiintoa vaunua tai sen asukasta kohtaan.
Hän sanoi sitten jotain hyvin hämmästyttävää.
"Olen tullut pyytämään teiltä anteeksi."
Nuori Laverock, joka seisoi aivan hänen yläpuolellaan vaunun ovessa,
katsoi hämmästyneenä alas.
"Anteek-"
"Niin; enkä tarkoittanut, että olen tullut omasta tahdostani, minun
olisi pitänyt sanoa, että minut on lähetetty pyytämään anteeksi."
"Mutta — —", alkoi nuorukainen.
Nuori tyttö oli nähtävästi kuitenkin sillä tuulella, ettei hän sallinut
toisten lopettaa lauseitaan.
"Minä tulin mr Rice-Mathewsin luota", selitti hän tylysti. "Hän on
isoisäni, näettekös. Hän aikoi pyytää teitä päivälliselle sinä päivänä,
jolloin saavuitte tänne. Mutta — niin, minä estin sen."
Archie seisoi yhä ovessa ja katseli tuota omituista öljytakkista
tyttöä, jonka takana sade virtasi maahan.
"Te estitte sen? Mutta tehän ette ollut edes nähnyt minua!" huudahti
hän. "Mitä minä olin tehnyt? Mistä syystä —"
"Ei se ollut mitään, mitä te olitte tehnyt. Syy oli vallan toinen".,
selitti tyttö nopeasti. "Katsokaahan, isoisäni on hyvin heikko
terveydeltään. Hänet täytyy toisinaan väkisin pitää rauhallisena,
vaikkei hän tahtoisikaan. Häntä on alituisesti pidettävä silmällä,
käsitättehän. Luulen hänen tänään olevan taas täysissä voimissaan. Ja
sitten hän oli pahoillaan minulle, kun en antanut teidän tulla, ja
minun täytyi luvata tulla pyytämään teiltä anteeksi."
"Oh, sitä teidän ei tarvitse tehdä", alkoi Archie hymyillen. "Se on
aivan — —"
Mutta jälleen tyttö keskeytti hänet viileällä ja päättäväisellä
äänellään, josta selvästi ilmeni harmi siitä, että hänet oli nuhdellun
lapsen tavoin lähetetty tällaiselle asialle. "Ja olkaa hyvä ja tulkaa
sen sijaan Rhosiin tänä iltana. Syömme päivällistä kello kahdeksalta."
"Oh, paljon kiitoksia. Kuinka ystävällistä teiltä tulla kutsumaan
minua, ja vielä tällaisessa sateessa. Saanko pyytää teitä sanomaan mr
Rice-Mathewsille, että olen mitä suuremmalla mielihyvällä — —"
"Tehän tiedätte talon?" jatkoi tyttö tylysti. "Se on ensimmäinen
valkoinen rakennus, vasemmalla puolella tietä lähtiessänne kylästä.
Näkemiin." Ja ennenkuin Archie ehti sanoa sanaakaan, hän hypähti
kepeästi alas portailta, kääntyi kulkemaan virtaa, joka aikaisemmin oli
ollut maantie, ja hävisi sumuun.
* * * * *
"Hyvä! Siinä talossa ei ainakaan liene romantiikan vaaraa!" ajatteli
Archie pukeutuessaan päivälliselle, kiinnittäen juuri paidannappeja,
jotka olivat lahja (saatu toukokuussa vuonna 1915), ja etsiessään
silkkisukkiaan (viimeistä paria erään ystävällisen tädin lahjoittamasta
puolesta tusinasta). Silkkiset housunkannattimensa hän oli ostanut
itse, koska hän ei pitänyt kovin yksinkertaisista, jotka hän
syntymäpäiväkseen oli saanut joltakulta.
"Tuo nuori nainen", tuumi hän itsekseen, "ei onnellistuttaisi ketään
muulla kuin 'ylevällä ylenkatseellaan', kuten nuori Frankie Joy
sanoisi. Kaunis iho, huono käyttäytyminen. Tosiaan uskomattoman huono
käyttäytyminen... Mutta siitä huolimatta on hauskaa vaihtelua saada
kerran syödä päivällisensä sisällä."
* * * * *
Mutta saapuessaan neljännestä yli kahdeksan Rhosin ovelle sai Archie
huomata, ettei hän sittenkään saisi aterioida sisällä.
Hän näki päivällispöydän, jolla ruusuiset valot jo oli sytytetty,
häämöittävän suurella parvekkeella, josta hän oli nähnyt vilahduksen
rhododendronpensaitten välistä kavutessaan talolle johtavaa rinnettä
ylös. Se oli Archien mielestä tuntunut varsin vaikealta ajotieltä. Se
oli suunnattoman jyrkkä, siinä oli keskellä ilkeä käänne eikä sille
ajaessaan voinut mistään saada kunnollista vauhtia; Archie mietti,
kuinka monen auton olikaan täytynyt pysähtyä rinteen puoliväliin.
Mutta rinteen harjalla tie päättyi laajaan ja tasaiseen pyörylään,
jota toisella puolella sivusti ääretön nurmikko ja toisella valtava
tammi; se varjosti pitkää taloa, joka hämärissä hohti valkoisena kuin
liituvuori.
Archie Laverockin pysähtyessä miettimään, mikä monista lasiovista
mahtoi olla pääkäytävä, tervehti häntä särkyvän lasin heikko mutta
selvä helinä.
Ja samalla hetkellä huusi parvekkeen äärimmäisestä nurkasta vanha ja
heikko, mutta jollain lailla poikamainen ääni: "Kas niin! Siinä meni
viimeinen!"
Hetkistä myöhemmin astui ulos palvelustyttö kantaen laatikkoa, joka
sisälsi joukon tyhjiä lääkepulloja; nähdessään Archien hän pysähtyi ja
kääntyi.
Mr Rice-Mathews astui esiin varjosta.
Hän oli heikoimman näköinen vanha herra, mitä saattaa kuvitella: niin
pieni ja hoikka, että hänen vyöllään riippuvien vitjojen paino näytti
taivuttavan hänet etukumaraan. Hänen päätään peittävät hiukset olivat
hienot kuin niittyvilla, ja hänen kasvojensa luut loistivat hänen
hienoryppyisen ihonsa läpi. Heikolla mutta lannistamattomalla äänellä
hän tervehti vierastaan.
"Kas, mr Laverock, eikö niin? Hyvää päivää, hyvää päivää! Mieluisaa
tutustua. Arvaan pojantyttäreni" — tämän solakka vartalo ilmestyi hänen
olkapäittensä taakse — "selittäneen teille, miksi meidän oli pakko
olla niin epäkohteliaita teitä kohtaan. Mutta onko matkanne Lontoosta
sujunut hyvin?... Ja löysittekö talomme vaivatta?... Suvaitsetteko
istuutua — vai niin, päivällinen on valmis? Tätä tietä, olkaa hyvä!"
He istuutuivat pitkulaisen pöydän ääreen, joka oli katettu talon
ranskalaisten ikkunoiden ja ulkona tihenevän hämärän väliin. Valo
punavarjoisista lampuista lankesi kirkkaiden vesilätäkköjen hopeoimalle
maalle, välkkyvälle sateelle, joka suurien vuodeuutimien tavoin eroitti
parvekkeen maisemasta, ja tammen mahtaville haaroille — joita peitti
pehmeä sammal ja reunustivat sananjalat, jotka värisivät sadepisaroiden
putoillessa niille. Aina oli sana "Wales" tuova Archien
mieleen märän sammaleen hajun, sateen yksitoikkoisen valumisen
lehdille, näyn sananjaloista puiden rungoissa.
"Nyt ei sade enää minua karkoita sisälle", kerskaili Archien isäntä.
"Viimeiset kolmekymmentä vuotta on minua pidetty kuin lasikaapissa,
mr Laverock. Lasikaapissa. Ei vähääkään raitista ilmaa, jos he vain
saattoivat sen estää. Ei hiukkaakaan tuoretta märkyyttä. Mutta tuskin
tiedän, miksi kerron teille tätä kaikkea..."
Archie Laverock vastaili omalta puoleltaan pöytää lyhyin sanoin,
jotka osoittivat myötätuntoa, kunnioitusta, mielenkiintoa. Hän oli
"sopiva" tällaiseen, ja sen oli hänen liikkeensä tiennyt lähettäessään
hänet matkaan ja kehoittaen häntä yrittämään ansaita vanhan herran
tyytyväisyyden itseään (ja liikettä) kohtaan. Sitäpaitsi kiinnosti
Archieta tuo erikoinen pieni vanhus, joka särki lääkepulloja ja
joka näytti siltä, kuin olisi yksi ainoa illan tuulahdus riittänyt
puhaltamaan hänet nurin; joka halusi syödä mainion walesilaisen
lampaanpaistinsa oivallisine herneineen kuunnellen sateen tihkumista
lehdille ja lorisemista lätäkköihin pihalla aivan hänen istuimensa
vieressä.
Lampaanpaistin leikkasi muutoin hänen pojantyttärensä kerrrassaan
loistavasti pöydässä.
"Ei, Laverock; teitä ei olekaan kauniimpi sukupuoli tyrannisoinut
niinkuin minua viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana", jatkoi vanhus.
"Kolmeenkymmeneen vuoteen en minä ole saanut tehdä mitään. Minua on
pidetty kuin rampaa. Kuin muumiota. Luonnollisesti oli siihen aina muka
syynsä" — hän laski kätensä, joka oli laiha kuin merilinnun kynnet,
vanhanaikuiselle hopeanappiselle liivilleen — "syy, että muka — hm —
kuolisin — hm — menehtyisin kymmenessä sekunnissa, jos — — Kenties
juotte kernaammin wiskyä ja soodaa? Onhan tämä vanhaa wiskyä, Megan?"
lisäsi hän kääntyen sisäkön puoleen. "Hyvä! Minä en ole koskenutkaan
wiskyyn kolmeenkymmeneen vuoteen. Yhden ryypyn otan seuraksenne." Hän
iski silmää hilpeänä kuin lapsi.
"Maito ja ohrajuoma on kolmekymmentä vuotta ollut myrkkynäni. Vaimoni
piti minusta mainiota huolta. Hän oli hyvä nainen. Niin oli Marykin.
Hyvä, oikein hyvä nainen."
Nuori Laverock muisti, että "Mary" oli vanhuksen pojantytär, joka oli
naitettu auto-osakeyhtiölle. Sitten hän miltei hypähti istuimeltaan.
Sillä mr Rice-Mathews oli äkkiä tarttunut molemmilla käsillään tuolinsa
käsinojiin ja koroittanut äänensä. Äänellä, jossa väreili intohimoinen
suuttumus ja syytös nurjamielistä kohtaloa kohtaan, hän huusi:
"Koko elämäni ajan ovat nuo hyvät naiset minua ympäröineet!"
Mutta yhtä odottamattomasti hän alensi äänensä lisäten herttaisella
hyväntahtoisuudella: "Et sinä, Mauve", ja kääntyi tytön puoleen, joka
suorana ja vaieten istui hänen oikealla puolellaan. "En tarkoittanut
sinua, rakkaani."
"Tiedän ettet tarkoittanut, isoisä", hyväksyi tyttö hänen selityksensä.
Tytön ääni oli jälleen yhtä viileä ja hillitty kuin se oli ollut
hänen seistessään vaunujen portailla. Mutta Archie huomasi, että
hänen katseessaan välähti hellä ymmärtämys sen viivähtäessä vanhuksen
kasvoilla. Kääntyessään pois hänestä se muuttui jälleen kylmäksi kuin
teräs. Hänen kasvonsakin olivat kovat. Sadekuuron vaikutusten hävittyä
olivat ne aivan värittömät. Vaaleankellahtavat. Ja jokapäiväiset.
Ruskea tukka oli tavanomaisesti kammattu. Puku — tummansininen tai
tummanruskea — tavallinen vierailupuku.
"Sopii hänelle, mutta saattaisi yhtä hyvin olla aiottu jollekin
toiselle tytölle", oli Archie Laverockin ajatus.
Hänen vaikutelmansa neiti Mauve Rice-Mathewsin koko ulkomuodosta oli,
että tyttö oli komea olematta mitään muuta sen lisäksi. Puolittain
tiedottomasta miellyttämishalusta, joka pakostakin ilmenee nuoren tytön
puvusta, kengistä, hiusten laineista,
sanomaan selkeällä äänellään: "Pidättekö operettisävelmistä? Saimme
tänä aamuna useita uusia."
"Soitatteko kenties Beethovenia?" kysyi Archie. Hän mietti oliko tytön
äänessä välähtänyt häive ylenkatsetta nuorten miesten yleistä makua
kohtaan — vihjaus siitä, että mikä muotirenkutus hyvänsä kelpaa heille?
Vanhus yhtyi häneen mielissään. "Ah! Meillä on siis sama maku.
Mainiota. Soita Kuutamosonaatti, Mauve. Tosin se on hieman kulunut.
Mutta koska Laverock ei välitä uusimmista hullutuksista, niin soita
Kuutamosonaatti."
* * * * *
Ylevät alkusoinnut kaikuivat lehdille putoilevien sadepisaroiden
pehmeätä säestystä vastaan. Hän osasi soittaa, tuo nuori nainen
sisällä arkihuoneessa. Hän sai pianon puhumaan, itkemään, valittamaan,
syyttämään ja nyyhkyttämään.
Beethovenin intohimoisesta sonaatista, paremmin kuin mistään muusta
ihmissydämen luomasta soittokappaleesta, löytää jokainen meistä omat
ajatuksensa ja tulkitsee sen omalla tavallaan.
Sinulle tai minulle se kenties merkitsee kaikkea sitä hämärän
silmänlumetta, jota toivomuksiemme elonkorjuuajan hitaasti nouseva kuu
valaisee.
Tuolle tytölle se merkitsi — niin, mitä? Sitä mietti nuori Laverock
kuunnellessaan hänen soittoaan. Mitä hänen katseensa ja äänensä eivät
ilmaisseet, tulvaili nyt hänen sormiensa kosketuksesta. Se oli kirkas
ja voimakas virta, joka äkkiä puhkesi jylhästä kalliosta.
Olisiko saattanut kuvitella jyrkempää vastakohtaa kuin hänen lyhyen,
asiallisen "Olen tullut pyytämään anteeksi" -sävynsä tänä iltapäivänä ja
hänen hurmautuneen soittonsa välillä?
Mitä oli hänen soittonsa pohjalla? Mikä silta johti hänen ja hänen
maailmalle näkyvän henkilöllisyytensä välisen kuilun yli?
Eikö hän ollut onnellinen? Siis onnetonko? Toivoton?
Tai mitä? Sitä mietti Archie Laverock yhä jättäessään hyvästi.
Hän mietti sitä koko märän taipaleen takaisin matkavaunuunsa.